keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kadonnut äitini

Näin äitienpäivän aikaan pohdimme äitiyttä sen kaikissa määrissään ja laaduissaan. Millainen on hyvä tai paha äiti, ja eikö me kaikki olla niitä kumpaakin? Palkintotarinoihin törmätessäni ainakin huomaan, etteivät palkitut äidit ole päässeet helpolla, eikä ongelmitta. Nämä äidit ovat usein taistelleet, näyttäneet omalaatuiset voimansa ja ehkäpä uskaltaneet kohdata myös heikkoutensa? Ovatkohan he hakeneet myös apua ja saaneet sitä?

Lapsen (ja aikuisen?) suurimpia pelkoja lienee tärkeimmän ihmisen menetys, usein juuri äidin häviäminen. Sitähän oikeastaan leikimme jo kukkuluuruu -leikeillä vauvana. Eikä äiti voi olla aina läsnä. Mutta se palaa kyllä, jo ajatus paluusta huojentaa- mutta jos viipyykin liian kauan harson takana, tulee jo itku ja hätä. Kasvun myötä lieka löystyy, ja sitä löysytetään pikku hiljaa, turvallisesti ja välillä kompastellen, mutta koko ajan kauemmas.
Kerran mietin, että mitä jos lastani kiusataan koulussa ja lapsi jää asian kanssa ihan yksin? Kun olimme vauva-aikaan kotona, puhalsimme aluksi kaikki pipit pois yhdessä. Hiljalleen lapsi pyyhki itse pienet kaatumisen aiheuttamat nirhamat ja jatkoi juoksuaan, ehkä vain hihkaisten (kuin itseään tyynnytellen): Ei sattunut! Nyt en enää kaikkiin lohdutuksen tilanteisiin arkisin työhuoneestani käsin pysty, eikä se ole minun paikkani- ja kaiken lisäksi minua ei siihen enää edes aina huolita. Minunkin pitää luottaa rakentamaamme liekaan ja lapseni omaan puhallusvoimaan, ja että lieka johdattaa tarpeen tullen ja maailman myllerryksistä myös hakeutumaan tarvittaessa takaisin turvaan, jossa puhalletaan pipit yhdessä pois.


Elämä on tunteita täynnä. Tunnekasvatuksesta puhutaan yhä enemmän, ja hyvä niin. Meidän tulisi oppia sietämään ja elämään erilaisten tunteidemme kanssa. Tunteet kuuluvat luonnostaan meidän kroppaan ja pääkoppaan. Ne kivuliaimmatkin.
Kuvittajana lähes lyömätön, Hannamari Ruohonen on kirjoittanut ja kuvittanut ensimmäisen pitkän kuvakirjansa Kadonnut äitini (Sets, 2017), joka käsittelee rohkeasti suuria tunteita ja pelottavia asioita. Kirjan lapsi on huomannut äidin väsyneen ihan kaikkeen: siivoukseen, siivoukseen ja siivoukseen nyt ainakin ihan ensiksi. Tilanne etenee yölliseen riitaan vanhempien välille ja aamulla- äiti on poissa.


Lapsi purkaa tuntojaan Nalle-koiraan ja koiran kanssa. Ensin vihalla: "Nalle tuijotti minua. Näin, että se halusi kiusata minua ja olla ilkeä." // "Minun tuli hirvittävän kuuma. Olin kuin kiehuvaa vettä isän teekannussa.". Sitten surulla: "Nalle ei vastannut mitään, mutta se kiersi tassut ympärilleni ja halasi minua pehmeästi. Minulta pääsi itku.". Ja sitten taas hepulilla: "Nallelle tuli suklaaviikset, ja minä purskahdin nauruun, niin että kaakaota lensi pöydälle.". Ja lopulta taas vihalla, kun Nalle alkaakin sättimään lapsen äitiä ja koettaa rikkoa vauvakuvan, josta: "Äiti  oli kertonut minulle, että olin siinä vain minuutin ikäinen ja parasta, mitä hän oli koskaan saanut.".



Hannamari Ruohosen kirja on sangen koskettavaa, ja osin vaikeaa, luettavaa. Ruohonen kuvaa lapsen kriisiä tunnemyrskyn kautta. Tarinan kuvitus on yhtä rohkea kuin tekstinsä, joka tekee lukukokemuksesta vieläkin väkevämmän. Tarinassa on myös hyvällä tavalla kevennyksiä, hassutteluja, huumoria, joka auttaa kipeän asian kestämisessä. Alkaapa kirja jopa sanoin: "Eilen tapahtui hassu juttu.". Sillä näinpä usein elämän suurimmatkin asiat saattavat lapsen mielessä asettua: yhtenä pikkujuttuna ja aika isona juttuna, ja samalla jatketaan leikkimistä.


