perjantai 20. heinäkuuta 2012

Uhmaikuisuus part I: Tule apuun Sinkkonen!

Puolisen vuotta sitten ihmetteli ääneen, että liekkö tämä sitä uhmaikää.
Enää ei tarvitse ihmetellä, kyllä sen jo huomaa!

"Lapsi joka sanoo päättäväisesti äidille "ei", ei taatusti ole enää osa äitiä."

Siis puoli vuotta sitten. Oikeasti. Ja joka viikko ajattelen, että kyllä se nyt talttui! Mutta ei, pitää taukoa, vain yltyäkseen uusiin trombeihin. Olenkin jo aiemmin kirjoitellut kaikista niistä kikoista mitä käytössämme on (huomion muualle ohjaaminen, lahjonta, uhkailu, kiristys, huumori...) ja myös uhman mukana tulleista tarpeen vaatimista lisäavuista, eli rauhoittumisesta yhdessä jäähyllä sekä sylityksestä, kun tunne lyö täysin yli. Mutta ei meinaa talttua, ei millään! Vaikka välillä eletäänkin kuin poutapilvien päällä köllien ja auringonpaistetta ottaen.

Eilenpä sitten hoksasin, että vauva-aikaan tyynnyin Sinkkosen seuraavista sanoista, kun kasvatustani vihjailtiin lellittelemiseksi:

"Lapsen hyväileminen, silittely ja suukottelu välittää sille, että sen ruumis on hyvä. Ei ole minkäänlaista vaaraa, että tässä ajauduttaisiin kohtalokkaisiin ylilyönteihin. Hyvänä pitäminen ei koskaan voi olla liiallista. Sillä ei voi pilata lasta eikä tehdä hänestä tunnekylmää narsistia." 

Eli kaivoinpa Jari Sinkkosen Lapsen kanssa kirjani uudelleen esiin. Uhmaiästä Sinkkonen kertoi, että uhmaiän voimakkuuteen voivat vaikuttaa lapsen sukupuoli (pojilla usein voimakkaampi äitiä kohtaan, koska poika huomaa olevansa "ikuisesti erilainen"), temperamentti ja ulkopuoliset tekijät (avioero, uusi sisarus). Rastitin päässäni kolme "riskitekijää"- great!

Yksi päivä suustani pääsi väsyneenä: "Mitä hittoa me ollaan tehty väärin, että sillä on niin paha olla ja niin kova tuo uhma?!". Tiesin, ettei mitään peruuttamatonta mutta halusin ulkopuolisen varmistuksen. Sinkkonen vastasi:

"Uhmaikäisen suuri pulma on, että hän ja hänen egonsa ovat niin pieniä ja kiukku niin suuri. Häntä pelottaa tavattomasti, että viha ryöstäytyy valloilleen ja saa aikaan jotain pahaa. Aikuista tarvitaan välttämättä jakamaan taakkaa."

Sinkkonen kertoo, että uhma kohdistuu varsinkin äidistä eriytymiseen mutta voi purkautua myös muille (meillä ainakin lähes yhtä suurena isälle). Sinkkonen sanoo, että uhma ja sen voimakas tunne tuottaa aikuisessa avuttomuuden omista tunteistaan. Joskus omien vastatunteiden sietäminen on niin vaikeaa, että ristiriitatilanteita yritetään vältellä viimeiseen saakka. Eli "mielistellään" lapsen toiveita uhman ja itkupotkuraivareiden "pelossa", ja vältellään pulmallisten tilanteiden kohtaamista.

"Tunteminen ja tekeminen ovat silti eri asioita: vihaisuus ei anna oikeutta tehdä mitä tahansa. Ei ole esimerkiksi lupa rikkoa esineitä eikä heitellä niitä- eikä ketään saa lyödä!"

Tätä uhmatilanteiden välttelyä jäin miettimään ja huomasinpa itsekin joissakin asioissa toimivani näin (esim. joskus jopa toivon, että ulkona ollessamme alkaisi satamaan, että olisi hyvä tekosyy mennä sisälle ilman "nyt mennään, nyt varmasti mennään, äiti menee jo"- keskustelua tai, että autan lasta syömään vähän viihdytyksen nojalla, ettei edessä olisi nälkäinen yö- mitä ei ole koskaan edes tapahtunut!), kun järkevämpi olisi vain olla määrätietoinen ja napakka tilanteissa, tulipa vastaan mitä tahansa. Mutta tuntuu, ettei aina jaksa ja väsyneenä, nälkäisenä ja monen "hyvänä olon" jälkeen tulee itsellekin se jaksamisen raja ja omakin ääni nousee kuin palosireenissä. Ja se ei tunnu kivalta itsestäkään mutta...

