maanantai 29. huhtikuuta 2013

Keinuhevosen kengittäjä (Itkosen uusin runokirja)

Kun katselin sanomalehdestä kevään uutuuskirjoja, oli Jukka Itkosen uusin runokirja Keinuhevosen kengittäjä, runoja vauvakotiin (2013) heti yksi suurimmista kiinnostuksen kohteistani. Kun uskallauduin kysymään blogiini arvostelukirjoja kustantamoilta, tämä kirja oli ensimmäisiä pyyntöjäni ja itse asiassa jäin silloin siihen uskoon, ettei valitettavasti Kirjapaja voisi tätä minulle toimittaa. Voitte ehkä ymmärtää ilahdukseni, kun viime viikolla paketista löytyikin tämä Matti Pikkujämsän kuvittama kirjanen. Itse asiassa luin puolet runoista heti siltä istumalta, ja hymyilin ja itkin. En oikeasti nyt liioittele.


Syy varsinaiseen liikutykseeni johtuu paljolti siitä, että kuopukseni vauvavuosi täyttyy pian ja olen taas hieman herkemmällä mielellä. Synnytys ja odotusajat käyvät välillä mielessäni ja sitä ikään kuin pohtii vauvavuoden kulkua uudestaan. Itkosen runot etenevät vauvavuoden mukaisesti ensin odotuksesta, ensipäivistä, uutuuden ihastelun kautta vaikeampiin hetkiin, vauvan liikkumiseen ja itsenäistymiseen. Jo kirjan ensimmäinen runo Odotus kolahti minuun ja kovaa: "Kaksi pientä kättä, kaksi pientä jalkaa. Kun hän tulee maailmaan, uusi ajanjakso alkaa." Olen nimittäin tismalleen samaa mieltä tästä kuin Itkonen ja kokenut niin, että ajanlasku menee lapsen syntymän kautta ihan sekaisin. Ikään kuin aina olisi ollut niin ja sitten ei kuitenkaan.


Itkosen runot ovat siis olleet suosikkejani useamman vuoden. Niissä on selkeää loruttelua, niitä on minun helppo lukea ja saan niihin nopeasti otteen ja rytmin. Itkosen runoissa on mielestäni paljon pienten arkiasioiden kummastelua ja ihailua ja se tehdään herkällä ja samalla myös hauskalla tavalla. Matti Pikkujämsän kuvitukset sopivat Itkosen runoihin todella hyvin. Ja vaikka Pikkujämsän kuvitukset ovatkin sanomalehdistäkin jo varsin tuttuja, eivät kuvat tunnu "käytetyiltä" tässäkään teoksessa, vaan niissä on paljon hyviä muistojen herättäjiä ainakin minun ikäiselleni lukijalle, kuten runossa Nappisilmä, johon on piirretty tutun nuken kuva.


Pidän tästä runokirjasta myös siksi, että se ei ole liian pitkä. Mielekästä oli myös kirjan monipuolisuus ja vauvavuoden haasteiden käsittely, jopa kielletyt tunteet vilahtavat runoissa, kuten Sadepäivän blues ja Lapsennukuttaja ja Parku"...repiä juuriltaan ruukuista kukkia, eikä tietokonetta nykiä, siinäpä alkaa hermot jo pykiä ja pääsee kamala parku." . Huumori on oiva keino asettaa vaikeitakin asioita kohdalleen, kuten me blogien lukijat hyvin tiedämme. Täällä jos jossakin sarkasmi ja mustahuumori kukoistavat jatkuvasti, ainakin omassa blogissani.


Keinuhevosen kengittäjä määritellään kannessa "runoja vauvakotiin" lisäyksellä, joka on oikeastaan aika hyvä määritelmä. Runokirja nimittäin sopii mielestäni oikein hyvin niin aikuisille kuin lapsillekin luettuna. Kirja on varmasti hyvä lahjakirja odottaville vanhemmille, ristiäislahjaksi tai jopa näin vuoden jälkeiseen muisteluun. Voisinpa kuvitella, että kirja sopii myös sisarusta odottavalle lapselle tai jo isoksi sisarukseksi tulleelle. Pitääpä kokeillakin esikoiselleni pikimmiten (en malttanut enää odottaa tämän esittely kirjoitusta kauempaa!). Jos kuitenkin aloittaisin hauskimmista runoista, eikä niistä joiden kohdalla vollotan näköjään joka kerta.

