keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Oivan pallo

Oivan pallo on Katri Tapolan kirjoittama ja Karoliinan Pertamon kuvittama uutuus (Sets, 2017, esittelykpl). Kirjailijakaksikko, vai kirjailijaklassikkokaksikko, jonka uutuutta ehdinkin jo odottaa kuin kevään aurinkoa.


Oivan pallossa, tarina pyörii suussa oivallisen pallomaisesti. Oiva kokee kevään hiekkalaatikon reunalta ja äiti toivottaa hyvää kevättä. Kevätleikkeihin kuuluvat puroleikit, kevään merkkien bongailu ja ihanan keltainen ilmapallo. Mutta oi voi, pallo karkaa: "Tuli iso itku. Äiti otti Oivan syliin. Voi Oiva, äiti lohdutti.".


Onneksi paikalle saapuu arjenprinssi, naapurin Niilo, joka pelastaa pallon puusta. Ja sitten kirjassa kuvataan mitä oivallisemmin keltaisen pallon ihanuutta: "Oiva juoksi vesimyllylle. Pallo tuli perässä. Oiva uitti purossa laivaa. Pallo tuli perässä. (...)". Tämä kohta sai meidät kikattamaan mukana!

Tarina on ihanan rauhallinen, arkisen kaunis kuvaus keväästä, perhearjesta, lapsuudesta ja elämän pienistä iloista. Ja se miten tärkeä lapsi on, juuri sinä, Oiva. Se sai minut viivähtämään omissa kotiäitivuosissani, silloin vielä oli aikaa (tai taitoa) pysähtyä hiekkalaatikon reunalle ja katsella luonnon pieniä ihmeitä. Tapolan ytimekkään runolliset sanat ja Pertamon haaveilevan kauniit kuvat antavat ajatuksilleni keltaisen pallon, joka leijailee keväisellä taivaalla.


Voi että miten ihanaa on, että on kevät, on aurinko, on uuden alku.
Ja on kotimaisia lastenkirjoja, kuten Oivan pallo.
Täydellinen, arkisen ihana kirja kaikille vauva- ja taaperoperheille, joka toimii aivan hyvin myös leikki-ikäisen kanssa. Oivan pallo on suloinen muistutus kaikista elämämme keltaisista palloista, eli toivosta ja muista pienistä, iloisista asioista, joilla jaksamme eteenpäin.


"Äiti otti oksan ja piirsi sillä hiekkaan.
- Siinä lukee nyt OIVA, äiti hymyili."

- Tapola, Pertamo: Oivan pallo

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö

Klassikkoja on aina mukava lukea uusiin kuosiin laitettuna. Kaunotar ja hirviö on saanut uudet vaatteet Timothy Knapmanin ja Christopher Flintin käsien kautta (Otava, 2017, suomentaja Satu Karhu). Kirja on itseasiassa pahvipaketissa, josta saa koottua linnan, jolla voi kirjan jälkeen (ja sitä ennen, kuten meillä kävi) leikkiä tarinan juonta tai muuta linnaleikkiä.


Kirjan tarina on hieman erilailla tulkittu ja lyhennelty sadusta, jota olen aiemminkin eri tulkinnoilla lukenut. Tässä kirjassa Kaunottaren isä jää myös kiinni ruusuvarkaudesta ja lupaa antaa tyttärensä hirviölle, jotta Hirviö päästää isän varkaudesta mutta Kaunottaren linnassa oloa kuvataan enemmänkin ihanaksi linnaelämäksi Hirviön kanssa, toisin kuin muissa versioissa, joissa vankeus näyttäytyy enemmän. Hirviö on suloinen ja pääosin hymyilee, kuten Kaunortarkin.



Kirjan kuvitus on lähes ärsyttävän nykyaikaista. Se toimii taatusti kaikille lastenohjelmien fanittajille ja on täten nykypikkusilmille mitä täydellisempää antia. Mikä lie, että minua se alkoi jo vähän puuduttamaankin, vaikka itse asiassa valitsin kirjan kauniin kannen ja kuvituksen takia.



