maanantai 12. elokuuta 2013

Itkupotkuraivarit osa 2/2 (ajatuksia Kiukkukirjan pohjalta)

Luin Väestöliiton julkaiseman Raisa Cacciatoren kirjoittaman Kiukkukirjan (2008) loppuun viikonloppuna. Kirjan päätteeksi kuolasin tehokkaan vartin "uuteen" sohvatyynyyni, esikoisen jatkaessa lukemistaan vieressäni. Päikkäriaika- kaikilla paitsi esikoisella. Kasvavien lasten kanssa arki muuttuu jatkuvasti, ja vaikka itse pidänkin päivärytmin perusteista (ruoka, ulkoilu ja uni) kiinni, aina välillä joutuu ja on hyvä oppia joustamaan myös niistäkin. Mutta kuten ensimmäisessä tuumailussani  Kiukkukirjasta totesinkin: perussäännöistä pidetään aina kiinni, sillä se antaa turvaa kaikille perheessä eläville ja on Suomen lainkin mukainen oikeus kaikilla: ketään ei satuteta (ei myöskään itseä tai eläimiä). Tähän lisään vielä meidän säännön: ja tavaroita ei rikota.


Uhmaikäisen kanssa olen itse pohtinut paljon mistä muista käyttäytymiseen liittyvistä rajoista on pidettävä kiinni ja mistä tulisi joustaa. Kiukkukirjassa oli minusta tosi hyvä vinkki jakaa kasvatukselliset tavoitteet kolmeen eri osioon: 1. asioihin ja sääntöihin, joista ei jousteta missään tilanteessa (kuten meillä toisen lyöminen) 2. opeteltaviksi nostettavia asioita, joissa pysytään harjoittelun aikana tiukempana, että homma saadaan sujumaan (meillä nyt se päivälevon harjoittelu: vaikkei nukkuisikaan, ei saa häiritä appsia ja itsekin pitää vähän levähtää- tosin tänään mokasin tässä itse loistokkaaksi, enkä pitänyt rajasta kiinni ja lopputulos oli heikko) 3. asioita, joissa voidaan joustaa (esim. käsien pesu: joskus yhdessä, joskus itse).

Toinen sääntöihin kuuluva asia, jota jäin kirjasta pohtimaan, oli kehoitus, että varsinkin tempperamenttisen lapsen kanssa tulisi kompromisseja tehdä enemmän. Tämä on taas ymmärtääkseni historian kasvatuksen kanssa varsin ristiriidassa oleva kehoitus- siis eniten kiukkuilevalle pitäisi antaa enemmän periksi?! Tämä mietityttää minua kovasti mutta ehkä taustalla on se ajatus, että ensinnäkin puhutaan nyt lapsesta, jonka tunne- ja käyttäytymiskontrolli on vielä vajaavainen ja hän vasta harjoittelee sitä (ja ymmärrys siitä, että kehityksen myötä myös temperamenttinen voi oppia "ihmisiksi"!), ja toiseksi kun lapsi saa onnistumisen kokemuksia omalla tasollaan kompromissien kautta, hän oppii joustamaan näin itsekin. Kolmanneksi mietin, että kompromisseilla koko perheen arkea helpotetaan tulistuvamman lapsen kanssa, ehkäisemällä näin turhia riitoja ja koko vuorovaikutuksen kääntymistä negatiivissävytteiseksi. Niinpä niin. Tempperamenttisten lasten äitinä totean, että omassa arjessani olen huomannut kompromissien olevan tosi hyvä juttu. Se vaan vaatii meiltä aikuiselta myös sitä kuuluisaa joustoa ja kompromissihalukkuutta, joka on joskus ainakin itselleni helpompaa ja joskus ei.

