keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Ihana Toivon talvi (lastenkirja)!

Katri Tapolan kirjoittama ja Karoliinan Perkamon ihanin kuvin ja värein kuvittama Toivon talvi (2013, Tammi) oli lastenkirja, jota oikeasti odotin luettavakseni. Ja viime viikon kirjastoreissullahan tämä toive toteutui ja ennakko-oletukseni osoittautui oikeaksi.

Paksupahvisivuinen kirja kertoo Toivo pojasta, joka tykkää ajella ulkona autolla. Mutta sitten tulee talvi ja autokin jää kinoksen alle. Toivo on tyrmistynyt. Aamulla perhe käy tutunkuuloisen Ei! -keskustelun, siis sen missä kaikkiin kysymyksiin vastaus on Ei!. Mutta naapuripojan apu pelastaa Toivon pahanmielen, sillä kuorma-autoon löytyy varastosta aura, ja ulkoleikit jatkuvat lumesta huolimatta! Tarina kertoo siis lapsiarjesta, lapsen harmistumisesta, talvesta, lumesta ja ulkoilusta (ja ulos lähtemisestä!). Onpa kirjansivuilla ohi mennen pieni pala matematiikkaakin, lapiollisten laskemisena.





Tarina on kerrottu lyhyin ja ytimekkäin lausein ja tarina on arkinen ja yksinkertaisen hyvä. Mutta se on silti monitasoinen. Mieleeni tuli väistämättäkin Louhin Tomppa-kirjat mutta tämä kirja sopii kielineen, kuvituksineen ja sivuineen jo hieman pienemmällekin lukijalle, jopa alle vuosikkaalle? Tarinan Toivo saattanee olla uhmaikäinen, joten satu menee varmasti hyvin vielä paljon vanhemmillekin lapsille, pahvisivuistaan huolimatta. Ainakin meidän kolmivuotias esikoinen nauroi Ei-keskustelulle ääneen ja halusi kirjan heti uuteen lukuun!

Jos etsisin lahjakirjaa 0-3 vuotiaalle tällä hetkellä, tämä kirja olisi ehdottomasti yksi luotettava vaihtoehto. Kirja saa kauniin kuvituksensa ja hyvän tarinansa vuoksi ansaitut 5/5 pistettä.


"Toivo istui hiekkalaatikolla. Hiekka oli pehmeää. Toivo tarttui keltaiseen lapioon. Hiekkaan sai lapiolla syviä kuoppia ja korkeita kasoja."

- Katri Tapola ja Karoliina Pertamo: Toivon talvi

lauantai 16. helmikuuta 2013

Oiva lastenkirja eroahdistukseen sekä hauskoja lastenkirjoja

Satuin ostamaan esikoisen vauvavuonna, eroahdistuksen aikaan, supermarketista tällaisen kirjan kuin Jääkarhu etsii äitiään (Eaton). Kirjassa jääkarhupentu on kadottanut äitinsä ja käy vuorotellen kysymässä kultakin vastaantulevalta eläimeltä: "Oletko sinä minun äitini?". Kirja oli niin hyvä, että ostin seuraavalla kauppareissullani toisen samankaltaisen Tiikeri etsii äitiään. Kirjat ovat pahvisivuisia ja etsijöiden massut ovat pehmeää karvaa silittämistä varten. Vaikka kirjat näyttävät ulos kovin hääppöiseltä (mielestäni), eikä tarina(t)kaan ole yksinkertaisuuttaan kummempi(a), olivat nämä kirjat mielettömiä hittejä eroahdistuspojalleni silloin. Ja vielä tänäkin päivänä hän näitä aika ajoin pyytää luettavaksi.

Koska kirjoitan blogiani vieläkin pääasiallisesti itsekkäistä syistä, itseäni asioihin tuuppien ja skarpaten: hei taidanpa kokeilla tätä eroahdistusta aloittelevalle appsillekin! Söpöjä kirjoja, jotka innostavat ääntelemään eri äänillä ja lopussa halataan ja pussataan. 4/5, täysin henkilökohtaisista tunnesyistä.
Oletteko te lukeneet hyviä lastekirjoja, joissa kerrotaan ikävästä? Ottaisin mielelläni vinkkejä vastaan!




Aika moni tuntee Jussi pupun Ulf Löfgrenin kirjoista. Pieni suuri Jussi kirja on ollut jo pitkään saatavilla (ja halvalla!), jossa on ynnätty useampi Jussi yhteen pakettiin. Näitä vanhempia hauskoja ja hyväksihavaittuja jo klassikoiksi muodostuneita lastenkuvakirjoja on välillä vaikea saada kaupoista (kuten osa Sanna ja Teemu kirjoja), joten uudelleen painokset, jopa hieman painavissa yhteisnidoksissa, on tervetullut asia. Jussi saduissa on huumoria. Sellaista pikkutyttöjen ja -poikien pissikakkahuumoria, joka kolahtaa tällaiseen puujalkavitsejä viljelevään mutsiin, kuten minuun. Kun ne housut menevät päähän ja sillä tavalla! Vallan ehe-ehe hassunhauskaa! 5/5.