Sinkkonen taitaa siunata tämänkin toteamalla vain, että perheissäkin on erilaiset kulttuurit- toisissa rähjätään ja lopuksi halataan kuin "italialaisissa kodeissa" ja tämä voi olla kaikille perheenjäsenille ominaista. Tilanne olisi taas "hämäläiselle" hyvin pelottavaa, koska hän on tottunut ilmaisemaan uhmansa kulmakarvojen asennolla ja mökötyksellä.

"Lapsella ei tunnu olevan hyvä äidin lähellä, mutta kaukana äidistä ei ole sen helpompaa. Parivuotias pahoittaa mielensä ja on hyvin, hyvin usein oppisitiossa."

Sinkkosen teksti vahvistaa ajatustani, että uhmaikäinen (olipa hän 2 tai 5 vuotias) vaikuttaa kovasti tunteissa aaltoilevaa teini-ikäistä, joka tarvitsee selvät rajat ollakseen turvassa. Teinillä on vain "parempi sanavarasto" kuten Sinkkonen kuvaa, ja onhan hänellä jo sitä voimaa ja maailman vapauttakin enemmän...sitä odotellessa.

En tiedä, onko uhmaikä lukijoille miten relevantti asia mutta ajattelin käydä tätä aihetta nyt täälläkin läpi, kun vihdoin hoksasin etsiä tukipylväitä kirjallisuudesta, siis sieltä missä minun lohtuni usein on, kuten eräs Kirjakko asian ilmaisee :).
Satuin löytämään Helsingin kaupunginkirjaston sivuilta kirjalistan, joita voi lukea uhmaikäisen lapsen kanssa. Niinpä pistin varaten tietokirjoja ja lastenkirjoja- be aware! Tämähän oli vasta part I !

Nousiko ajatuksia? Nousiko niskakarvat? Vai mikä?


"Mikään kasvatus ei johda kaikkien ristiriitojen optimaaliseen ratkaisuun. Onneksi, sillä ristiriidaton ihminen mahtaisi olla tylsä kuin maitovelli."

- Jari Sinkkonen, kirjasta Lapsen kanssa- hyvinä ja pahoina päivinä (WSOY, 2009, ensim.painos 1995)

14 kommenttia:

  1. Sehän onkin mielenkiintoista, kun toinen vanhemmista tuo sen "italialaisen" ja toinen sen hämäläisen tavan perheeseen. Arvelen, että uhma lepää aikalailla lapsen temperamentissa. Kolmen kokemuksella voin sanoa, että reipas henkilö mietonakin yltää korkeammalle kuin hillitty luonne äärimmäisessäkin tunteessa. Jos skaalaa hakee, niin youtubesta voi muistutella Studio Julmahuvin "Roudasta rospuuttoon"-pätkän, jossa tosin juopunut mies tulee angstissaan kotiin. Niin usein kotiolossa tulee tuo pätkä mieleen, vaikka alkoholia ei ole mukana tilanteissa lainkaan. Kaikki kunnia Sinkkoselle, mutta joskus olen miettinyt, että nimenomaan ne omat tunteet vanhempana ja perheessä ovat ne hankalimmat käsitellä. Sinkkonen pohtii asioita hyvin ammatillisen etäältä, haalean viileästi (oma ajatukseni). Tsemppiä, siitä se vaan kuumenee!

    VastaaPoista
  2. Minä olen syönyt sen piirakan, on meillä kovin käytetty fraasi :D.
    Meillä asuu lähinnä italialaisia, tuo ääriyhdistelmä kuulostaakin jännittävältä :D. Kasvatuskirjoissa minä pidän etäisestä, asiantuntevasta otteesta. En lähestulkoon voi sietää tietokirjaa, joka lähtee omien perhesuhteiden esittelystä tai omien kokemusten kautta yleistämisestä. Niiden paikka on minulle muualla. Sinkkonen on kuule asiamiehiä! Kuten Tahkokalliokin! Nyt aloitin kirjaa Sisaruus (Kaulio, Svennevig) ja taidan päästä luvun suhteen hyvin helpolla.

    Älä sano mitään.. Tunteet kuumenee vai, no mutta pidot paranee..köh?!

    VastaaPoista
  3. Minä kannatan Tahkokalliota ja muutamaa muuta kasvatusihmistä. Ällöän montaakin, mutta antaapa sen nyt olla.