Luetaanko teillä klassikkosatuja ja mikä on lempparinne? Entä mietä mieltä olette kirja-lelu -yhdistelmistä? Meillä ainakin kirjan linna on nyt aktiivisessa leikkikäytössä. Toisaalta linna jotenkin hauskasti muistuttaa itseäni vanhoista paperinukkeleikeistä, joita vielä itse jonkin aikaa lapsena leikin. Myös tässä linnan mukana tulee ns. paperinuket (melko kestävän oloista pahvia) mukana.


"Joka aamu Kaunotar ja Hirviö etsivät
kirjastosta uuden kirjan."

- Knapman, Flint: Kaunotar ja Hirviö

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja Azkabaninvanki on J.K. Rowlingsin kolmas Potter -kirja ja tätä aloittaessani mietin, että hui hui, tässä oli niitä kamalia ankeuttajia, että mitähän tästä vielä tuleekaan. Itkua ja painajaisia? Ja pöh. Ei tullut, vaan koululaiseni Potter-into vaan sai sitä hurjempia kierroksia! Nyt Pottereita kuunnellaan äänikirjoina, leffat on katsottu kolmen ensimmäisen osalta ja jos kannan kirjastosta Potter -aiheisia "tieto"kirjoja, ne selataan ja osin luetaan ahnaasti...


Azkabanin vanki -kirjassa Potterin elämään astuu uusi ihminen, Sirius Musta. Pääasiallisesti Sirius Musta näyttäytyy kirjassa hulluna tappajana, joka onnistuu pakenemaan Azkabanin kauheasta vankilasta ja jonka vuoksi Tylypahkaankin otetaan ankeuttajia, noita kamalia kasvottomia huppupäitä, jotka voivat suudella sielusi ikuiseen ilottomaan tyhjyyteen...  Potter koettaa opiskella ja harjoitella huispausta mutta samalla kielletyt retken Tylyahoon salaisen kartan ja näkymättömyysviitan kanssa ovat hyvin houkuttelevia vaihtoehtoja. Entä miten Hermione voi opiskella monta ainetta yhtä aikaa? Voiko osa velhoista ja noidista muuttua myös eläimiksi? Miksi professori Lupin sairastelee täydenkuun aikaan? Miten käy Hagridin rakastamalle Hiinokalle? Ja monta muuta tarinaa ja kysymystä, tässä kirjassa niitä riittää. Ja siksi me luimme kuin hullut tätä joka ilta ja (minun) suu vaahdossa.

Harry Potterit ovat vieläkin loistavia kirjoja. Lapseni päästi suustaan, että elokuvat ovat vielä parempia kuin kirjat. EIIIIIII! Minä en hyväksy kuulemaan tuota korvillani. Kuulemma myös äänikirjoja voisi lainata jo kirjasarjaa eteenpäin. EIIIIIIII! Minä en lainaa, sillä aion lukea jokaisen ääneen. Vaikka olenkin kuulemma melko hidas, eikä ääneni ole veikeä äänisen Vesa Vierikon (ääni kuuluu minusta ikuisesti vain Puluboille!), mutta minä sentään lausun (nykyään) Hermionen nimen oikein, joten pidätän oikeuden lukea nämä kaikki kirjat lapselleni ääneen.

Neljäs on menossa!


"Kukaan ei oikeastaan pitänyt taikaeläinten hoidosta, josta oli ensimmäisen hurjan oppitunnin jälkeen tullut suunnattoman pitkäveteistä. Hagrid näytti menettäneen kaiken itseluottamuksensa. Oppitunti toisensa jälkeen kului nyt opetellessa, miten hoidetaan fletkumatoja, joita tylsempiä otuksia ei taatusti paljon ollut olemassa."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja Azkabaninvanki (19. painos, 2007, suom. Jaana Kapari, Tammi, oma hylly)

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Paijaa vielä pikkuisen

Jörg Mühlen Paijaa vielä pikkuisen on kaunis pahvisivuinen kirja vauva- ja taaperoperheille. Nykyään kaikki on niin toi-min-nal-lis-ta, osaammeko enää paikallaan ollakaan, niin myös lastenkirjoihin on rantautunut tämä toiminnallisuus, tai kirjan kanssa "keskustelu". Tämä on selvästikin lapsista tosi kiva asia lastenkirjoissa. Yksi lapseni lemppari vastaavista kirjoista on Jack Ticklen Höpsö Hönttösaurus, jota ollaan luettu tuhat kertaa. Varmasti.