Olen jo aiemmin hehkuttanut Hannamari Ruohosen kirjoja. Voitteko siis uskoa iloani, kun löysin kirjastoreissullani Ruohosen Eläinten kaupungin myytävien kirjojen joukosta? Hintana 1 euro! Iloni kuuli mahdollisesti pari huvittunutta kirjastotätiä, esikoiseni lisäksi. Ja nyt tasa-arvoihmiset kuulolle. Tässä kirjassa, kuten Eläinten kaupungissa sataa lunta kirjassa, esitellään aluksi lyhyin kappalin erilasia perheitä. Niin yksinhuoltaja kuin suurperheitäkin, joissa yksilöllisyys kukoistaa. Ja satu jatkuu kauniilla, yksityiskohtaisilla, i-soil-la kuvilla ilman tekstejä. Lukija, siis lapsen kanssa katsoja, saa heittää mielikuvituksensa peliin. Alustustarinoissa on kuitenkin ystävällisesti laitettu pieniä vinkkejä, mitä kuvista voi seurata ja kertoa. Todella mahtavaa upeeta ja kaikkea, ja voi kun osaisin kertoa tarinoita vieläkin paremmin. Jatkan harjoittelua kirjan ääressä (jossa menee muuten aina aikaa paljon!). 5/5 täysin oikeutetusti.




Valitaanpa sieltä kirjahyllyistä myös niitä hauskoja kirjoja? Ja hihitellään kunnolla. Sitten kutitellaan ja pöljyillään. Ollaan vaan ihan höpöhöpösti.


Koska niitä vakavia ja totisia hetkiä on joka päivässä ihan tarpeeksi, niin joskus on hyvä tasoitella arkea hulvattomasti ilakoiden!

Mikä on teidän lemppari hassuttelukirja?



"Mutta kuinkas siinä puuhassa oikein kävi?"

- Ulf Löfgren: Jussi kirjat

perjantai 15. helmikuuta 2013

Erinomaisia lastenkirjoja karhuista Emppuun

Saanko taas aloittaa kirjoitukseni päivittelemällä sitä miten paljon hyviä ja laadukkaita lastenkirjoja kirjastosta sattuukaan aina löytämään? No hyvä. Voe voe voe tokkiiisa!

Haluan hattuni takaisin (WSOY) on lastenkirja, jonka bongasin jo aiemmin Lastenkirjahyllyblogista, joka on muuten lastenkirjablogien aatelia. Jon Klassenin esikkolastenkirja on ilmeisesti ollut jättimenestys maailmalla. Yleinen menestys ei yleensä toimi tällaiselle vastarannankiiskelle hyvänä mainoksena mutta tällä kertaa kirja osoittautui hehkutuksensa arvoiseksi. Kirjan kuvat ovat mielestäni upeat: yksinkertaiset, humoristiset (jopa mustalla huumorilla ja sarkasmilla varustettuja) ja kauniilla väreillä maalatut. Siis jos kirjan eläinhahmot napottavat sama suuton ilme päällä joka kuvassa niin täytyyhän sen jo alkaa naurattamaan tosikkoakin!
Tarina on yksinkertaisen erikoinen. Kun luin tarinan ensimmäisen kerran, tuli olo hetkonen, ja teki mieli heti palata tarinaan uudestaan. Tarina innosti juttelemaan lapsen kanssa ja ihmettelemään! Sillä tässä tarinassa oli vanhojen eläinsatujen kaltaista kerrontaa, eläimillisine loppuineen. Todellakin, varokaa kukkahattuäidit, tässä kirjassa kostetaan! Ja mikäpä taas oivallisempi tapa miettiä moraalia kuin kirjan esittelemä satu, varsinkin isomman lapsen kanssa. 5/5. Haluan. Tämän kirjan kirjahyllyyni omaksi.


Karhuperhe ja hurja myrsky (Mäkelä, Bright & Chapman) on lämpimästi kuvitettu tarina karhuperheestä, jonka on nukkumaanmeno keskeytyy ulkoa kantautuvien myrskyn äänien vuoksi. Pian yksi pentu toisensa jälkeen kömpii urhean isäkarhun viereen, joka vakuuttelee, ettei mitään hätää ole. Kunnes. Ovelta kuuluu jotain. Äitikarhu kehottaa isäkarhua katsomaan, mikä ovella on. Isäkarhu luulee sen olevan Hirviö ja kömpii kauhuissaan sängyn alle piiloon! Mutta tulija onkin mökkinsä myrskyssä menettänyt hirvi, joka etsii yösijaa karhuilta. Ja kylläpäs karhunpentuja naurattaa, kun isikarhu niin höperöä asiaa säikähti! Kirjan kautta on helppo käsitellä pimeän ynnä muun pelkoa pienen lapsen kanssa 4/5.