Kiukkukirjassa kerrotaan ikätasoin millä tyypillisillä tavoilla eri-ikäiset lapset kokeilevat rajojaan. Uhmaamalla lapsi kokeilee rakastetaanko häntä kiukuttelusta huolimattakin. Kirjassa kerrotaan erilaisia tapoja opetella oman alatievaaran, raivostumisen hallintaa sekä aikuisillakin tavattavia tyypillisiä "riitelytapoja" (esim alistuva tai aggressiivinen). Hallinta- ja rauhoittumiskeinot ovat toimivia sekä aikuiselle että lapselle. Itselleni mieluisimpia ovat aina olleet mielikuvaharjoitukset ja jonkun symbolin kautta oppimiset. Cacciatoren kirjassa esitellään esimerkiksi hyvä Liikennevalo malli, jossa lapset tunnetilaa voi kuvata liikennevalomallilla: Punaisessa kohdassa tunne on huipussaan eli: SEIS, tällöin on turha yrittää mitään, vaan hengitellä rauhallisesti (pomppia tasajalkaa, tai vaikka purra tyynyä) ja luottaa siihen että pahinkin tunne menee aina ohi. Keltaisella aivot alkavat jo toimia, voi pysähtyä miettimään mitä tapahtui, mikä on hätänä ja mitä vaihtoehtoja on toimia ja mikä niistä on rakentavin. Tällöin pyritään pois raivostuttavista ajatuksista (Cacciatore toistaa usein: Ajatuksiaan VOI hallita!) ja keskitytään mukaviin ja rauhoittaviin. Vihreällä valolla vasta toimitaan, tehdään niin kuten on parhaaksi vaihtoehdoksi päättänyt.

Liikennevalomallin lisäksi suosikkejani ovat mielikuvarentoutumiset erilaisten "calm blue ocean" mielikuvien avulla. Cacciatore listaa myös lapsen villieläin ajattelun, joka auttaa lasta ajattelemaan, että vaikka villieläin tai peto onkin luonnoltaan välillä villi, on hän pääasiallisesti rauhallinen ja kiltti ja tarpeen mukaan myös turvallinen ja auttava. Näistä teidän kannattaa lukea Kiukkukirjasta tarkemmin, mikäli joku tuntuu kiinnostavan enemmän.

Koska kyseessä on aggressiokasvatuksen käsikirja, on kirjalla oltava perustehtävä ja tavoite. Minusta kirjan sanoma on selvä. Perhe on malliyksikkö, joka kasvattaa vauvansa pärjäämään maailmassa, itsensä ja muiden kanssa. Tämä luonnistuu niin, että perheellä on oltava selvät säännöt, jotka ovat tiedossa myös lapsilla itsellään (minäkin kysyin esikoiseltani mitä meillä saa tehdä ja mitä ei, olipa hyvä keskustelu! lisäksi ynnäsin tuon ylläolevan perussäännön esikoiselle vielä ääneen). Perheessä kaikilla on erilaisia tunteita ja niitä on meillä kaikilla yhtä lailla sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tunteita, jotka näkyvät persoonamme, kulttuurimme ja kasvatuksemme vaikuttamina erilailla. Elämä saa tuntua ja tunnekin saa näkyä, mutta ketään ei saa satuttaa ja myös suuttumusta voi käsitellä rakentavasti, myös toisen kanssa. Tähänkin kirjassa löytyy useita pohdinnallisia apuja sekä itselle että lapselle. Vanhemman tulisi olla lapsen tuki ja turva, ei upottautua lapsen vihaan vaan auttaa lasta käsittelemään ja ymmärtämään sitä esimerkiksi liikennevalomallin avulla. Lapsen uhmatessa ja kiukutellessa, hänelle tulisi jäädä hyväksytty olo, että häntä rakastetaan ja maailma on hänelle hyvä paikka, vaikka välillä kiukuttaakin.