Ansaitusti, ja onneksi ennakkotoiveeni täyttäen, annan 5/5 pistettä. Loppulainaukseni Itkosen runosta lienee pisteiden puolesta puhuva, vaikka jätinkin viimeisen säkeistön pois. Itku pääsi kirjoittaessakin! Itkonen tiivistää kirjassaan niin äitiyden kuin isyydenkin tunteita, loistavasti.


Siivosin tänään kirjahyllyäni ja huomasin (katso kuva yllä), että olisihan näitä lastenrunokirjoja muitakin teille esiteltäväksi. Hmm, lisää projekteja... Mutta vinkiksi sanon, että kirppareilta löytää kivoja vanhoja lorukirjoja, joita ei enää kaupoista saa ja niissä on usein myös leikkejä mukana, jos niistä tykkää!


"Sinä kuljet sitä tietä,
minä kuljen tätä.
Sinua en koskaan
mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa,
sitä tiedä emme.
Mutta tiedän kyllä,
kerran erkanemme.

Olet pieni, mutta kasvat,
minä pienenen.
Niin käy tässä maailmassa,
ymmärränhän sen.

Menet sitten sinne
taikka tulet tuolta,
toivon että pidät
itsestäsi huolta.

..."

- Jukka Itkonen: Äiti miettii tulevia (kirjasta Keinuhevosen kengittäjä)

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Pieniä arjen ekotekoja

Lapsiarki on usein kiireistä ja tekisi mieli päästää itsensä helpolla edes jossakin. Minulla se helppouteen vetoaminen lapsiarjessa on ollut varsinkin vaipoissa, sillä en ole edes kokeillut kestovaippoja. Ikävä kyllä. Toinen pahempi ekologinen tekoni on varmaan vedenkulutus. Ja listaahan voisi jatkaa.

Mutta entä jos miettisimme positiivisesti, millä pienillä teoilla voisi elää edes hiukan ekologisemmin?
Jo aiemmin kirjoittelin vaihtaneeni meikit marketista löytämiini luonnonmukaisempiin tuotteisiin, kuten myös imurini. Näin vain siksi, että tuotteet sattuivat kohdalleni! Ja tällaista moni elämänmuutokseni onkin, jos se on mahdollista toteuttaa arjen lomassa, se vielä on mahdollista, pienikin ylimääräinen työ taas saattaa onnistua hetken ja sitten unohtua. Olen myös aika tarkka hygieniasta, joten bambutiskirätitkin ovat ainakin toistaiseksi vielä korvattu 100% biohajoavilla tiskiräteillä. Olen siis myös varsin tyhmä joissakin jääräpäisyyksissäni. Mutta bambulanka on jo ostettu (ja erinomaiseksi vauvanruokalapussa todettu)!

Tässä pieni ja mahdollisesti tylsä lista asioista, joita tulee itselläni mieleen energian ja luonnon säästämiseksi tavallisen perheen kotiarjessa:

- Sammutan sähkölaitteet ja valot, kun en enää käytä niitä (tietsikan näyttö nappulasta kiinni töissäkin kun poistun koneelta pidemmäksi ajaksi, laturit pois virrasta, valojen sammuttelu tyhjistä huoneista, nyt muutenkin päivänvalo korvaa lamput jopa näin pimeässä kämpässä kuin meillä)

- Ostan luomuruokaa ja lähiruokaa jos mahdollista. Näitä yritän laajentaa arkikäyttöön koko ajan enemmän. Aloitin luomuruuat luultavasti luomukananmunista, joita en enää maunkaan vuoksi muuhun vaihtaisi! Valitettavasti luomulihat ovat marketeissa aika kalliita ja lihakaupat eivät ole arkimatkani sisällä. Ruoanlaiton luulen olevan myös ekologisempaa kuin valmiin ostamisen, riippunee monesta asiasta (kuten pakkauksesta). Ja siitä ruuan poisheittämisestähän jo vasta täällä avauduinkin, se on liiallista pienten lasteni kanssa.

- Yritän vaihtaa pesuaineita ja muita litkuja pikkuhiljaa ekologisimmiksi: eli kun ostan seuraavan pesuaineen, valitsen sen, jossa on edes se maksettu luontomerkki. Kodinpesuaineissa on ainakin biohajoavia tuotteita ihan perusmarketeissa ja kotimaisena. Viimeisin kulutusmuutokseni oli käsitiskiaine, jota löytyi suomalaiselta valmistajalta, perusmarketista ja mahtavalla säätökorkkipäällä, jolla voi säädellä aineen käytön vähemmäksi. Olen fakkiutunut fairin käyttäjä, joten skeptinen minä on ilahtunut suuresti, kun kotimainen luontoystävällisempi tuote on pystynyt ihan samaan kuin lian (ja ehkä käsienikin ja minkä muun?) räjäyttäjä. Konetiskiainetta en ole vielä luontoystävällisempänä pulverina löytänyt (marketista!), joten yritän lähinnä säätää aineen käyttöä vähemmäksi, aivan kuten pyykinpesuainettakin.