Richard Scarryn kirjat ovat yllätyksellisen hyviä kirjoja toinen toisensa jälkeen. Tätä Meidän koulu kirjaa olen tarkoituksella vältellyt, koska olen ajatellut, että se on liian koulumainen. Esikoiseni kuitenkin halusin sen nyt välttämättä lainata. Ja itse asiassa kirja olikin oikein pehmeästi ja kivan tarinamaisesti kirjoitettu kirja lähinnä (esi)esikoululaisasioista, kuten värit ja numerot ja ylipäänsä se oli pieni tirkistys lapselle, mikä kumma paikka se koulu onkaan. Tämän kirjan mukaan koulu on superkiva paikka. Kirjan anti on monipuolinen ja hyvä jopa minun mielestäni, joka ei sen kummemmin taaperon tai leikki-ikäisen "opettamis-opettamisesta" niin välitä, vaan luottaa luontaisen mielenkiinnon ja monipuolisen leikin voimaan. 4+/5.


Siri Reuterstrandin Emppu kirjoihin tutustuinkin jo aiemmin ja "lupasin" teillekin varata näitä kirjoja kirjastosta lisää. Koska lääkäri ja hammaslääkärissä käynnit olivat meille ajankohtaisia, varasin niistä, sekä vielä pikkusisaruksen syntymästä, kertovat Emppu kirjat. Kirjat ovat hyviä uusiin asioihin tutustumisen kirjoja. Vastaavia tutustumisia löytyy muistakin kirjasarjoista kuten Maisa, Veera, Sanna ja Sauli. Mielestäni tällaiset jännien asioiden käsittelykirjat (kuten potta- ja tuttikirjatkin) ovat lapsiarkea helpottavia, symbolien tyylisiä mahdollisuuksia käsitellä aihetta, joka suoraan puhuen on vaikeampaa lapsen käsitellä (ja aikuisen sanoa) kuin lukemisen kautta. Tällaiset kirjat antavat myös upeita keskustelunaloituksia vaikeistakin asioista.
Ja kun siitä sukupuolisensitiivisyydestä oli taannoin puhe, Emppu (hyvin keksitty nimi suomennoksessa!) on kuvitettu hyvin sukupuolettomaksi tyypiksi. Emppu on kyllä vallan mukavan oloinen lapsi, sellainen, joka näyttää tunteensa ja ajattelee maailmaa vähän epäröiden aluksi... Tutun oloinen tyyppi ja siksipä luulinkin häntä aluksi pojaksi, kunnes minua tästä ystävällisesti korjattiin!


Kirjojen ystävän perverssiys kirjoihin tiivistyy siinä, kun lainaa kirjan, joka kertoo lukemisen ihanuudesta tai kirjastojen ja kirjakauppojen mahtavuudesta (ja myös siinä, että näkee unia, joissa pääsee ensimmäisen joukossa valitsemaan kirjoja osastolta "uutuudet"). Onneksi tällaisiä kirjahulluuden tiivistymiä löytyy myös lastenkirjoista, kuten Kirjasto-Kaisa (Mäkelä, Shields & Chessa). Kaisa pitää nimittäin valtavasti lukemisesta. Eräänä päivänä Kaisa tapaa Maisan, joka ei pidä lukemisesta, vaan seikkailemisesta ja leikkimisestä. Kohtaamisesta syntyykin kirjoja ja seikkailuita yhdistävä pitkä ystävyyssuhde. Vallan hyväntuulinen kirja, joka saa pisteitä 3+/5.




Olivatko nämä kirjat teille tuttuja ja vaikuttiko joku tutustumisen arvoiselta?


"Oletko sinä nähnyt hattuani?
(...)
No, kiitos kuitenkin."

- Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

torstai 14. helmikuuta 2013

Salaman kaverit ja muita kivoja lastenkirjoja

Tänäkin päivänä voi muistaa ystäviään. Ja lukea lastenkirjoja!

Lastenkirjoissa seikkailee varsin usein muista lastentuotteista tuttuja hahmoja. Osa hahmoista tungetaan niin hammasharjoihin kuin vaippoihinkin, vaatteista puhumattakaan. Salama kavereineen ovat yksiä Disneyn tämän hetken hahmoista, jotka aiheuttavat monelle vanhemmalle päänvaivaa: kivoja kavereita vai ei? Me tutustuimme Salamailmiöön kirjojen kautta, kun ensimmäinen Autot hahmo, eli Salama, saapui kotiimme. Ja yllätys yllästys huomasinkin, että Salama kavereineen on ihan kiva juttu ja kirjatkin ovat usein aika kivoja, eikä ihan tusinatavaraluokkaa! Niissä on jopa hyviä kaveritarinoita ja opetuksia.
Tässäpä meidän Salama ja kaverit, kirjoina (pisteet kuvajärjestyksessä: 3/5, 3/5, 4/5):

Ensimmäisen elokuvan tarina lyhyesti kerrottuna.

I learned it from a book, sama se kai mistä.

Tarinoissa on sekä tyttö- että poika-autoja,
kertoo minä the sensitiivinen.

Tämä kirja sisältää lähes kaikki Salaman kaverit, esikoisen lempikirja ehdottomasti.
Ihan hauskoja tarinoita kustakin hahmosta, selvästi ajatuksella tehty hauskoine kielileikkeineen,
vaikka toisin voisi olettaa.