Cacciatore toistaa kirjassaan sitä, että suuttuminen menee usein stressihormonien vuoksi lihaksiin: lihakset jännittyvät ja silloin elimistö on jo tietyssä stressitilassa. Kirjassa esiteltiin myös sitä, miten me aikuisetkin voisimme havaita omaa käyttäytymistämme suuttuessamme: mitä tapahtuu, missä ja niin edelleen. Myös omien tunteiden nimeäminen on tärkeää, eikä vain lapsen! Jotenkin tämä lihasjuttu aukaisi minun silmiäni hyvin, tässä selkävaivaisuuttani niittäessäni, olenhan aiemminkin todennut, että taisin ottaa keväiset kiukut ja stressit niskaani ja selkääni kuin pieni tunneimuri. Luulin pitäneeni myös itsestäni huolta mutta en ilmeisesti riittävästi. Siispä Cacciatoren sanat väliotsikosta Rauhoittavia ajatuksia oli itselleni varsin tärkeä kappale:

"Monenlaiset jännitystilat, kiireen tuntu ja suorituspaineet ovat aikamme ongelmia. (...)
Vaatimuksia on paljon mutta malleja lepoon ja akkujen lataamiseen on vähemmän. Lepopäivän, rauhan ja oman ajan kunnioitus tuntuu toisinaan unohtuneen. Joskus aikuisetkin kokevat rauhoittumishetket turhina- koko ajan pitäisi tehdä jotain, tarjota lapsille elämyksiä ja laatuaikaa. (...) Pysähtymisen arvostamista pitää opettaa. Ajatusten ja mielen rauhoittaminen on mahdollista ja jokaisen omalla vastuulla!"

Niinpä niin ja auts monessa kohtaan. Välillä sitä huomaa itsekin suorittavansa liikaa ja pysähtyminen on hukassa. Sanat tukevat myös meillä päikkäriajan rauhoittamisen jatkamista ja lepohetken kunnioitusta, vaikka unta eivät kaikki ottaisikaan.

Millaisia ajatuksia sinulla tuumailustani nousi? Joko olet itse tutustunut Kiukkukirjaan? Kokeillaanko yhtä kaikkein helpointa juttua seuraavaan suuttumishetkeemme yhdessä, Cacciatoren ohjein? Seuraavan kerran, kun joku (vaikka aikuistilannekin) ärsyttää ja sieppaa, niin eipä ajatellakaan että Nyt näytän niille (tai muuta negatiivista), vaan keskitytäänkin (omin sanoin) ajatukseen Minulla ei ole hätää, olen rauhallinen. Olen tänään yrittänytkin tätä ajatusten säätelyä, eikä se ihan helppoa ole. Mutta oppia ikä kaikki!


"Vauva itkee, kolmevuotias kiljuu kaarella, eskarilainen räjähtelee. Ei hätää!"

- Raisa Cacciatore: Kiukkukirja: aggressiokasvattajan käsikirja

21 kommenttia:

  1. En tiedä uskonko tuota ajatusten säätelyä. Ehkä sitä pienessä määrin voi harrastaa, esim. keskittymällä tietoisesti positiivisiin juttuihin, mutta noin yleisesti en usko että ajatuksiaan voi suoraan valita. Sen sijaan ajatuksiaan voi kyllä ignoorata. Tarkoitan tällä sitä, että voi noteerata että aha, nyt mulla on aika epärakentavia juttuja mielessä, mutta ohittaa se saman tien jäämättä muhimaan niiden keskelle. Tyyliin" joo ärsyttää, siirrytään eteenpäin. Mitä ruokaa meillä on tänään?" Kun on aikansa keskittynyt johonkin ihan muuhun ja mielellään hyvin tavalliseen, mieliala nousee itsekseen ja hullut ajatukset häipyy myös. Mitäs tästä sanot?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti. Luultavasti totaaliseen ajatusten säätelyyn ei tässäkään kirjassa uskottu, vaan ehkä niin että yrittää tiedostetusti suosia mukavampia ajatuksia ja vaikuttaa näin olotilaansa, eikä että antautuu sille voivoivoi puheelle ja ruokkii sillä itse itseään. Nöin itse ajattelisin. Taisimme ajatella samaa tulosta hieman eri reitein, semmoistahan elämä on :D!
      Oikein hyvä kommentti, kiitos!