    Lastenkasvatus on parisuhteen lailla kestävyyslaji. Hikeä pyyhkien, tänäänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)! Kestävyyslaji oli kuvauksena täysellinen, kumpaankin. Voi sitä euforian määrää, kun pitkä työ ja harjoittelu tuottaa tulosta! Läpi harmaan kiven...

      Poista
  4. Kävin kirjastossa etsimässä sitä Cacciatoren Huomenna pannaan pussauskoppiin -kirjaa, ja mukaan tarttuikin tämä Sinkkonen (ja pari muuta kasvatusaiheista opusta, joita en vielä ehtinyt saada luettua).

    Mä jäin aika hämilleni kirjan lukemisen jälkeen. Ehkä siksi, että luin sen yleisestä mielenkiinnosta, enkä etsiäkseni vastausta johonkin tiettyyn ongelmaan. En osannut tarttua mihinkään. Uhma toki kiinnostaa, koska epäilemättä se on meillä pian edessä, mutta mä en oikein saanut mitään kouriintuntuvaa oppia, että miten olisi hyvä toimia. Enemmän jäi mieleen epämääräisyyksiä, kuten että rajat pitää olla (mutta missä), mutta niistä joustaminenkin on ok (mutta milloin), ja paljon riippuu lapsen ja aikuisen tempperamentista (mutta miten paljon)..

    Okei, ehkä asetan vähän liikaa odotuksia kirjalle, jos haluan sieltä yleispäteviä ohjeita juuri minun tilanteeseeni (joka ei vielä edes ole realisoitunut) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne (opit, taustajutut) ehkä realisoituvat vasta sitten, kun tarve on, eikä se tarve taas ole mitenkään ennustettavissa... Itselläni on tuo rajojen tarve aika selkeä: ketään (myöskään itseä) ei saa loukata ja tavaroita ei rikota. Nämä perussäännöt ovat päivähoidon ym. perusteita. Ja tuokin ohjenuora on käsitettävissä juurikin yksilöllisellä vapausasteella mutta on periaatteessa yhteiskuntamme perusta, jos mietimme vaikka lakia!

      Mielestäni omia kasvatusajatuksia on selventänyt parhaiten muiden samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa käydyt keskustelut (+ neuvola). Niiden kautta pääsee ajattelemaan laajemmin, onko liian tiukka tai lepsu tai mitä voisi kokeilla ym. Myös bloginkirjoitus on auttanut minulla tässä :).

      Kuules, minä taas törmäsin Cacciatoren kiukkukirjaan tuon aiemman kommentointimme jälkeen :D! Ja ajattelin yrittää kirjoittaa siitä tännekin :). Toivottavasti satut hollille :)!

      Poista
    2. Varmasti satun! Minä laitoin Kiukkukirjan kirjastossa varaukseen, sitä on minulle kehunut useampikin tuttu äiti.

      Poista
    3. :) Minä olenkin jo nyt aloittanut kirjaa...

      Poista
  5. Satuin lukemaan tämän nyt ja olipa ihana! Kuule ihan kyynel tirahti hetkeksi silmäkulmaan, kun luin noista eri perhekulttuureista. Olen sitä nimittäin aika paljon päässäni pyöritellyt, koska itse tulen kodista, jossa ei koskaan ikinä huudettu ja meillä taas… no, tervetuloa matkalle Italiaan… ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa italialaiseen iltaan...! Kiitos kovasti, piti itsekin lukea mitä sitä on tänne aikoinaan kirjoitellut :). Meillä tämä kuopus on nyt selvässä uhmassa mutta sen vastaanottamisessa huomaan olevani määrätietoisempi ja napakampi, kuten olen näköjään itsestäni esikoisen osalla toivonut olevani.

      Poista
    2. Joo, huomaan saman itsessäni. Tää on vaan tätä, totean partaani ja lohduttelen pientä kiukkupäätä. Kuopus ei onneksi kilju niinkuin veljensä aikoinaan. Mä niin inhosin sitä kirkumista. Luulen että senkin takia tämä orastava kakkosen uhma tuntuu nyt helpommalta - pelkkää itkua! Ei kirkumista! Ihanaa!

      Poista
    3. Meillä on kyllä melkoista temppuilua kummallakin :D.

      Poista
  6. Tämä oli niin maailman paras postaus meille juuri tähän hetkeen. :) Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana että näistä vanhoistakin kirjoituksista löytyy vielä lohtua! Tsemiä :)!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!