Kulkuvälineistä kertovat kirjat ovat usein jo vauvakirjoista lähtien tietokirjamaisia kuvakirjoja. Minusta mukava poikkeus tähän (Salaman lisäksi) on Pikkukaverit kirjasarja (Aurinko Kustannus, Nesme & Beaumont), jossa esitellään yhdessä kirjassa yksi kulkuväline lorumaisen tarinan kanssa. Tarinassa on aina (muistanenko oikein?) mukana pikkukaverin eläinkaveri ja muita liikenteessä tavattuja kavereita. Kirjojen lopussa on hauska tietovisa missä kirjan päähenkilö kysyy muistitestinä mitä kirjassa on tapahtunut, kuten minkä värinen auto oli. Ihan hyvä herättely myös aikuiselle! Tuliko luettua ajatuksella? Lisäksi viimeisellä sivulla on kuva, johon voi viitsivämpi vanhempi liimata lapsensa kasvot ikään kuin oman kulkuneuvonsa kyytiin. Nämä kirjat ovat olleet meillä useampaan otteeseen lainassa (ja pari on ostettu omaksikin), joten annan taitavan lorumaisen muodon (kiitos suomentajan ammattitaidolle), hauskuuden ja kuvituksen perusteella jopa 4/5.

Pikkukaveri-sarjaan kuuluu myös palapelimäisiä kirjoja, joissa osa kuvista irtoaa yhden palan kuviksi, jolloin kuvilla voi leikkiä. Tarinaa ei näissä kirjoissa suuremmin ole ja loruttelukin on ankeampaa, helpohkoja kysymyksiä on taas joka sivulla. Sisällöltään nämä kirjat ovat mielestäni selvästi heikompia kuin kulkuneuvokirjat mutta idea on ihan hauska (paitsi niitä paloja ei ole kiva etsiä pitkin kämppää) 2/5. Palapelikirjat menevät minulta muutenkin vähän yli hilseen. Kirjat kirjoina ja palapelit palapeleinä, nih.





Kavereiden ja sisarusten kanssa tulee aika usein kinaa niin kotipihalla kuin päiväkodeissakin. Stina Wirsénin (Rosebud) kuvakirjat käsittelevät aika räväkkien tarinoiden ja kuvitustensa kautta ristiriitatilanteita kaverien ja aikuisten kanssa kirjoissa Kuka määrää? (hyvä uhmakirjanakin) ja Kuka suuttuu? (kuten myös). Aluksi pieni sievä äitiminä katsoi kuvia vähän ohhoh, väkivaltaa-voikotätälukeakaan-silmin mutta sitten järkiminä (onneksi hän voittaa useimmiten!) sanoi, että kuules tässäkään tapauksessa tarina ei ole koskaan totuutta kamalampaa. Siispä eikun lukemaan. Kuka suuttuu? onkin ollut esikoiseni lempparikirjoja jo useamman vuoden ja se hauskuuttaa ja opettaa, miten riiteleminen on aika tyhmää (vaikkakin sitä sattuu usein) ja aina pitää muistaa, ettei toista saa satuttaa tahallaan ja toiselta pitää pyytää anteeksi. Sillä tavalla ystävyys säilyy, muksuista huolimatta. Hyviä ja selkeitä kirjoja arkisten sääntöjen opetteluun 4/5.






Mitä kirjoja te luitte tänään? Olivatko ylläolevat kirjat teille tuttuja?


"Hyvänen aika! eihän noin saa tehdä!"

- Stina Wirsén

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Ja sitten käytännössä...

Sukupuolien välinen tasa-arvo on asia, joka nostattaa ajatuksia ja tunteita. Usein ajattelemme, että moni asia lähtee jo kasvatuksesta mutta emmeköhän me vanhatkin koirat opi uusia temppuja?

Sinkkonen kirjassaan toteaa, että "geeniuskovaisuus" on mennyttä elämää. Nykyään pääasiallisesti kaikki geenitutkijatkin myöntävät myös ympäristön vaikutuksen. Niinpä sukupuoli-identiteetinkin kasvussa geenien ja ympäristön vaikutus lienee totuuden ydin. Nykyisin puhutaan myös yksilön itsensä vaikutuksesta omaan elämäänsä, näiden kahden tekijän lisäksi.


Kuitenkin virinneiden blogikeskustelujen ja Liinan vinkkaaman  Eve Mantun toimittaman radio-ohjelman (Miksi päiväkoti jakaa lapset tyttöihin ja poikiin?) pohjalta minulla vahvistui seuraavalaisia käytännön ajatuksia itselleni, joilla voisin mahdollisesti arjessani tukea sukupuolten välistä tasa-arvoisuutta. Olisi erittäin kiva kuulla, tuliko jollekin muulle vielä muita konkreettisia tekoja mieleen?