      Poista
  2. Tiedän äitini pitäneen kiinni lepohetkistä, mm. nukkui päiväunet useimmiten kanssamme ja olleen realisti jaksamisen suhteen (ei sukulointia jos tuntuu vähänkin ettei jaksa vahtia vieraassa paikassa). Kotona oli lähes aina leppoisa ja riidaton ilmapiiri. Itse en osaa olla tekemättä ylivirittyneenä mitään yhtä hyvin.

    Tuota uhman tarkoitusta mietin. Onko se alunperin tosiaan rakkauden testaamista? Jos uhmaa on vaikka että haluaa pallon, ja kun ei sitä saa, ja sitten seuraa se rautakankinen itku ja vääntely, niin mietin että tuleeko se kohtaus lapselta pikemminkin ihan aggressiosta ( hänellä on tarve ja kun ei toteudu niin harmittaa voimallisesti) kuin siitä että tekee sen testatakseen rakkautta. Tuo siis jäi epäselväksi ja pohdintaan...

    Kiitos kun referoit koko opuksen!
    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen pyrkinyt samaan, esim otin viime vuoden päikät lasten kanssa ja itse asiassa jo edellisenkin kun olin väsynyt raskaana. Nyt tuntuu, että pärjään vähemmillä "tehokkailla kuolaushetkillä". Viisas äiti sinulla :).

      Sen ajatuksen epäilyttävyys käy kyllä minullakin usein mielessä. Entä jos meissä kaikissa on välillä vaan niin paljon kiukkua että se joskus pärskähtää, en tiedä. Onko olemassa puhdasta hyvää ja pahuutta, vai voiko kaiken takana olla joku muu asia tai ajatus, ja pienellä lapsella vain se, että se varmistaa että onko hän turvassa silloinkin kokee jotain uutta? Aggressioteorioitahan on olemassa erilaisia joita joitakin on ajanmittaan alettua enemmän suosimaan, saattoipa ne olla tässäkin kirjassa, en niin keskittynyt tähän taustateoriapuoleen vaan lähinnä äitinä käytäntöön.

      Hyvä kommentti taas! Kiitos, minulla on viisaita lukijoita, tässähän jo alkaa epäilemään itsekin kuolanaamalla kirjoitettuja sanojaan ja mietteitään- ja se on siis hyvä asia!

      Poista
  3. Heh, hauskaa lukea päiväunien ja levon tärkeydestä, kun itse juuri istahdin netin ääreen "ruokalevolle" ennen muuhun puuhailuun palaamista. Taistelen aktiivisesti liikaa tohottamista vastaan. Harva homma on niin tärkeä, ettei vois vielä hetkeä odottaa.

    Voin suositella viilipyttyilyä suuttumisen hetkiin. Mulla ei oo lapsia niin en tiedä, millaseen raastavuuteen ne kykenee, mutta aikuisten kesken ainakin on tosi palkitsevaa huomata pysyneensä asiallisena taas kerran. (Ei kyllä aina onnistu.) Riitelystä tulee niin paha mieli, että yritän välttää kaikin keinoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruokalepo, se pitäisi muistaa kyllä! Itsekin teen tuota kahvin ääreen päivällä jne. Ja hyvin sanoit, että harva homma on ihan tulenpalava, vaikka lasten kanssa niitäkin välillä on. Touhotus on stressaavaa katsoa ihan vierestäkin mutta pienten kanssa huomaan touhottavani aika ajoin, se on uuvuttavaa itsellekin. Mutta aika aikaansa kutakin.

