maanantai 5. joulukuuta 2016

Toiveretki

Yksi vuoden kauneimpia kotimaisia lastenkirjoja on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin Toiveretki (Myllylahti, 2016, saatu kustantajalta). On kirjoja, joiden edessä tuntee itsensä ansaitusti melko pieneksi ja pöhköksi lastenkirjawannabebloggaajaksi, ja jähmettyy. Toiveretki on sellainen. Ensinnäkin kirja on loistavien, ja minulle jo klassikkokirjojen, Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatujen jatkokirja. Ja vaikka tämän kirjan alussa ei ole enää "pientä", on Toiveretkikin näennäisen pieni mutta kaikessa nerokkaassa monitasoisuudessaan hyvin laaja kirja. Ja kaikki tämä lapsen tasoisesti ja sadun lumoamana.


Kaisa, Pauli ja Salama (lausutaan Säläämä ja nimi tarkoittaa suomeksi turvallisuutta) lähtevät metsän keskelle, Kaisan äidin kanssa piilopirttiin yöksi. Mukaan pakataan asianmukaiset eväät: omenoita, porkkanoita, taateleita ja kuivattuja viikunoita. Ja totta toki myös seitsemän mausteen sekoitus. Maaseudun rauhassa ystävykset hakevat veden lähteeltä, kaivavat perunat maasta ja Kaisa löytää  kanttarelleja. Metsän luolien ja onkaloiden luota löytyy myös jotain hyvin jännittävää: karhunkasa. Onneksi karhukellot vöillä on turvallista jatkaa matkaa. Ruuan ja saunan jälkeen on mukava lähteä iltakalalle ja heittää päivän viimeinen toivomus lentotähden mukana. Makupusseissa uni kutsuukin jo ihanasti ja Salama kertoo iltasaduksi itämaisesti tuikkivan tarinan.


Toiveretki on ihastuttava ja ihana lasten retki. Mitä muuta lapsi toivookaan kuin ystäviä, ruokaa, mukavaa ajanvietettä, pientä seikkailua, oppimisen iloa ja turvallista oloa? Ja kuinka moni siitä oikeasti maailmassamme saa nauttia? Kirjassa toivotaan onnenlähteellä ja tähdenlennolla. Lapsen toive on kaikessa yksinkertaisuudessaan usein hyvin pieni ja samalla niin osuva. Tarinan kautta kävin usealla retkellä, jossa astuin tutumpaan kotimetsään ja samalla piipahdin hiekka-aavikon tuulissa.


Tapolan teksti on kaunista ja soljuvaa. Tarina etenee toteavan napakasti ja samalla leikittelee suomen kielellä ihastuttavalla tavalla: "Metsä oli punaisenaan puolukkaa. Suut olivat punaisenaan puolukka. Edessä kohosi iso kivi.". Tapolan teksti pistää suuni väkisinkin tyytyväiseen ja lähes hurmokselliseen hymyyn, johon harva pystyy. Samanlaista kielellistä herkuttelua koin yllättäen menneellä viikolla lukiessani ajankohtaan osuvasti Syväjärven ja Venhon Yllin kyllin -kirjaa, joka myös sijoittuu ehdottomasti kotimaisten kuvakirjojen parhaimmistoon.


Kirjassa on kaunis kaari lasten päivän mukana. Aamulla herätään ja illalla mennään unille. Sitähän se turvallisuus on- retkipäivänäkin. Sanna Pelliccionin kuvitus lumoaa. Kuvituksessa yhdistyy sekä kotimaan maisemat että itämaisempi tunnelma. Pelliccionin herkkä kuvitus uskomattoman osuvilla, silmiä hivelevillä pastellisävyisillä väriyhdistelmillä on taideteos sinänsä.


Toiveretki -kirjan pohjalta on myös kiertävä näyttely, jonka matka jatkuu ensi vuonna. Näyttely vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta moniaistillisine kokemuksineen. Jo Pelliccionin taidennäyttely kuulostaa paikalta, johon on osuttava.