- Kierrätän mahdollisimman paljon (pahvi, lehti, biojäte, lasi...). Muovi on se ongelma, toivotaankin, että kovan muovin kierrätyskokeilut tuovat jotain uusia ratkaisuja ja kierrätyspisteitä tulee markettien kylkeen pian. Yritän välttää turhaa muovia vaikka kangaskauppakasseilla, jotka valitettavasti jäävät hyvin usein kotiin tai autonpenkille. Ja suosin täyttöpusseja. Pienin protestini viimeksi on ollut, etten valinnut herkullisia herrahakkaraisxylitolpastilleja, koska ovat, MIKSI, pienessä kovassa muovilaatikossa. Miksi onkin näissä asioissa hyvin toistunut kysymykseni. Miksi tuotteiden valmistajat (varsinkin kotimaiset) eivät ota vastuuta luonnonmukaisista paketoinneista (esim miksi vaatteiden hintalaput ovat lähes designtuotteita metallineen yms, eikö tarvittavaa designia voisi tehdä myös luonnonmukaisemmin?). No, tiedänhän minä, raha ratkaisee. Halvat tuotteet myyvät and money makes the world go around. Huoh.

- Yritän ostaa vaatteet ja lelut laadukkaina, että ne kestävät mahdollisemman pitkään ja eivätkä joutuisi roskiin, vaan pääsisivät kiertoon. Säästän askarteluihin kaikenlaista ihmeellistä, kuten paitojen turhakelenksuja.

- Kaksi päivittäistä arjen nopeuttajaani ja energian säästäjääni ovat vedenkeitto vedenkeittimellä ruuanlaitossa (siis keitän veden keittimessä kattilaan, joskus tämäkin tuntui liialta. miksi olen näin laiska?) ja uunin lämmitys kiertoilma-asetuksella. Pieniä tekoja.

Tulipas lueteltua aika tavallisia asioita, en tainnut keksiä yhtään omaperäistä. Mutta tästä on hyvä alkaa.
Haastoin Leluteekin Emiliaa kirjoittamaan omia pieniä ekotekojaan. Toivottavasti luemme hänen blogistaan vastaavia pieniä arjen valintoja, joissa oikeasti ei tarvitse muuta kuin pienen kulutustottumusmuutoksen (ja toki muutkin vinkit ovat mielenkiintoisia lukea)! Lisäksi haastaisin Liinan ja Täti-ihmisen kertomaan omista pienistä arjen ekoteoistaan ja -tavoistaan. Jos joku leikkiini lähtee, saa tätä haastetta kernaasti jakaa eteenpäin. Myös sinut on haastettu jakamaan oma ekovinkkisi kommenttiboksiini! Mitä tuotteita sinä käytät tai olet käyttämättä? Be there or be [ ] .


"Did I say something true? 
Oops, I didn't know I couldnt talk about sex
[i musta been crazy]
Did I have a point of view? 
Oops, I didn't know I couldnt talk about you
[what was I thinking]"

- Madonna: Human Nature

torstai 25. huhtikuuta 2013

Elli ja unenpää (Teräs ja Pertamo)

Minusta on ihana haahuilla kirjaston hyllyjen välissä. Nykyään kirjastoaikani onkin mennyt lastenkirjahyllyjen lomassa. Mutta silti valintaperuste on usein sama uusissa löydöissä, kuten aikuisten kirjoissakin. Jos nimet eivät sano mitään, kansi kertoo minulle kaiken, eli otanko kirjan edes käteeni ja luenko takakannen.

Mila Teräksen (kirjoittaja) ja Karoliinan Pertamon (kuvittaja) kirja Elli ja tuttisuu on käynyt meillä aikoinaan kotona kirjahyllyssä juuri tämän kansivalinnan seurauksena. Kirja ei ollut meille oikein ajankohtainen tuttiteemoineen mutten saattanut jättää niin kaunista kirjaa kirjastohyllyyn, sehän olisi ollut aarteen piilotusta! Mutta valitettavasti kirja jäi lukematta! Esikoiseni ei halunnut kuulla tuteista ja kirja palautui lopulta lukemattomana takaisin. Harvinaista meille, mutta totta.