      Viilipyttyily on minustakin usein rakentavampi kuin hyökkäys. Tietysti kaikella on rajansa ja tietyissä tilanteissa sitä huomaa itsekin suuttuvansa ja jopa näyttävänsä sen. Vanhempana nämä tilanteet ovat kasvaneet kun aikuisympyröissä olin yleensä aina viilipytty. Se on melkoisen outo olo ja poikinee monesta asiasta (hormoonit, väsymys ym). Toisten lapsetkin on tyystin eri juttu.
      Olen samaa mieltä, että riitelystä tulee tosi paha mieli. Minulle on opetettu että riitely pitää sopia saman auringon alla (eli ennen kuin päivä laskee) ja huomaan kyllä, että jos asiaa ei sovita, se jää jollakin tasolla kaihertamaan turhankin herkästi. Että sopu sijaa antaa mutta toki kinatkin kuuluvat elämään, ne vaan tulisi hoitaa loppuun saakka.

      Taas vallan mainio kommentti! Kiitos!

      Poista
  4. Kiitos hyvästä tekstistä! Mä koetin lukea tätä kun se ilmestyi, sopivasti esikoisen uhma-aikaan, mutta niin moni juttu osui omaan nilkkaan, etten päässyt ajatuksella loppuun - mulla olisi omassa agressiokasvatuksessa melkoinen sarka. Nyt tuntuu, että kaksosten uhma menee aika iisisti, mulla on olo, että mä ymmärrän aika hyvin, mistä ne kilahtaa ja miten se tilanne menee ohi - ja että niiden täytyy vaan saada raivota aikansa ennen kuin voi ruveta ohjaamaan ajatuksia eteenpäin. Enkä mä niiden kanssa suutu itse enää ollenkaan samalla tavalla kuin esikoisen uhmatessa - sen sijaan 6-vuotiaan uhma polttaa multa käämit aivan sekunnissa. Eli kirjalle olisi kyllä edelleen tilausta. Jospa alkavan syksyn kunniaksi ihan oikeasti paneutuisin meidän molempien agressiokasvatukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä olikin mielenkiintoista. Olen itsekin huomannut, että appsin 1v. kiukkuilut elämälle ei räjäytä otsasuontani vielä ollenkaan, vaan tänäänkin tyynesti katsoin kun tyttö makasi legendaarisesti mahallaan ja löi jaloilla ja käsillä lattiaa. Otinpa jopa reiluna mutsina kuvankin :D. Sitten menin ja otin syliin ja annoin toisen ksylitolpastillin ja totesin, että lähdetäänpä nukkumaan :). Nikotteleva tyttö rauhoittu siihen.

      Esikoisen kanssa sitä varmaan käy jotain systeemejä itsensä kanssa siinä lapsen kehittyessä... Jotenkin kaikki toiveet ja pelot oikein kulminoituvat esikoisen kanssa, en osaa sitä oikein muuten omalta kohdaltani sanoa. Kiitos kommentistasi!

      Poista
    2. Luin tämän kommentin myöhään illalla, ja se tuntui kuin joltakin "hyvän yön" toivotukselta, olipa onnekasta että tämäkin kokemus tuotiin kommenteissa ilmi.

      Väheni nimittäin yötä vasten se ihmettelyni, miksi myös minä koen esikoisen koettelun vs. kuopuksen koettelun eri intensiteetillä, kuten kuvasit(te). Tässä tuli myös vahvistusta sille miksi olen kokenut joskus vanhempieni vajonneen kanssani (jopa kohtuuttomiin) "samalla mitalla" -alamäkiin kanssani, ja miksi itse muistan enemmän kärjistymisiä kuin nuorempi sisarukseni. Siitä huolimatta, että minulla ei kuulemma ollut uhmaikää ja sisaruksella oli!

      On tämä vanhemuus intensiivistä, onneksi yhdistää meitä aikuisia monin ilahduttavin tavoin!

      -Nupsu

      Poista
    3. Kyllä! Hyvä kuulla samoja kokemuksiasi ja tuo lopun ynnäys, että äitiys myös yhdistää hyvällä ja rakentavalla tavalla ihmisiä, oli vallan mainio :).