Onneksi kirjalla on onnellinen loppu. Kaikkea ei kerrota, mutta jotakin kuvituksin kuvataan ja mielikuvitukselle annetaan tilaa. Lopun voi kukin lukija täyttää oman tarpeensa mukaisesti. Meillä lapset kuuntelivat tarinaa suurella tarkkaavuudella ja tunteita koettiin selvästi kirjan tarinan mukaisesti. Kirjan loputtua viisivuotiaani totesi sylistäni napakasti, että taisi olla äiti vaan mennyt kyläilemään eikä lapsi tiennyt! Niin sen täytyi olla! Tämä selitys oli hänelle tärkein ja tyydyin vain helpottuneena, ja vähän hämmentyneenä, myhäilemään mukana, että näin varmastikin oli. Samalla tunsin sivullani kuinka vanhempi lapsistani tuijotti tietäväisemmällä katseellaan merkitsevästi, että ehkä asia ei ollutkaan ihan niin. Kävimme salaa yhteisymmärryksen katseen "eihän sitä tiedä" ja hymyilimme toisillemme lohduttavasti. Katsoimme lopuksi vielä kirjan hauskat kohdat ja hassuimmat kuvat- tälle tuntui olevan tarvetta.


Ruohosen kirja ei siis ole ihan perusiltasatulukemistoa. Minun täytyy myöntää, että luin toisen kerran kirjan ihan yksin.
Päivi Heikkilä-Halttusen Helsingin sanomien arviossa , jossa Jari Sinkkonen ihmetteli kolmea uutta rohkeaa lastenkirjaa, viitattiin Ruohosen kirjan olevankin lähinnä aikuisten vertaistuellinen kirja. Sinkkonen taas toteaa kolmea eri lapsen kriisiä kuvaavaa kirjaa kommentoidessaan ja niiden kohderyhmää pohtiessaan, että: "Akuutissa traumaattisessa tilanteessa olevalla lapselle ei välttämättä ole mielekästä lukea kirjaa omaa perhettä kohdanneesta kipeästä aiheesta, kuten isän masennuksesta tai toisen vanhemman äkillisestä lähdöstä." , vaan tärkeämpää olisi vahvistaa lapsen perusturvallisuutta. Tämä on viisaasti sanottu. Ja samalla pohdin, että joskus myös vertaistuellisia lasten kokemuksia kuvaavia kirjoja tarvitaan, jonka kautta lapsi voi tarvittaessaan kokea tai jäsentää omia kokemuksiaan. Sinkkonen pohti Ruohosen kirjassa lapsen projisoivan tunteensa koiraan. Luin kirjaa varmaan hieman eri lailla ja mielestäni kirjan lapsi riehui, vihasi ja suri myös itse Nalle-koiran kanssa, ei vain sen kautta- ja se oli minusta kirjassa hyvä juttu! Ja onneksi lapsi koki tunteitaan lopulta myös ihan oikean ihmisen, rakkaan isänsä kanssa. Ja tunteiden rauhoituttua, isän kanssa turvassa oleskellen, sohvalla pöllöttäen, nakkeja syöden, äidin pörrösukat jalassa ja perusturvallisuutta kainalossa tankaten.
Puhaltelivat varmaan pipejä.


"Sitten me käperryimme saman peiton alle. Minä laitoin silmät kiinni. Unen läpi kuulin isän juttelevan puhelimessa. Hän puhui hiljaa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin."

- Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini

perjantai 5. toukokuuta 2017

Harry Potter ja liekehtivä pikari

Apua, minun pitää kirjoittaa tästä Harry Potterista hyvin nopeasti, sillä olemme jo aloittaneet seuraavat 1050 sivua ja huomaan, että tarinat sulautuvat mielessäni yhteen, enkä enää muista mitä missäkin luki. Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa Harry aloittaa neljännen lukuvuotensa Tylypahkassa mutta tarina alkaa jo hieman aiemmin, kun Potter pääsee Weasleyn perheen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, jossa taivaalle ilmestyy pimeän piirto...


Muistelen, että Liekehtivässä pikarissa oli aluksi hieman turhaa muistelua ja asioiden kertaamista, jota ensin mietin kirjan pitkittämiseksi. Kuitenkin Liekehtivä pikari nostaa Potter tarinoiden tasoa taas astetta jännittävämpään suuntaan ja jopa pelottavalle tasolle, kun Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joiden tehtävät ovat oikeasti vaarallisia. Potter -sarja astuu myös kuoleman maailmaan eri lailla kuin aiemmissa kirjoissa, joissa lähinnä ollaan muisteltu kuolleita tai sitten kuolemat ovat tapahtuneet hieman kauempana päähenkilöiden reaaliajasta. Nyt kuolemasta tuleekin osa arkea, kun kuolonsyöjät, ja lopulta Vodemort, nousevat jälleen.