Paijaa vielä pikkuisen (loistava suomennos nimelle!!) tarina on siis mahdottoman arkinen ja yksinkertainen. Pikku pupu on menossa nukkumaan ja tarvitsee apua tyynyn pöyhinnässä, silityksessä, iltapusussa ja peiton laitossa (mutta iltasatua ei lueta, hmph!). Kirja kehottaa kuulijaa tekemään nämä asiat "leikisti" kirjan pupulle. Kirjassa ei ole kosketeltavia pintoja tai luukkumaisia peittoja, kuten voisi kuvitella. Ne kyllä sopisivat kirjaan oikein hyvin pienenä lisänä. Mutta menee tämä oikein hyvin näinkin.



Vauva- ja taaperokirjoissa yleensä suurimmat hitit ovat ne joissa ollaan vauvan arjen ja tutun ja turvallisen äärellä ja mahdollisemman simppelisti. Tässä kirjassa se toteutuu oikein hyvin. Kuvitus on ihanan rauhallista, tekstiä vähän ja tarina yksinkertainen. Kun on vauva, ja vielä taaperokin, hyvin moni asia on uutta ja opittavaa tulee päivittäin arkiasioista niin että päässä paukkuu. Silloinpa siis, kun joka päivä tupsahtaa uusi hammas suuhun tai opit kymmenen uutta sanaa (muun muassa vauvakirjojen perinteisen: ksylofoni) on aivot niin kuormittuneessa tilassa, että mahdollisemman junnaava ja helppo kirja on kuin kissan hyrräystä vauvan ololle ja aivoille. Kirjan tarina ei paljon aikuisen päätä huimaa, mutta sen kokeminen, kun lapsi nauttii, kikattaa ja rentoutuu kirjan äärellä, antaa toivottavasti aikuiselle sellaisen endorfiinipöllyn, että hommaa jaksaa vielä sen 999 kertaa uudestaan.


"Sano simsalabim -
ja pupu vilahtaa vuoteeseen!"

- Jörg Mühle: Paijaa vielä pikkuisen (suom. Maisa Tonteri, Lasten Keskus, 2017, esittelykpl)

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Karhu ja Kaniini, kaverin kamalat tavat

Erittäin kutsuvan näköinen, laadukkaasti kuvitettu kirja Karhu ja Kaniini kutsui minut ja lapseni luokseen yhteislukuun. Tämä kirja on pituudestaan (yli 100 sivua) huolimatta mahdollinen kirja lukemaan oppineelle (ei sitä aloittavalle) lapselle. Sen kuvitus on tekstin suhteeseen suorastaan runsasta ja kohderyhmäänsä nähden kuvitus on minusta, uskallanko sanoa, yllättävän laadukasta.



Karhu ja Kaniinin tarina on niin ikään hauska tarina siitä, kuinka kärtyisä Kaniini ja talviuniltaan herännyt Karhu kaverustuvat, klassisen susijahdinkin kautta. Tarina ei lopulta ollut mielestäni kovin kummoisa, vaikkakin se sisälsi kohdan, jossa Kaniini kertoi syövänsä omaa kakkaansa, joka sai toki koululaisessa ansaitut hihitykset aikaan ja toivotut katseet, jotka kielivät siitä mielihyvästä että sai lukea ääneen jotain näin höperöä- ja luvan kanssa. Valitettavasti kakan syöminen ei kantanut minun  mielenkiintoani ihan sadan sivun verran, mutta onneksi kuvitus kantoi. Luimme kirjan kahdelta istumalta (yht. noin puolituntia, lapsi luki pääosan kirjasta).



Summa summarum, olen todella iloinen, että tällaisia "ensi"lukukirjoja julkaistaan, joissa tekstin ja kuvituksen suhde on tässä määrin ja kuvitus on todella laadukasta ja kutsuvaa ja tarinassa on huumoria! LOISTAVAA! Ja näitä lisäää!!!


"Jaaha, karhu tuumi, kaniini meni kai syömään. Tai kakalle. Tai syömään kakkaa."

Julian Gough ja Jim Field: Karhu ja Kaniini, Kaverin kamalat tavat (2017, Otava, suomennos Peikko Pitkänen, esittelykpl)