      Poista
  5. Lämmin kiitos, kun jaksoit ilahduttaa meitä jatko-osalla!

    Loistava idea tuo perheen säännöistä keskusteleminen lapselta kysellen, täytyykin jututtaa poikia ja katsoa mitä tapahtuu. Joku villi on jopa ehdottanut (en nyt muista missä), että lapset saisivat päättää myös mitä rangaistuksia seuraa perheen sääntöjen rikkomiesesta, sen kuulemma pitäisi sitouttaa sääntöjen noudattamiseen. Olisi kyllä kiinnostavaa nähdä mitä moisesta seuraisi ja millaisia rangaistuksia lapset laatisivat. :)

    Temperamenttityypin mukaan joustaminen on varmasti välttämätöntä, jos rupeaa tuntumaan siltä, että on lapsen kanssa törmäyskurssilla jatkuvasti. Jos koko ajan täytyy huomautella ja ojentaa lasta niin siitä tulee vain paha mieli kaikille. Se temperamentti kun ei mihinkään häviä. Vaikeaa tasapainoilua tämä on. :)

    Täytypä lainata itsekin tämä kirja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä :)! Kuule kokeile vaan myös sääntöjen rikkomisesta suraa keskusteluja. Oman kokemuksen mukaan jo eskarit osaavat luoda itse sääntönsä mutta myös nuoremmat. Teineillä tulee myös ihan korrekteja sanktioita seuraamuksiksi! Eli rohkaisen kokeilemaan, pitääpä itsekin jatkas keskustelua tuohon, koska taas on ollut levottomampia päiviä :). Juttelutilanne vaan kantsii olla rauhallinen. Yhdessä sovitut säännöt sitoo niihin paremmin ja nehän voisi laittaa vaikka jääkaapin oveen kuvin ja sanoin muistiksi, hmm.

      Eihän se häviä mutta uskon että jalostuu :D. Vähän kuin 1osassa kerroin, että aggressiokin voi tuottaa itsevarmuutta, oliko se innovatiivisuutta jne. "Jalostuessaan". Minä olen vähän sen kansakunnan ihminen, että uskon siihen, että ihminen voi tehdä valintoja. Siis ettei tuleen kannata jäädämakaamaan. Toki tämä on aina monista muistakin tekijöistä riipunnainen, miten paljon voi vaikuttaa.

      Mukavia lukukokenuksia, varmaan bongaat ihan eri juttuja kuin minä sieltä korjasta nyt, tule kertomaan tänne jos mieli tekee :)! Tietokirjalukupiirit olisi muuten ihan kiva keksintö!

      Poista
    2. Täytyy yrittää tuollaista keskustelevampaa asennetta. Toki minä saarnaan miten pitäisi tehdä ja toimia, mutta enpä ole aidosti keskustellen tullut lapsen kommentteja ja ajatuksia kysyneeksi. (auts)

      Mä olisin ainakin heti mukana tietokirjalukupiirissä! Mä ahmin nuorena aika reippaan annoksen kaunokirjallisuutta, mutta en osaa oikein lukea sitä enää. Tietokirjoja sen sijaan ahmin intohimolla.

      Poista
    3. Toivottavasti teillä on antava keskustelu lastesi kanssa :)!

      Voi hui, tiedän muitakin joilla on käynyt noin, että kauno ei enää nappaa yhtään. Pelottava ajatus :D! Itse taas voisin lukea enemmän erilaisia tietokirjoja, no, lasten tietokirjat ovat ihan tarpeeksi haastavia jo tällä hetkellä! Eivät puuduta niin nopeasti!

      Poista
  6. Kiitos hyvästä referaatista!