Olen aiemmin nostanut Kirkkopellon Piki-kirjaa vuoden parhaimpana kotimaisena lastenkirjana ja nyt onkin todettava, että myös Tapolan ja Pelliccionin Toiveretki kisailee ehdottomasti vuoden parhaiden kuvakirjojen kärkisijoista. Kummankin kirjan teema toimii yhdessä loistavasti yhteen: Pikin Toiveretki! Monikulttuurillisuus, kuten ihmisyys sinänsä (ihmisenä oleminen toiselle ihmiselle?) on asia, josta meidän on hyvä puhua ääneen, eikä vain olettaa, että muutos ja oppiminen tapahtuu siinä ohessa. Keskustelut millaisia olemme ja tutustuminen toinen toistemme tapoihin vähentäisi varmasti myös ennakkoluuloja ja turhaa kärhämää. Oppimalla yhteistä keskustelua ja yhteistä toimintakulttuuria voisimme lisätä hyvinvointia itse kullakin.

Toiveretki -kirjassa on siis kaikki seitsemän maustetta kohdallaan.


"Ruoka oli maukasta.
Kaikki seitsemän maustetta olivat kohdallaan."

- Katri Tapola ja Sanna Pelliccioni: Toiveretki

torstai 1. joulukuuta 2016

Näkymätön

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen liikuttavan kaunis Näkymätön on hieno kuvakirja lapsen yksinäisyydestä ja jo lastentarhassa tapahtuvasta kiusaamisesta (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta). Tietäväisen kuvitustyyli tuli esiin minulle jokunen vuosi sitten Aino Tietäväisen ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta -kirjalla, jonka luin itsekseni, ja häikäistyin, mutta en vielä uskaltanut lukea kirjaa lapsilleni. Pitäisikin etsiä kirja taas käsiini. Myös tässä kirjassa tuon Vain pahaa unta -kirjan teema, eli painajaiset, tulevat rohkeasti esiin, kun kirjan päähenkilö näkee pahaa unta. Ja jännä kyllä, laukaisee lapseni kertomaan millaisia mitä kummallisempia unia he ovat joskus nähneet... Eli tärkeä aihe!


Näkymättömässä Kukka, eli itseään Kapteeniksi kutsuva avaruuseliön näköinen tyyppi jätetään päiväkodissa leikeistä ulos. Tilanne tuntuu Kapteenista todella kurjalta ja kummalliselta ja hän pyrkii pitämään tuon oudon olon sisällään. Mutta pian vanhemmat onneksi huomaavat, ettei kaikki ole hyvin, ja he käyvät rohkeasti keskustelua päivähoidon henkilökunnan kanssa. Pian ryhmässä jutellaankin kiusaamisesta, kuinka se voi olla kuin kaatuisi pyörällä asfaltille ja vaikka siitä ei saakaan haavaa, johon laittaa laastari, siitä voi saada näkymättömän haavan.


Kotona Kapteeni on heti huolissaan onkohan hänelläkin jo iso haava? Vanhempi lohduttaa, että taitaa olla sen kokoinen, jonka voi parantaa. Kapteenilla on myös mielikuvituskavereita, Avaruustyyppejä, aina mukanaan, joita hän itse johtaa ja jotka häntä auttavat tiukoissa paikoissa olemalla kaverina. Ja jo yksikin kokemus leikkiin pääsystä nostattaa Kukan mielialaa huomattavasti!


Tietäväisen kuvitus on aika jännä ja samalla hyvin mukavan erilainen. Lapseni ottivat hieman jännittävät, sarjakuvamaisesti asetellut ja tummahkot kuvat kuitenkin mielenkiinnolla ja hyväksyen vastaan. Kuvissa ja tekstissä on onneksi myös kivaa huumoria mukana, joka auttaa jännemmän kokonaisuuden käsittelyssä ihanasti. Kirja on kaikin puoli hieno kirja, jota suosittelen lukemaan. Toivottavasti kiusaaminen ja kiusatuksi tulemisen tunteet, yksinäisyys, eivät jäisi enää näkymättömäksi vaan asioista uskallettaisiin puhua: jo ennalta, sillä kiusaamista ja ristiriitoja tapahtuu aina ja sillä tavoin, että aikuiselle uskallettaisiin kertoa myös omaa kummallista ja pahaa oloa. Meidän aikuisten vastuulla on kestää se ja ottaa asia käsittelyyn.



"'Oliko sinulla kiva päivä?'
'Oli',
hän sanoo ja nielee kyyneleet."

- Hirvonen ja Tietäväinen: Näkymätön

maanantai 28. marraskuuta 2016

Hirvi irvistää (ja vinkkejä joululahjakirjoiksi)

Jukka Itkosen loruilema ja Matti Pikkujämsän kuvittama Krokotiili hikoaa on jo minusta lasten runokirjojen klassikko. Nyt tuo kirja on saanut itsenäisen jatko-osan kotimaisempien elukoiden loruilla: Hirvi irvistää (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta).