  • En hössötä tässäkään kasvatusasiassa äärilinjalle. Pysyn keskilinjalla (hahaa, ärsyttävän bloginimeni mukaisesti!). Lähtökohtana kasvatuksessani tulisi olla ainutlaatuinen lapsi, yksilö. Tutkimukset kuvaavat ryhmiä, ei yksilöitä. Kunnioittakaamme joka ikisen erilaisuutta ja tukekaamme yksilön kasvua vahvaksi häneksi itsekseen? Tämän on jo pitkään tiedetty kasvatuksen perusta: olla sensitiivinen lapsen tarpeille (ja sana sensitiivinen ei tässä koske ainoastaan sukupuoleen liittyviä asioita). Ja näin varmasti suurin osa meistä tekee luonnostaan, ilman jaarittelevia blogitekstejä tai kasvatusopuksia.
  • Tarjoan tyttärelleni ja pojalleni persoonan ja iän mukaisesti samoja asioita mutta myös vaadin tytöltäni ja pojaltani samoja asioita. Kumpikin saa olla herkkä, raisu ja niin edelleen mutta ohjaan lastani hyvään käytökseen, enkä halua tyttäreni oppivan rajattoman villiksi vain sen vuoksi, että nykypäivänä myös tytöt saavat niin olla.
  • Haluan opettaa lapsiani olemaan iloisia ja jopa ylpeitä itsestään, tasapainoisella tavalla (huh tässäpä työ!). Radio-ohjelmassa eräs lastentarhaopettaja (tai -hoitaja) sanoi, että hänestä on tärkeää, että lapsi on myös ylpeä sukupuolestaan ja kertoi, että kun pikkutyttö oli kysellyt onko tädillä tissit ja pimppi, hän oli vastannut "Kyllä minulla on pimppi, koska minä olen nainen!". Minulla tuli ihan hyvät kylmikset tästä kohdasta.
  • Radio-ohjelmasta napattua: "Ei ole väärin tarjota pojalle autoja. Mutta korrektia on tarjota autoja ja nukkeja." Tämä oli helpottava tuki ajatuksilleni. Lelujen ja leikkien monipuolinen tarjonta antaa jo pienelle lapselle mahdollisuuden toteuttaa omia mielenkiinnonkohteitaan ja kokea sen hyväksytyksi. Välillä houkuttelen esikoistani uusiin leikkeihin ns "vaihtelemalla leluja esille". On mahtava katsella, kuinka lapsi innostuu saadessaan levolla olleita leluja, kuten pikkueläimiä tai kauppaleikin. Nukeilla ja autoilla voi leikkiä myös yhtä aikaa ja olettekos huomanneet, että nykyaikaisilla pikkuautoillakin on kasvot? Niillä voi leikkiä samantyylisesti kuin nukeillakin: jutellen ja sosiaalisiatilanteita harjoitellen.
  • Luen jatkossakin monipuolisia (lapsen iänmukaisia) kirjoja: uusia ja vanhoja, satuja ja arkisempia kuvauksia- niin tytöistä, pojista kuin eläimistäkin! Erilaisuus kunniaan jo kirjojenkin kautta!
  • Näytän vanhempana luonnollista mallia peruspuuhien yhdenvertaisuudesta kotiaskareissa. Minä voin korjata lelua ruuvimeisselillä (vai mikä se on!) ja mieheni voi leipoa sämpylöitä (yleensä parempia kuin omat tekemäni). Enkä koe (enää?) syyllisyyttä kotiäitiydestäni, missään suhteessa. Kumpikin myös joutuu tekemään kotiaskareita, kaikkien muiden perheen yhteisten kotiaskareiden lisäksi. Arvostetaan toistemme tekemää työtä, muttei tehdä siitä sen kummempaa? Arkijuttuja.

Tänään kävin varastolla, jonka ovi korjattiin viime kesänä syystä x. Heti korjauksen jälkeen moni talon nainen mietti korjauksen jälkeä ja toteutusta. Tänään, totesin käytännössä noin sadatta kertaa korjauksen ja muutoksen olevan täysin syvältä. Suustani pääsi kiperää tekstiä: "Voi jestas tätä ovea! Miten voi olla näin huonosti tehty! Tätä ei ole voinut suunnitella muut kuin mieh..." . Tässä vaiheessa katsoin lapsiani ja korjasin: "...tämä oon suunniteltu väärin! Nih!" . 

Mutta ajatuksissani lisäsin, että voi MIEHET! Ja mietin (napisten), että kuinkahan monta röökiä ja miestä tähänkin puuhaan on tarvittu. Mutta pidin tämän täysin epäsoveliaan, joskin humoristisen, ajatukseni päässäni, paitsi nyt kun kirjoitin sen tänne, ja mietin, että juuripa näin. Itse kyllä omaan monta stereotypiaa miehistä ja naisista, jotka valitettavan JA HAUSKAN monesti myös pitävät omasta mielestäni paikkansa (vaikkei toki aina, alleviivataan nyt tätä kuitenkin).

Että onko huumorikin nyt sukupuoleen kohdistuen pannassa?
Ehkä on, varsinkin tietyissä tilanteissa, ja sitten taas ei.
Mutta ei viitsittäisi viilata ihan jokaista pilkkua tässäkään, jookosta joo?