Nyt saadessani Otavalta Teräksen ja Pertamon uuden Elli kirjan, Elli ja unenpää (2013), huokaisin jälleen ihastuksesta. Kirjankansi oli rauhoittavan ihana ja tällä kertaa otsikkokin kävi meille oikein hyvin. Sillä aika ajoin unen hakeminen on meidän kolmivuotiaallemme vaikeampaa, vaikka å''asiallisesti se sujuu itsenäisesti, mielenkiintoisia kirjoja lueskellen.



Elli ja unenpää kertoo siis tytöstä, joka ei meinaa saada unta. Tutut esineet ja varjot muuttuvat illan hämyssä jännittäviksi ja äänet kummallisiksi. Vanhemmat kertovat ja näyttävät, ettei muusta ole kyse, mutta silti ei uni tule. Äiti toteaa "Koeta nyt saada unen päästä kiinni, äiti kuiskaa." ja kutoo Ellin vieressä. Elli nukahtaa mutta herää taas pian ja taas kummalliset muodot saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja Elli pääsee vanhempiensa väliin nukkumaan. Elli miettii Tomppamaisesti äidin lausumaa lapsen konkreettisella tasolla, mikä on unenpää? Äidin ja isän välistä unenpää vihdoin löytyy ja alkaa taitavasti kuvattu uninen satuseikkailu, jossa Elli tapaa Unineidon: "Kuun salissa, rukin ääressä, istuu Unineito. Sininuttu, lasten tuttu, tähtitukka, silkkisukka.".


Lopussa ympäristön pienet seikat sulautuvat turvallisiksi unenlähteiksi: "Elli makaa taas peiton alla äidin ja isin välissä. Äidin olkapää on metsämansikkamäki. Isi tuhisee unituulia. Pupu Pumpulinen hymyilee Ellin kainalossa.". Kirja on mielestäni varsin kaunis, mietitty, satumaisen unimainen ja rauhoittava. Unesta ja unenpään löytäminen on kuvattu taidokkaasti ja monitasoisesti. Kuvat ovat kauniita, tarinaa erinomaisesti mukailevia ja niissä oli pieniä hauskoja yksityiskohtia (kahden pikkueläimen seikkailu joka sivulla). Hyvänyön kirja 4/5.

Nukahtamisen vaikeutta on käsitelty muissakin lastenkirjoissa. Äkkiseltään muistan meidän lukeneen viime aikoina unikirjoja, kuten: Mikko Mallikas lapsenvahtina, Mikko Mallikas on oikukas , tällä hetkellä kirjastossa lainassa olevaa Kauniita unia Sami! (Hest), Peiton alle! (Hecochen) ja Kauniita unia, Maisa! (Cousins). Miten teillä nukahdetaan ja mikä on teidän lempihyvänyönkirja?


"Sen valossa Elli näkee peiton
päällä langan.
Onko siinä vihdoinkin unenpää?"

- Mila Teräs: Elli ja unenpää

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Keväisen metsän kutsu

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla hengästyt! On siellä niin paljon happea ja avaruutta, tuoksuja, puroja, koloja ja seikkailuita, että sielu hengittää puiden tahdissa.













Nyt on paras aika mennä metsäretkelle. Juuri tänään! Etsitään kevään ja metsän aarteita! Ohjesanoiksi metsäretkelle käy täydellisesti tämä loru:


"Kuuset kuiskii laulujaan,
pilvet kantaa helmoissaan
poronvasaa mukanaan-

kasva kasva pikku vasa,
leikki kasvuun paras on:
kasva karhu muriseva,
tuulentyttö tuhiseva,
pyrynpoika puhiseva,
kasva lapsi auringon.

Avaa silmät, avaa korvat,
avaa kaunis pikku suu,
katso mitä ympärillä tapahtuu."

- Tittamari Marttinen: Kasva kasva loru kirjasta Pikku poron päivä

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Meidän ja muiden tunteet (Hoffman, Asquith)

Tunnekasvatus tuntui ainakin joku vuosi sitten olevan lähes trendisana nettimaailmassakin. Mikä tietysti on hyvä asia. Tunnekasvatuksellahan tarkoitetaan ymmärtääkseni sitä, että lapselle sanotaan ääneen hänen omia tunnetilojaan tai nimetään omaa tunnetta esimerkiksi tilanteessa: "Äiti on nyt tosi vihainen, kun kaadoit juuri pessylle lattialle kolmannen kerran sen maidon.". Esimerkissäni oli vivahde mustaa huumoria.