Hirvi irvistää -kirjassa on maltettu pitää lorut yhtä lyhyinä, kuten Krokotiili hikoaa -kirjassa, ja tämäpä se toimii minulle. Ja myös lapsilleni. Lorumuoto voi toimia pidemmissä kuvakirjoissa, jos loruttelu on helppoa ja kuvat tukevat ymmärtämistä mutta pitkissä, monimutkaisemmissa loruissa jo huomaa, että lasten ymmärrys alkaa heittää. Kuten myös äidin. Ja jos pääasiallisesti lastenkirjoja luetaan arki-iltaisin, niin silloin heittää (kaikilla) jo valmiiksi, eli ainakin meillä eniten iltaisin luetaan kirjoja, jotka eivät ole liian vaativia.


"Mullan alla myllertää
tämä pieni suippopää.
Maan päälle se ei ryntää,
kynsillään vain maata kyntää.
Ja kaivaa onkalon.
Myyrähän se on."

- Myllertäjä (!! mahtava nimi !!)

Näin simppeliä se on, KUN VAIN OSAA. Mutta kuten Kirsi Kunnas on joskus haastatteluissaan todennut, usein simppeleimmät runot ovat vaatineet suurimman työn. Minulle kolahtavat parhaiten tällaiset helposti rimmaavat, humoristiset ja kaikin puolin muikeat runot. Kun kikkailua tulee liikaa, tai siinä alkaa olla liikaa aikuiselle tärkeää sanomaa, jää tällainen runokirja minulta usein kaapin kätköön. Mutta Itkosiin palataan säännöllisesti pitkin vuotta.


"Hämähäkki hämyisenä
hämärässä häärää.
Eikä näe siinä koskaan
yhtään mitään väärää,
että joku hyönteisistä
verkkoon kiinni jää.
Hämähäkin mielestä
se on vain elämää."

- Vanha hämy (ei näitä otsikoita!!!)

Näin hämärän aikaan, voisi itsekin ottaa vähän rennommin. Jos ei nyt hämssyn tapaista metsästystä harrastamalla niin tarkoitan, että jos välillä takki tyhjenee ja tulos on heikko, niin kaipa sekin on vain elämää?


Itkosen kirjat ovat blogissani varsin usein syystä että ne ovat meidän perheen lemppareita. Yritän nyt kovasti saada teille esiteltyä näitä kotimaisia syksyn parhaita, että ehditte napata pukinkonttiin parhaimmat.

Tulossa on ainakin Hirvosen ja Tietäväisen Näkymätön, Happosen ja Vaskon UPEA Mur, eli karhu, Niinisen ja Ruohosen Sehän on pikkuapina (loistava arkisatukirja!!!) ja Tapolan ja Pelliccionin ihanan prinsessa- ja prinssikirjojen kolmas jatko, eli Toiveretki, joka on ihana! Lisäksi lukupinossani on syksyn hitteja: uusi Dunne -kirja (kehuttu sarja myös Lastenkirjahyllyssä) ja uusi Mörkövahti eli Mörköreitti, joka vaikuttaa esikoistaan lennokkaammalta (mutta on kesken äänipulmieni vuoksi, mutta yritän jatkaa sitä tällä viikolla. Nämä kirjat kannattaa todella huomioida, kun etsiskelee sopivaa kirjaa joululahjaksi tai muuten vain :)!

Mukavaa joulukuun alkua, uskomatonta kyllä, se on täällä taas!


"Peura seuraa peuraa.
Pitää sille seuraa.
Tykkää siitä peurasta:
"Kiitoksia seurasta!"

- Itkonen, Pikkujämsä: Hirvi irvistää

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kisupekka ja Kisulisu pormestareina

Ville Hytösen lyyrisen kauniit ja suuhuni maistuvat tekstit ovat mielenkiintoni kohteena. Kisupekka ja Kisulisu pormestareina kävi jo silmissäni jossakin esittelyssä ja olinkin hyvin iloinen, kun bongasin tämän Hytösen oman kustantamon, Savukeidas kustannuksen, kirjan kirjastomme uutuuksista! Mikä tuuri!