Sillä miehet saattaisivat todeta yllä olevaan esimerkkiini täysin oikeutetusti, että: "Tuo on niin tyypillistä jälkiviisautta sinulta, naiselta! Mikset sanonut heti, NIH!".


Millaisia konkreettisia ajatuksia sinulla tasa-arvoon kasvattamisesta nousi? Vai oletko sitä mieltä, ettei siihen kannata "tuhlata" sen kummempaa ajatuksellista tekoa? Milloin viimeksi tuhahdit: "Naiset/miehet!" ? Onko se mielestäsi korrektia?


"Minä pidän näistä kulkuneuvolauluista eniten!"

- esikoinen Satu Sopan (siis Sopasen) uudesta cd:stä

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta

Tässä Sinkkosen Isäksi ensi kertaa kirjaa aloitellessani ja perjantaisen vaatepostauksen kautta mieleni kuljeskeli sunnuntaiaamun ratoksi näinkin vaikeassa aiheessa kuin sukupuolien välinen tasa-arvo.

Viikolla pysähdyin hetkiin: "Tänään oli kolme poikaa paikalla.", "En halunnut katsoa sitä, se oli tyttöjen ohjelma." ja "Nämä legot ovat tyttöjen legoja". Tyttöjä, poikia, naisia ja miehiä. Loppujen lopuksi suurin osa meistä kokee olevansa jompaa kumpaa sukupuolta, siitäkin huolimatta millainen oma fyysinen ruumiimme tai seksuaalinen identiteettimme on. Sukupuoli-identiteettimme muokkautuu ajan myötä, useimmiten murrosiässä, mutta myös useiden muiden ikäkynnysten kautta. Tunnen useita naisia, jotka ovat iän myötä ryhtyneet "huoltamaan itseään naisellisin tavoin": ostaneet lenkkarien sijasta korkokenkiä, farkkujen sijasta hameita ja sipaisseet ensi kerran punaista huulipunaa.


Kun katsoo meidän kolmi-nelikymppisten vanhempia, löytyy sieltä vielä pariskuntia, joissa vaimo ostaa miehensä kalsarit, voitelee voileivän, silittää pyhäpaidan, imuroi selkäkivuista huolimatta ja avaa saunaoluen perjantaina. Asioita, joita teh-dään ja arjessa on vaan jonkun teh-tä-vä. Mutta ymmärrättekö pointtini, että tilanteita ei tehdä pelkästä rakkaudesta ja intohimosta edellä mainittuihin tehtäviin, vaan siihen liittyy roolitus naisen työn ja miehen työn jaosta. Mitä naisten ja miesten työt sitten ovat? Naiset hoitavat ihmisiä ja miehet koneita? Jää kirjassa (Lundberg, 2012) oli mielestäni ihana kuvaus perheestä, jossa mies, pappi, omistautui mielensä ja henkensä kehittämiseen pappeutensa kautta, oli tutkija, tuumailija ja haaveilija. Kun nainen hoiti taloutta ja lapsia siinä missä navettaa kuin raskaita peltotöitäkin. Kuvaus oli sota-aikojen jälkeisiltä vuosilta. Jos ajattelemme sota-aikaa, kun miehet joutuivat menemään rintamalle ja naiset jäivät ylläpitämään kotia, ei siinä varmaan kukaan ajatellut, tekeekö ulkohuussin tyhjennyksen rouva vai herra, vaan se, joka oli paikalla. Entäpä jos tulisi tilanne, että pääosa meistä naisista komennettaisiin pois ja miehet jäisivät vastuuseen kodinhoidosta? Selviytyisivät yhtä hyvin?



Olen kasvanut aikakaudella, jossa naisten oikeuksista on puhuttu paljon. Mieleeni nousevat lapsuudestani naisten osallistuminen asepalveluun ensi kertaa, naisten palkkojen nostaminen keskusteluun, seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien ja ammatillistenroolien murtojen aikakaudet. Ja ne hauskat olkatoppaukset naisilla. "Omana aikakautenani" on ikään kuin ymmärretty se fakta, että meissä kaikissa on sekä feminiinisiä että maskuliinisia piirteitä, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen katsomatta. Ja jopa hyväksytty tämä asia.

Kun itse mietin omaa ajatustani sukupuolista, pidän naista ja miestä jo lähtökohtaisesti yhdenvertaisena ja samanarvoisena. Aivan, kuten ajattelen, että kaikki lapset, terveyksineen ja sairauksineen, ovat täysin samanarvoisia, arvokkaita sekä rakkauteen, huolenpitoon ja omaan ääneen oikeutettuja. Näin voisin laajentaa isommista ryhmistä pienempiin ja pikku hiljaa lähestulkoon kaikkiin ihmisiimme. Vaikka joskus sitä itsekin huomaa ajattelevasa varsin rumasti, kun tapahtuu asioita, joissa viattomat kärsivät ja tilanteet tuntuvat valtavan epäreiluilta.