    Meillä on samat perussäännöt. Muiden sääntöjen, niiden tiukkuuden ja joustamisen osalta olen jatkuvan pohdinnan alla siitä, mikä on mielekästä. Mielestäni silloin on hyvä joustaa, kun arjesta uhkaa muuten tulla jatkuvaa taistelua. Yritän myös muistuttaa itseäni siitä, että valtataisteluihin on turha lähteä: eli etten vaatisi tottelemaan vain siksi, että minä olen aikuinen ja minä määrään.

    Kaikkein vaikeinta on kuitenkin se omien tunteiden hallinta, että osaisi antaa oman kiukun olla ja mennä, vaikka väsyttää/nälkä/kiire/mitä lie. Ja ennen kaikkea, että osaisi sietää lapsen kiukkua ja olla se turvallinen aikuinen, jota lapsi suurten tunteidensa riepotuksen keskellä kaipaa. Ainakin omalla kohdalla tuntuu, että näissä taidoissa on aina kehittämisen varaa, ja hyvät neuvot ovat tarpeen. Ja kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä :)!

      Kiva kuulla, että muillakin samat säännöt. Se joistaminen on kyllä tosi vaikeaa, kun itse taas olen aika täsmällinen ihminen noin muuten, niin sitten se tietyllä Aikuisen ymmärryksen tasolla tehtävä Periaatteista luopuminen,yhdeksikin kerraksi, tuntuu tosi vaikealta! Ja juu, kun osaisi antaa kiukun mennä. Kiukustuin tänä aamusta heti esikoiselle, kun ei alkanut ottaa yhtä "lääkettä", se tekee niin kädettömäksi kun yrittää tehdä hyvää ja toinen kokee sen pahana, huhhuh. Javaikka kuinka lahjoo ja kannustaa niin ei, huoh. Silti olisin saanut olla kiukustumatta mutta yhtäkkiä huomasin taas, että korvista nousi savua ja "olen rauhallinen" mantra muistui vasta siinä, ehkä idea olisi muistaa se aiemmin :D! Oppia ikä kaikki, well, ees jottain jos...

      Poista
  7. Hyviä oli tuumailut! Kiitos! En ole vielä saanut kaivettua tuota kirjaa itselleni asti, mutta pitäisi varmaan. Kohta niitä uhmaajia lienee kaksi ja äiti ja isäkin ovat aika temperamenttisia, joskin helposti leppyviä tapauksia. Tarvetta kiukkukirjalle siis olisi varmaan paljonkin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh..en ehtinyt! Tuo viimeinen hymiö meni väärin päin :D. Ei me nyt niin raivopäitä olla, että surullisia siitä tarvisi olla :D

      Poista
    2. Hehe tutulle kuulostaa. Mietin tässä elämäni ratoksi (masokisti kun olen), että uhmat 2v.+4, 4+6 ja teini-iät tulee päällekäin. Ei käy kuule meillä aika pitkäksi :D!
      Ei me liian surulliseksi kuitenkaan luonnollisten tilanteiden edessä toki heittäydytä, vaikka sieppaahan se välillä :P. Kiitos kommentistasi :)!

      Poista
  8. Mahtavaa, että tartuit tähän. On ollut todella mielenkiintoista lukea pohdintaasi ja näitä kommentteja teoksesta :):):):):) Ihan mahtavia, viisaita vanhempia löytyy niin paljon, itsereflektiivisiä ja kykeneviä oman toimintansa analysointiin (ts. sinä ja niin monet muut täällä päin pyörivät, hih). Käytäntö onkin sitten usein harmaampi (esim. noissa raivareissa, niiden kestämisessä ja vastaanottamisessa). Ja ihan ehdottomasti saakin musta olla! Kun on tietoa ja ymmärrystä, on halu tehdä oikein... sen jälkeen saa antaa armoa itselleen <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvänen aika :)! Kiitos kommentistasi. Ja kehuista!
      Ja totta tosiaan se arki on usein harmaa mutta varmasti oman kasvatustyylin "päivittäminen" (ja päivittely!) on varmasti aina edes pieni askel parempaan.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!