Kisupekka ja Kisulisu ovat leppoisan Kisukaupungin asukkaita, Kisuaatamin pentuja, tarinan sankareita, kuten kirjan alussa todetaan. Sillä eräänä päivänä kisut saavat postia, jossa: "Teidät on valittu pormestareiksi...". Kisut ovat ihmeissään saamastaan kunniasta, varsinkin kun heillä ole ole aavistustakaan mitähän se moinen pormestarin pesti sitten onkaan. Kisut tutustuvat kaupungin muiden kissojen ammatteihin: kisukadunlakaisijaan, kisupoliisiin, kisukylpymestariin, kisutaiteilijoihin ja kisupapparaiseen (aiheutti huutonaurun lapsessani!), jota Kisumaajussiksikin kutsuttiin. Ja kisupapparainenpa sen tajusi: ehkä juuri kisupormestarin tehtävänä on pitää huolta kisuista kuulumisia kyselemällä ja auttamalla niitä.


Kuten aiemmin sanottu, olen tässä saanut nauttia kausiflunssasta pitkän kaavan kautta, joka on aiheuttanut minulle iltasatulukukieltäytymisen. Kieltäytyminen ei ole ollut nautinnollista. Tällä viikolla olen kuitenkin uhmannut yskääni ja lukenut yhden kirjan ja se oli Hytösen Kisukirja. Enkä usko, että ihastumiseni johtuu pelkästä lastenkirjapuutteesta, vaan oikeasti Hytösen taito luoda tarinaa (siis tarinankertojamaisella tavalla, jonka vain harva meistä osaa!) ja luoda kieltä, joka heläjää ja luoda satuja, jotka nappaavat nenun ja vievät hännänpäänkin, on ainutlaatuista. Kirja on mahtava ja haluan sen ikiomaksi, miu!


Kivi Larmolan kuvitus on minulle hieman ihmetys. Se ei ole nykyajan kansainvälistä söpökuvitusta (jota näköjään suosin), vaan melko perusvärejä viljelevää, osin tarkempaa (rakennukset) osin naivistisempaa piirrosta (kissat- osasta pidän, osa lähes pelottaa!). Lapseni oli kuitenkin kuvitukselle paljon sallivampi: hän ihmetteli, naureskeli ja valitsi kissoista sen, jonka haluaisi olla (hänellä on kissavaihe menossa). Mutta varsinkin tarinalle sekä kissalapseni että minä olimme erittäin vastaanottavaisia, sillä se sekä koukuttaa, että on kaikin puolin hyväntuulinen ja jopa varsin hauska. Ja silti hyvin tavallisen poikkeuksellinen.

Etsikääpä tämä kisukirja käsiinne, jotta voitte tulla kertomaan tänne kokemuksenne kirjasta! Ja kylläpä tämä kannattaa laittaa myös pukinkontiin- käy muuten kaikille lapsille ja villiveikkausajattelisin, että 3-6 v. voisivat olla juuri oikeaa ikäryhmää.


"En mä tiedä, mikä pormestari on, miu!
En mä tiedä mikä pormestari on, miu!"

- Hytönen ja Larmola: Kisupekka ja Kisulisu pormestareina (2016)

perjantai 25. marraskuuta 2016

Lastenkirjoista, niiden arvostuksesta, lukemisesta ja vähän bloggauksestakin

Väitän, että kirjat ovat vieläkin tuiki tärkeitä. Luin juuri Colson Whiteheadin kirjan Underground Railroad, joka kuvasi fiktiivisen osuvalla historian kuvauksellaan 1800 -luvun maanalaista taistelua orjuutta vastaan. Pysähdyttävää minulle oli myös tajuta se, kuinka paon jälkeen Cora -niminen kirjanhenkilö alkoi hahmottaa ympäröivää maailmaansa kirjaston kirjojen kautta. Nykymaailmassa klikattaisiin tietokone päälle ja tiedon määrä olisi valtava. Tiedon oikeellisuus taas olisi leikitellen up yours.

Tekstin kuvat kuuluvat ElinaVepsille, älä kopio ilman lupaa!
Aikuistenkirjat ovat mielestäni siis vieläkin tärkeitä. Ne avartavat mielekkäällä ja koosteisella tavalla maailmankuvaani, vaikka tuo nettikin tuossa olisi. Myös nuortenkirjat ovat tärkeitä, kyllä! Teini-ikä on yhtä päänhuimausta ja jos siihen saa jotain vakautta, toivoa, tunnetta siitä, että tämä ei ole vain minun osani ja joku muukin on joskus kokenut näin... 
Mutta entäpä lastenkirjat? Kaikki vastaavat tähän asiaan kuuluvasti tietysti kyllä, koska kyllähän niin pitää vastata. Mutta mikä on nykyajan totuus?
Finlandia Junior vaihtui nimeltään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnoksi ja voiton vei toista peräkkäistä kertaa nuorten- ja aikuistenkirja. Juuli Niemelle tästä suuronnittelut! 
Lastenkuvakirjaenthustiastina jäin taas nuolemaan näppejäni.