Sinkkonen sanoo tulkintani mukaan kirjassaan, että isien oikeuksista puhuttaessa liikutaan vieläkin herkillä maastoilla. Miehen oikeuksista puhuminen voi nostattaa naisten ja sukupuolivähemmistöjen puolestapuhujat valmiiksi varpailleen puolustamaan yksinhuoltajanaisia ja saman sukupuolten välisiä avioliittoja. Sinkkonen sanoo kirjassaan, ettei kuitenkaan isän oikeuksista puhuminen ole missään nimessä noista tärkeistä asioista pois, vaikkakin avioliiton vaaliminen onkin yksi selvä isyyden turva. Hän korostaa, ettei tätä tule kuitenkaan vaalia tilanteissa, joissa liitto on turvaton (mm. alkoholismi, väkivalta, antisosiaaliset tilanteet) ja puhuu myös isän psyykkisen läsnäolon tärkeydestä. Sinkkonen korostaa myös, kuten aiemmin häntä lainasin, että kukin lapsi voi kasvaa täysin turvallisesti ja tasapainoisesti myös muissa perhekokoonpanoissa. Ja tämänhän me 30-40-vuotiaat jo hyvin tiedämme ja jopa varsin normaalina asiana pidämme. Olemmehan ikäkautta, joiden vanhemmista aika monet ovat eronneet.


Ajatukseni harhautui hieman tuonne lapsiperheasioihin, jotka toisaalta ajattelen myös hyvin tärkeinä osatekijöinä sukupuolten välisen tasa-arvon asiassa. Äidit ja isät ottavat roolejaan, mutta tässäkin roolit ovat vieläkin murtumassa. Voisi sanoa, että isä pystyy tekemään yhtä lailla kaikkia vanhemmuuden puuhia kuin äitikin, paitsi imettämään omasta rinnastaan. Tuttipulloa voi kyllä tähänkin käyttää. Silti meidänkin ikäpolvessamme monet naiset pitävät kynsin ja hampain kiinni omista äitirooleistaan, dissaa isiä, näin kauniisti sanottuna. Eivätkä kaikki anna isien edes kokeilla. Olemmeko me naiset jollakin tapaa tässä suhteessa vielä historiamme tasa-arvottomuuden orjia, pidämme kiinni siitä, mikä meille aiemmin on auvoisasti suotu ja minkä me usein luontaisesti omaksemme koemme. Nyt elämmekin isäkuukausien ja isien uutta aikaa. Isille tehdään lähes korvamerkittyjä lastenhoitomahdollisuuksia. Mielestäni on hyvä, että isille annetaan yhteiskunnallisesti mahdollisuus olla tasavertainen vanhempi ilman, että tämä leimaa miestä vähemmän miehiseksi, vaan asia pyöräytetään jopa poliittisesti mieheyttä korostavaksi, ylpeäksi asiaksi. Siltikään tämäkään tilanne ei tulisi johtaa pakkotilanteisiin, vaan tulisi olla yksilön ja perheen mukaan joustava.



On mielenkiintoista (ja välillä pelottavaakin) seurata, miten asiat muuttuvat näin yhdenkin ihmiselämän aikana. Tilanteet seilaavat, lyövät yli, kokevat räjähdyksensä, kunnes tasaantuvat, tulevat osaksi meitä. Kunnes taas koemme uutta murrosta, olemme uudessa tilanteessa ja joudumme soveltamaan itsemme aikaamme ympäristön mukaiseksi.

Mutta tässä vuotta 2013 eläessäni, olen pikkuhiljaa vakuuttuneempi, ettei värien tai kuvioiden valitseminen lastenvaatteissa, perinteisempiä puuhia suorittavat äidit lastenkuvakirjoissa tai tyttö/poikajonot ja -lelut ole avainasemassa siinä, kuinka meistä kasvaa sukupuolisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoisia ihmisiä. Vaan kyse on teoista, arvostamisesta, luottamisesta ja luonnollisuudesta arkisissa asioissa. Siitä miten sinä ja minä toistemme kanssa toimimme joka päivä.

Siispä vastaan: "Aivan, kuinkas monta tyttöä muistat kerhossa olleen?", "Ai, sinä et tykännyt siitä ballerinaohjelmasta." , ja sitten kyllä lipsahtaa: "Niin, kyllä noilla leluilla voivat leikkiä myös pojat, mutta ehkä nuo prinsessat kiinnostavat usein tyttöjä enemmän.". Vaikka yllättävän monesti pieni naisten ja vähemmistöjen puolestapuhuja minäni haluaisikin alleviivata vaihtoehtoja ja valinnan monipuolisuutta, kuten meille sukupuolten tasa-arvon murroksessa kasvaneille lapsille on pitänytkin alleviivata. Sen vuoksi, että olisimme (edes) tässä. Mutta nyt, pieni kolmivuotiaani huomaa, että meitä on kahdenlaista, kumpikin on omanlaisensa ja sillä arvokas. Eikä ehkä osaa edes kyseenalaistaa muuta?