Ja kyllä me luimme. Noin kappale illassa, parhaimpina kaksi. Liekehtivä pikari oli myös ensimmäinen kirja, jonka ääressä aloin ihan yllättäin kyynelehtiä ääneen, niin että lapsenikin sen huomasivat. Muistinkin heti tuota yhtä kohtaa lukiessani, että olin itkenyt siinä samassa kohdassa myös viimeksi, kun olin sen lukenut varmasti jo yli kymmenen vuotta sitten. J.K. Rowlingsilla on siis kyky koskettaa lukijaansa ja hyvänen aina mikä koukutuksen voima. Oli todella tiukassa, etten jatkanut kirjan lukemista sen jälkeen, kun vastentahtoisesti aina iltaisin ääneenlukuni lopetin.

Kirjan lukemisen jälkeen meillä alkoi välitön äänikirjan kuuntelu lapsellani, samoin Liekehtivä pikari korkattiin myös dvd-versiona (joka oli minusta täysin surkea ja kamala elokuva, eikä yllä missään määrin kirjalle!!! Lapseni tosin tykkäsi elokuvasta taas tosi paljon.). Ja kuten sanottu, seuraava kirja pitikin aloittaa ihan heti ja se piti jopa ostaa melkoisella hinnalla kirjakaupan hyllyltä. Potterin tarina on uskomattoman loistavaa lasten- ja nuorten kirjallisuutta, jonka menestystä ei tarvitse ihmetellä. J.K. Rowlings vangitsee lapsen ja nuoren maailmaa ja kasvua ja kehitystä maagisella (!) tavalla, joka lumoaa kuin parhainkin loitsu.


"Ja nyt Voldemortin sauvan kärjestä alkoi tulla taas uusi pää... ja Harry tiesi sen nähdessään kuka oli tulossa... tiesi niin kuin olisi odottanut sitä siitä hetkestä kun Cedric oli ilmaantunut sauvasta... tiesi, koska nainen, joka sauvasta nyt ilmestyi, oli sinä iltana ollut hänen mielessään enemmän kuin kukaan muu..."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Tammi, 2000, suom. Jaana Kapari, kirjastolaina)

tiistai 2. toukokuuta 2017

Tämä vai tuo? Toripäivä

Löysin kirjastosta ihanan kevätaarteen, jonka halusin ehdottomasti jakaa kanssanne. Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -kirjasarja on saanut kolmannen kirjansa Toripäivä (Bazar, 2017). En oikein lämminnyt ihan täysin kirjasarjan ensimmäiselle osalle, toiseen pääsin jo paremmin sisään, mutta tämä kolmas, tässä kirjassa on jotain sellaista ihanaa leppoisuutta ja hyvää oloa, että olen halunnut lukea tämän kirjan jo monena iltana lapsilleni.


Fiinu- tyttö ja äiti menevät torille myymään vanhoja kamppeita ja tavaroita, joita he eivät käytä. Torilta saattaa löytää mitä tahansa. Välillä maistellaan mustikkamehua ja tavataan torin laidalla asuva pappa, joka ihmettelee mikä se kirppu on. Tämä vai tuo?


Torille tulee myös Fiinun ja äidin ystävät Vilja ja Viljan äiti. Nyt onkin jo kiire uimaan, eli Fiinu ja äiti laittavat tavarat alehinnalla! Mutta yksi pussi jää myymättä. Äiti ei raskikaan myydä sitä, kun siinä on Fiinun vauvavaatteita.


Tarina on tosiaan kovin hyväntuulinen, kesäinen, pikkuisen boheemi ja hykertelevä. Pientä outouttakin on mukana. Kuka kumma on tuo pikkuvauva, joka seikkailee Fiinun ja äidin kanssa, mutta josta ei puhuta sanallakaan?! Tämä kyllä kummastutti meitä ja lapsia tuo palleroinen nauratti kamalasti. Löytyykö vaippapöksy kaikilta aukeamilta?
Entä millaista onkaan Fiinun törmätä vessareissulla suutelijoihin?



Lapseni kuuntelivat tarinaa mielellään, siitäkin huolimatta, että äiti halusi lukeas sen useana iltana. Toripäivä on mainio arkikirja, joka antaa pikkuruisen seikkailun ja lupauksen kesäisestä lämmöstä siitäkin huolimatta, vaikka oman lastenhuoneen ikkunaan piiskaisi lumimyrsky ja yskänpuuskat keskeyttäisivät lukuhetkeä. "Minä olen tuo ihana Vilja!", sanoi lapseni joka kerta kirjaa lukiessamme. Hyvä kirja antaa mahdollisuuden unelmille ja pienille suurille seikkailuille.