Tunteet ovat kuitenkin aika vaikeita asioita. Näin hormoonimyrskyisinä aikoina, raskaana ja imettäessä, tunteiden ailahtelut ovat saaneet ainakin minulla lähes teinimäisiä väriaaltoja ja niinpä olen itsekin tunnostellut omia tunnetilojani tarkemmin (kuten onko tämä enää ihan normaaliakaan). Siinäpä yhdistyykin hyvin lapsen ja itsensä tunnekasvattaminen, kun yrittää keksiä sanoja alkuvauvavuoden itkutiherrykselle tai henkeä haukkovalle onnentunteelle (ja samanaikaiselle itkutiherrykselle). Mutta niin, yritän koko ajan päästä tässä asialinjalle, tunteista ääneen puhuminen on siis aika vaikeaa meille aikuisillekin ja saa kommunikointiin heti syvemmän sävyn.



Mutta onneksi on kirjat. Kirjoihin kootaan ajatuksia, joita kaikkia ei makkarakeiton aikana tule itsellä mieleenkään. Mary Hoffmanin kirjoittaman ja Ron Asquith'n kuvittaman Meidän ja muiden tunteet (Lasten Keskus, 2013, pyynnöstä saatu kirja) kertoo tunne kerrallaan erilaisista tunteista. Kirja alkaa osuvasti näin: "Miltä sinusta tuntuu tänään? Arvaatko, miltä näistä lapsista tuntuu? Sitä ei ole aina helppo sanoa.". Sen jälkeen esitellään parisenkymmentä tunnetta onni, suru, jännitys, tylsyys, kiinnostus ja paha mieli.

Kirjassa ei kaihdeta vakaviakaan tilanteita tai tunteita. Surun kohdalla kirjailija niin kauniisti kuvaa: "Mutta kun joku jota rakastat kuolee, suru on niin suuri, että se varjostaa koko elämääsi- kuin kaikkein suurin sadepilvi.". Nolouden kohdalla kerrotaan näin: "Kukaan ei halua näyttää hölmöltä toisten ihmisten edessä, mutta sellaista tapahtuu kaikille.". Tekstit ovat mielestäni onnistuneen selkeitä ja ytimekkäitä (suomentanut Maisa Tonteri). Vaikka kirjassa kohdataan myös vaikeita tunteita, kuten mustasukkaisuus ja viha, kirjan yleistunnelma säilyy taitavasti leppoisana ja siinä on mukana hyvä annos asiallista huumoria, jolloin kirja luo helpottavan ja hyvän lopputunteen. Aloin lukea tätä kirjaa itse suurella mielenkiinnolla, ajattelin jopa ettei esikoiseni jaksa kuunnella kirjaa loppuun, mutta itseasiassa esikoiseni oli heti todella kiinnostunut kirjasta ja jopa innostui siitä. Ja uskonpa, että meillä tätä kirjaa luetaan mielenkiinnolla aika ajoin ja itse asiassa tähän kirjaan voi hyvin palata jos joku tunnetila tulee ajankohtaiseksi elämänpolullamme, jolloin tietyn tunteen, vaikka surun voi lukea ohi mennen muiden joukossa ja antaa epäsuorasti hienoja sanoja vaikeillekin tilanteille.


Kirjan kuvitus oli mielestäni kirjan heikoin lenkki. Kuvitus oli jotenkin niin sarjakuvamaisen (80-lukulaista?) vanhahkoa mutta toisaalta sarjakuvamaisuus on osuvaa ilmeiden kuvaamisessa ja ilmentämisessä. Kirjan loistava teksti ja aihepiiri on kaiken 4,5/5 pisteen arvoinen. Tämä kirja on ehdottomasti suositeltava kaikille lapsille (veikkaisinpa, että soveltamalla kirja käy vuosikkaasta lähtien ihan teini-ikäiselle asti, aikuisellekin!) päiväkoteihin, lastentyöhön ja ihan tavallisiin koteihin. Tosi hyvä apukirja tunteista puhumiseen. Lainatkaapa kirja heti kokeiluun ja kertokaa omia kokemuksianne- tai jopa tunteitanne!


"Mustasukkaisuutta kuvataan joskus "vihreäsilmäiseksi hirviöksi"." 