Kerro mitä aatteita kirjoituksestani nousi? Toivottavasti en loukannut ketään, se ei toki ollut tarkoitukseni, kuitenkin kirjoitusaikani on rajallinen, joten ajatuskatkoja saattaa hyvinkin tekstissä esiintyä. Sano rohkeasti jotain sukupuolien välisestä tasa-arvosta ja sen toteutumisesta tässä ajassamme tai ehkä tulevaisuudessa? Entä tyttöjen ja poikien kasvatuksesta- miten olet näitä asioita ajatellut vai oletko lainkaan?


"Krokotiili Herbertti,
traktorilla ajeli,
oli sillä suussa banaani,
ja kaulassansa kravaatti.

Tuli tiellä vastaan prinsessa,
nimeltänsä Kristiina,
oli kultakruunu kutreilla
ja timantteja kruunussa.

Ja hieno neiti Kristiina,
traktorille kiipesi,
kas krokotiili Herbertti
oli neidin paras kaveri."

- Satu Sopanen: Krokotiili Herbertti

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Apo Apponen viihdyttää!

Kirjastoreissumme oli jälleen vallan palkitseva uusine löytöineen. Tällä kertaa Juhani Känkäsen Hyvää huomenta, Apo Apponen! (Teos, 2012) on ollut minun selvä suosikkini. Olin jo aiemmin lukenut Känkäsen kirjasta erittäin hyvästä lastenkirjablogista nimeltään Lastenkirjahylly.



Apo Apposen kirja kertoo Apon ja perheen arkiaamusta esikoululaisen Apon näkökulmasta. Kirja on kuvitettu hauskasti sarjakuvamaisella tavalla. Sarjakuvamaisuus (kuvineen ja tekstineen) sai ainakin minut lukijana innostumaan ääntelyyn ja elehdintään, johon hauskan tarinan vilkkauskin kannustaa. Päikkärikirjana tämä oli hieman huono valinta, koska kirja innostaa, rauhoittamisen sijaan. Mutta onneksi tilannetta voi tasapainottaa lukemalla päälle rauhallisempaa.



Pidin kirjan kuvituksesta, kielellisestä leikittelystä, huumorista ja nimenomaan lapsen näkökulmasta, ja hieman koirankin! Tarinassa oli kerrottu loistavasti, kuinka mielikuvituksellisesti lapset voivat arkeaan elää. Tylsä aamupuuro voi muuntautua vähän jännittävän näköiseksi Kaaro Puttilaksi, tuoksi puuromieheksi, joka sotkee joka paikan! Tai miksi Apo ei tykkää hakea ulkovaatteitaan pimeästä vaatehuoneesta? Siksi, että pimeä huone näyttää kuin siellä olisi monta mörköä. Mutta tämä pelottava piirros ja kohtaus käsitellään ihanasti heti seuraavalla aukeamalla, kun Apo laittaa valot päälle ja huoneen valot ja varjot saavat heti selityksensä (toisin kuin Pikku Kakkosen tyhmässä Kuunalle ohjelmassa, jossa pelko puretaan vasta minuutteja myöhemmin- kuinka pieni lapsi voi ymmärtää noin pitkiä juonia vallan tunteikkaassa tilassa?!).

Hyvää huomenta, Apo Apponen! antaa hauskalla tavalla pehmennystä jokaiselle perheelle tuttuihin kiistanaiheisiin: heräämiseen, hampaiden pesuun, syömiseen, pukemiseen ja ulos lähtemiseen. Siirtymiä ja tylsiä arkipuuhia muutetaan astetta hauskemmiksi ja rennommiksi pienillä tarinanpätkillä, joita voi lukea erikseen tai sitten koko kirjan kerralla (ei siis liian pitkä kirja). Ajattelepas, jos pitkähihaisen pukeminen otsikoidaankin Pitkävihainen paita, ja paidan päälle pukeminen esitetään kuin ninjataisto konsanaan! Kyllä ainakin meidän esikoinen nauroi ihan kippurassa! Eikä ihme, pitkävihaisen paidan pukeminen ei ole aina hänen lempipuuhaansa!


Hyvät lastenkirjat ovat mielestäni lohdullisia ja hauskoja sekä lukijalle (aikuiselle) että lapselle. Tämän kriteerin täyttää myös Känkäsen kirja, joka tarinallaan lohduttaa meitä kaikkia vanhempia arjen haasteissa ja muistuttaa kauniisti, ettemme me aikuisetkaan ole koskaan täydellisiä. Vai eikö yllä oleva kuva näytä teistä yhtään tutulta? Sinä ja kännykkäsi? Muu maailma ympärillä pimenee? Niinpä niin. Ja tälläkin tarinalla on lopussa opetuksensa Apposen isille ja tietenkin hauska sellainen!

Juhani Känkänen on näköjään kirjoittanut myös aikuisten romaaneja. Onko kirjailija sinulle tuttu? Osaatko kertoa ovatko hänen romaaninsa tutustumisen arvoisia?

5/5. Ehdottomasti. Lisää Apposta!


"Tärkeät viestit ja aamu-uutiset saavat isän pauloihinsa."

- Juhani Känkänen: Hyvää huomenta Apo Apponen!