Kirjakausien loppuun kuuluu perinteisesti päänsisäiset spekuloinnit bloggaamisen järkevyydestä ja kannattavuudesta. Omaa elämäänsä suunnitellessaan vaakakuppeja on useita. Suurin osa kirjablogeista tekee bloggausta täysin omalla ajalla ja kustannuksella ja Valeäidin loistavat ohjeet tonni per yhteistyöstä aiheuttavat lähinnä yskänkohtauksen, pitkittyneen sesongin mukaisesti. Kirjoistuspalkkanani on usein kustantajalta itse pyytämäni esittelykappale. Kertaalleen olen saanut myös joulukortin, pari kertaa hieman alennusta kirjaostoksista ja tänä syksynä sain ensimmäistä kertaa tulevan kauden kirjakatalogin, ilman sitä pyytämättä! Tämä palkkioiden määrä täytynee todeta välillä julkisesti, jotta kullekaan ei väritettyä kuvaa lastenkirjabloggauksen gloriasta.


Lastenkirjojen esittely on viime vuosina hieman mielestäni lisääntynyt, amatöörikollegojakin löytyy, kuten Luetaanko tämä?-blogin Kia ja pseudonymikollegani Kirjaäiti Lastenkirjapinosta. Hienoja ja ajankohtaisia blogeja kumpainenkin! Ammattilaisblogeista Lastenkirjahylly on jo useimmalle klassikko. Oma suosikkini on tällä hetkellä ehdottomasti Kai Vaijärven napakka ja minun huumoriini kolahtava, iskevää kritiikkiäkin kylvävä Lastenkulttuurin vinkkari -blogi.


Lastenkirjoja, ja varsinkin uusia, kyllä riittää. Kirjoja on laidasta laitaan, mistähän löytäisi juuri omansa? Lastenkirjoja kustannetaan minusta melko runsaasti ja myös pienkustantamot ja omakustannukset ovat yleistyneet (täysin mutu -tietolähde). Lähes viikottain sähköpostiini tulee kysely lastenkirjan esittelystä. Tätä tapahtuu sekä esikoiskirjailijoiden, kuten myös ansaitusti huomiota saaneiden kirjailijoiden kautta. Itse asiassa harvemmin kustantamoista. Lastenkirjailijan työ on selvästikin mitä monipuolisinta hommaa. Liittolaisuuteen lupautuminen on aina yhtä mukavaa mutta yhtä usein joudun myös toteamaan, ettei aikani nyt millään tähän yhteistyöhön riitä. Kirjoja on vain niin paljon. Ja taas vaakakupissa x: kun ne kirjat ovat niin tärkeitä.

Olen katsellut kahden kirjakustantamon kevättarjontaa. Mukana on ihania tekijöitä, joiden teoksia seuraan ilolla. Luin katalogien esittelyjä myös nuorimmaiselleni, nelivuotiaalle lapselleni (saman aikaa olen myös kirjoitellut aktiivisemmin lastenkirjoista!). Hänellä oli selvä mielipide mitä kirjoja tahtoo keväällä lukea, ja minkä kirjoista valitsisi ensimmäiseksi: Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (Sets, 2017). Mietin nolona, onkohan äiti kadonnut kirjabloggaukseen? 
Huomaan, että vieressäni istuu siis tuleva lukija ja jo nykyään yksi maailman tärkeimmistä kirjakriitikoistani. Henkilö, jolle lastenkirjat ovat päivittäin tärkeitä, kuten tulevassa toivottavasti myös nuortenkirjat ja sittemmin maailman ihanuutta ja kamaluutta avartavat aikuisten kirjat. Ja totean jo liikaa heikkoa sloganiani toistaen, että kirjat ovat tärkeitä. Ja hitsi vie, eikö silloin myös kirjabloggaus ole tärkeää?!


"Tuollainen ammattikaan ei voi olla kisupormestarin työtä. Kisukylpymestarin työ vaikuttaa aivan liian vastuulliselta ja tärkeältä."

- Ville Hytönen ja Kivi Larola: Kisupekka ja Kisulisu pormestareina (kirja josta minun piti blogata mutta hairahduin)