- erikoisin kohta kirjasta Meidän ja muiden tunteet

Suuret ajoneuvot lastentietokirjasta

Lastentietokirjat ovat mielestäni oma taitoalueensa lastenkirjallisuudessa. Ovathan lähes pelkästään kuvia sisältävät kirjat jo sinänsä tietokirjoja pienille lapsille, eiväthän he osaa lukea, vaan opiskelevat tietonsa kuvista (ja yllättävän tarkkaavaisesti!). Esikoiseni on siinä tiedonhaluiässä, että hän haluaa kuvien lisäksi myös kuulla tietomaista asiaa. Hänen lempiaiheitaan ovat autot, työkoneet ja "kaikki kuukuväjineet!". Siispä esittelen innolla teille kolme uutta ja laadukasta lasten tietokirjaa, jotka sain pyynnöstä Lasten Keskukselta. Tässä on ensimmäinen.



Steffensmeierin ja Wittmannin Suuret ajoneuvot (Lasten Keskus, 2013) kiinni esikoiseni huomion välittömästi ja kiilasi päikkärikirjojemme kärkeen. Kirjassa esitellään neljässä osassa ensin paloautoja, sitten työkoneita (kuten puskutraktori, betoniauto, kaivuri ja nosturi) kolmanneksi maatilan koneita (kuten traktori, leikkuupuimuri ja ainoa suomalaisille tuntemattomampi kone maissipuimuri) ja viimeiseksi puhtaanapitokoneita (kuten lakaisukone, jäteauto ja kunnossapitoajoneuvo). Alueet erotellaan erivärisillä otsikoilla ja näin kirjaa on helppo lukea osissa.

Kirjan kuvat ja ulkoasu ovat selkeitä, realistisia ja kokonaisuus on rauhallinen. Tekstit ovat informatiivisia aikuisellekin ja koneiden toimintatapoja kuvataan usein luonnonilmiöiden kautta tai omaan kehoon verraten, kuten: "Kun onkija saa paksun vonkaleen koukkuun, hänen täytyy seistä tukevasti maassa, ettei hän putoa päistikkää veteen. Nosturi toimii lähes samalla tavalla...". Kirja on mielestäni kovin (lähes poikkeuksellisen) laadukas ja eheä lasten tietokirja "kuukuväjineistä" ja luulenpa, että tämä on melkoinen kirja-aarre jokaiselle kulkuneuvoista kiinnostuneelle lapselle.



Kirjan sivuilla on lisäksi myös pieniä lisäinformaatioruutuja. Jätin näistä osan ensimmäisellä kerralla lukematta, jolloin jäi jotain uutta myös seuraavalle. Lisäksi kuvista löytää koko ajan uusia kysymyksiä ja pohdinnanaiheita. Kirja opettaa myös, kuinka hädän hetkellä soitetaan hätänumeroon. Yllätyksekseni hätänumero 112 jäikin esikoiseni mieleen heti ensilukemalta. Kun kysyin esikoiselta kirjasta arviota välillä 1-5, hän totesi "yksi, kaksi, kolme, neljä- viisi!", vertailuna kysyin myös viimeksi arvoimastani Pupesta, jolle hän antoi kaksi pistettä. Esikoinen on siis näiden kirjojen suhteen hauskasti samalla linjallani, eli annan Suurille ajoneuvoille täydet 5/5.

Bonuksena vinkkaan vastaavan oloisiin kirjastolöytökirjoihimme George Johanssonin Masa Mainio kirjoihin, jotka ovat olleet myös esikoiseni ja minun mieleen (4/5). Kaikissa näissä lasten tietokirjoissa kannetaan myös huolta luontomme tulevaisuudesta, mikä on minusta erittäin hyvä juttu. Eli kasvatamme lapsemme ympäristöystäviksi jo pienestä pitäen, ettei sitä tarvitse enää aikuisena erikseen opetella!



"Mitä vähemmän sekajätettä tulee, sitä paremmin luonto ja ympäristö voivat."

- kirjasta Suuret ajoneuvot

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Puppe ja tarvitseeko vauvojen osata numeroita pohdintaa

Puppe täyttää tänä vuonna 30 vuotta mutta jaksaa hyppelehtiä iloisesti lasten luukkukirjoissa vieläkin. Minulle Puppe-kirjat (Eric Hill) ovat pienten lasten kuva- ja luukkukirjojen klassikoita ja siksipä niitä löytyy meiltä useampi kappale. Kirjoissa on selvät rajatut kuvat, hahmot ovat yksinkertaisia ja realistisia, sivuaukeama on rauhallinen ja värit ovat kauniita ja selkeitä. Teksti on yksinkertaista, juuri sopivaa puhumaan opettelevalle, ja aihepiirit ovat arkisia ja iloisen lempeitä. Ja ne luukut, niissä on jotakin sitä kansainvälistä pick-a-poo eli kukkuu/huusaisai tyyppistä jännittävää piiloleikkiä, joka taitaa kiinnostaa lähes kaikki lapsia, kun lapsi ymmärtää niin sanotun esinepysyvyyden.