"Vilja kysyy onko Fiinulla myynnissä merenneitojen aarteita.
'Vaikka kuinka paljon!' Fiinu innostuu.
Pyöreitä lasinpaloja, ulkomaankolikoita, rikkinäisiä koruja, helmiä ja simpukoita! Fiinu ja Vilja tutkivat aarrearkkua: 'Kumpi on sinusta kauniimpi, tämä vai tuo?' Vilja kysyy."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Toripäivä

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kyllä, sanoi Koala

Olen lukenut tämän kirjan useaan otteeseen ja silti en meinaa muistaa mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuu. Epäilen, että syy johtuu siitä, että Kyllä, sanoi koala -kirjassa (Lasten Keskus, suom. Katariina Kallio) kuvitus on niin vahva ja upea, että ajatukseni uppoutuu kirjassa lähinnä siihen. Mutta oikeasti kirjassa on myös hyvä tarina: tarina uskaltamisen ja muiden kanssa olemisen tärkeydestä.


Kyllä, sanoi koala -kirja kertoo siis hieman pelokkaasta koalasta, joka jäisi mieluiten vain omaan puuhun. Onnettomuuden vuoksi koala joutuu kuitenkin tulemaan alas ja huomaakin sen olevansa elämänsä tärkein juttu.


Tässä maailmassa tuntuu, ettei mikään ole enää tasaista. Muutoksia tulee niin hurjaa vauhtia, että puoli vuotta jotakin tasaisuutta, vaikkapa työpaikoilla, on lähes uskomatonta. Muutosvastarinta pois se meistä, näin kannustetaan mutta joskus ainakin itsellä (liekö se iän tuomaa viisautta) on jo lähes kyyninen olo jatkuviin muutoksiin. Tekisi mieli ehkä jäädä vähän eukalyptuspuuhun ja keskittyä olennaiseen, ja ihan vain olla tasapaksussa turvallisuudessa.



No jaa. Onhan tämä siis melko hyvä kirja. Vaihtuvuus, uskallus, eivät ne lapsillekaan ole vieraita juttuja. Koko ajan kasvaessa lapset kohtaavat kaikenlaista uutta, joka on usein myös vähän jännittävää.


Millaisissa muutoksissa te elätte? Sanotko kyllä?


"Mutta jos nyt menen alas,
se ei ois hyvä diili.
Maailma on vaarallinen,
siellä vaanii krokotiili!"

- Rachel Bright (kirj.) ja Jim Field (kuv.): Kyllä, sanoi koala

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Missä olet, prinssi hurmelo?

Missä olet, prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus, 2017, suom. rauna Sirola, esittelykpl) on todella kauniisti kuvitettu kirja! Sylvie Misslinin ja Amandine Piun kuvakirjassa on myös toinen elementti, jolla se nousee tavanmaisten lasten kuvakirjojen joukosta: tarina muokkautuu lukijan valintojen mukaisesti.



Pohjana on siis melko tuttu juttu: prinssessoja, linnoja, vaaroja ja prinssejä. Jokaisella aukeamalla on pieni osa tarinaa, jonka lopussa on kaksi vaihtoehtoa kuinka tarinaa voi jatkaa. En tiedä kuinka monta variaatiota kirjasta lopulta voikaan saada mutta usein ainakin meillä satu kiersi alkusivulleen. Aluksi en tykännyt sadun katkeutumisesta vaihtoehtolauseisiin (jotka olivat hieman pitkätkin pienemmälle lapselle) mutta useammalla lukukerralla tarinakin tuntui ihan kivalta, kuten myös sen idea siitä, että tarina muuttui "joka" kerta. Voi vain ihmetellä tekijäparin sinnikkyyttä, että kokonaisuus on saatu hoitumaan.



Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kaunis, herkkä, hauska ja eläväinen kuvitus. Väritysjälki ja värien kaunis käyttö ovat ihastuttavia. Kuvissa on myös paljon pikkukohtia, joita voi äkätä. Uskonpa, että tämä on oikein mukavaa vaihtelua monille perheille, joissa luetaan prinsessakirjoja illat pääksytysten.


"Pikku prinsessat seuraavat polkua. He kulkevat ja kulkevat näkemättä ainuttakaan linnaa. Josefiina on rättiväsynyt. Molempien jalkoja särkee. Mitähän prinsessojen pitäisi tehdä?
Kylvettää jalkojaan puron vilpoisassa vedessä.
Ottaa makoisat torkut pehmeällä sammalella."

- Misslin, Piu: Missä olet, prinssi Hurmelo?