Sain Otavalta Puppe tuntee numerot kovasivuisen "vauva"kirjan. Laitan vauvan heittomerkkeihin tässä siksi, että minua on esikoisen ajoista lähtien huvittanut se, että kirjastojen ja kirjakauppojen vauvaosastoilla on paljon kovasivuisia kirjoja, joissa opetetaan numeroita ja kirjaimia. En huvitu siitä, että joku vanhempia haluaa luetella lastensa kanssa numeroita ja kirjaimia, en, se on hyvä juttu, että löytää yhdessä mielekästä luettavaa! Mutta huvitun astuessani vauvanäkökulman puolelle, hmm, ei taida ne numerot ja kirjaimet olla puhumaan oppivalla vauvalle se ensimmäinen juttu omalla to-do listallaan!



Siksipä hieman hymähdin, kun sain uusista Puppe kirjoista juuri tämän Puppe tuntee numerot kirjan. Oikeastaan sisältö, eli laskemisen harjoittelu kuvista ja numerohahmon tunnistaminen (lukumäärän ja numeron vastaavuus) ovat taitoja, joita lapsi opettelee vasta leikki-ikäisenä. Tällä hetkellä 3-vuotiaani on kiinnostunut kyllä numeroista (tästäkin tulossa kirjapostaus myöhemmin!) mutta numeron tunnistaminen on vielä yksittäisten numerojen tasolla. Kuitenkin Puppe ja numerot kirjassa ei ole lainkaan tarinaa, joten sinänsä kirja ei ole kiinnostanut esikoistani (ja ehkei näin myöskään pikkuesikoululaisia?), koska sisältö jää jo tylsäksi. Mutta mikä kirjassa oli mukavaa, kuvien selkeyden ja värien lisäksi, oli se, että laskettavana oli aika tavallisia ensisanoihin lukeutuvia arki-asioita: pallo, kissa, kynä, sukka ja tähti. Siispä meillä tätä kirjaa luetaan alle vuosikkaan kanssa kuten kuvasanakirjaa, eli lähinnä asioita vauvan tai aikuisen osoittaman mukaan nimeten.



Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, se on laadukas ulkoisesti mutta sisältö jää, kuten jo kerroin, minulle epäselväksi. Siksi annan uskaliaan rebelisti rakastamalleni hahmolle, periaatteesta vain 2/5.

Esikoisen aikaan minua huvitti, että Puppekirjojen suositusikä oli 1v., koska esikoiseni tykkäsi katsella niitä jo huomattavasti aiemmin ja kurkisteli luukkuja yhdessä lukiessamme suurella mielenkiinnolla. Mutta nyt tämä pikkumyykuopukseni on saanut minut ymmärtämään, että suositus on oikeinkin hyvä. Ja jos kirja on kirjastosta, lukekaa vain yhdessä, rikkimenneet kirjastokirjat ovat kalliita korvata (nimimerkillä pari viikkoa sitten tuskan ja häpeänhiessä ensimmäistä kirjastotuhokirjaansa maksellut- niin, appsihan se).

Sitten seuraa "lukiko kukaan tänne asti" kohta. Blogeissa on tapana pitää arpajaiset, kun lukijamäärä ylittää jonkun pisteen. Olen itse vähän arpajaiskummajainen, sillä niitä ei täällä ole ollut siitä yksinkertaisesta syystä, että en halua anonyymiuttani paljastaa edes arpavoittajalle. Mutta huomasinpas, että Jennijeen blogissa arpajaisten lahjoittaja oli postittanut voiton suoraan voittajalle, ja tämähän kävisi minullekin. Siten lupaan, että jos teitä lukjoita sattuu joskus olemaan 50 kappaletta, yritän saada jonkun kirjakustantamon sponssaamaan arpajaisvoittajalle/-jille kivat lastenkirjalahjat. Että semmoista. Ja mitäpä tuumaatte Pupesta?


"Hei Misse, tulin kotiin!"

- Eric Hill: Puppe kirjasta

torstai 11. huhtikuuta 2013

EI MENNÄ ULOS! Sekä kirjastoaarteita ja Villin sään kirja




Hannele Huovin kirjoittama ja Kristina Louhin kuvittama Jättityttö ja Pirhonen (2011, Tammi) oli aivan mahtava satumainen, rauhallinen kuvaus yksinäisyydestä ja ystävystymisestä. Ja hei prinsessakirjoja etsivät, mielestäni tässä jättiläisneidossa ja pikkumies-Pirhosessa oli jotain varsin tuttua prinsessa- ja prinssisatua! Kirja toimi myös esikoispojalleni. Huovi ja Louhi yhdistelmä on mielestäni yhtä kuin täydellistä. Yllätyksekseni tämä yhdistelmä toimi myös pitempänä satuna 4,5/5.





Anne Vaskon Jellona Suuri (2010, WSOY) ja Jellona Suuri kirjat (2012, WSOY) ovat varsinaista käsityötä. Kirjoissa ovat hauskat ja raikkaat kuvitukset, oikein hyvillä tarinoilla. Hieman kirjojen keskellä mietin, ovatko juonet pikkuisen pitkäpiimäisiä mutta sitten tulee nauruhermoja kutittavat ärripurrikohtaukset (kummassakin kirjassa), jotka naurattavat esikoistanikin joka kerta ääneen. Mahtavaa! 4,5/5.



Hannamari Ruohosta olen jo täällä hehkuttanut monta mota kertaa. Eläinten kaupunki matkustaa (2009, WSOY) ei tuottanut pettymystä sekään 5/5. Kirja on niin monitasoinen, etten edes keksi kaikkia sen käyttömuotoja ja löytyy kaikkien itse valittujen autotietokirjojen kanssa esikoiseni "mielenkiintoisista" kirjoista iltalukemisena, niin sekin kertoo jo paljon. Ainakin minulle.




Kyllä me osaamme, itsetuntoa vahvistavia tarinoita (Presler, Geisler, 2009, Lasten Keskus) on amerikkaistyylisestä nimestään huolimatta hyvä useamman pienen arkisen tarinan kirja. Tarinoissa Lari ja Leeni lapset ovat muun muassa kipeänä, käyvät lääkärissä, ensi kertaa yhdessä kaupassa ja saavat kissanpennun. Tarinat ovat arkisuudessaan niin hyviä ja mielenkiintoisia, että luimme ne kaikki yhdeltä istumalta. Tarinoiden opetukset ja tiedot ovat sangen hyviä. Kuvat ovat värikkäitä, realistisia ja tukevat tarinan tarkoitusta. Tekstit ovat napakoita ja selkeitä. Tosi hyvä kirja vastaavaan malliin kuin täällä esittelemäni Saulit, Sannat ja Emput. 4/5. Jos kirja olisi omamme uskon, että esikoinen haluaisi lukea tätä usein.



Joskus yksinkertainen on kaunista ja osuvaa, kun sen oikein osaa. Minä olen Virtanen (Karlsson, Rosander, WSOY, 2003) toimii juuri näin 4/5. Toteavan hauska. Jopa sarkastinen.




Ja sitten viimeiseksi esittelen vielä Lasten Keskukseltani saamani kirjan (tunnustan, että tämän pyysin blogi mielessäni), joka tsemppaa lapsia ja perheitä ulos säällä kuin säällä. Villin sään kirja (Lasten Keskus, 2013) kertoo vinkkejä ulkona askarteluun sateessa, tuulessa ja tuiskussa. Tuisku, eli lumi, eli talvi lienee kirjoittajille poikkeustila, meillähän se on näköjään lähes päätila, joten suomalainen saattaisi keksiä siihen kohtaa useampia vinkkejä kuin tämä kirja.

Mutta kaiken kaikkiaan kirjassa on kyllä vaikka minkälaista kannustusta löllyleikkeihin ja sitten juurikin puuhiin, kuten leijoihin ja viiriin, joilla voi leikkiä ulkona. Tämä kirja innoitti minua liidokin tekoon (esikoinen hyväksyi lentokoneeni jos sanoin sitä oikealla tavalla, eli liidokiksi). Villin sään kirja on melkoinen tietopankki ja valokuvat (oikein!, tietokirjassa valokuvat ovat havainnollistavia ja inspiroivia!) näyttävät ulkoleikit ilman silottelua tai puhtaita vaatteita. Eikä kenelläkään taida olla edes kuriksia. 3/5. 


"Tämä on Virtanen.
Oikeasti hänen nimensä on kyllä Kuuno.
Mutta se ei ole hyvä nimi.
Hän haluaa mieluummin olla Virtanen."

- Karlsson, Rosander: Minä olen Virtanen