perjantai 31. toukokuuta 2013

Parhaita lastenkuvakirjoja kesälomailusta!

Kesälomat lähenevät pikkuhiljaa suurimmalla osalla suomalaisia. Koululaiset kirmaavat lomilleen tällä viikolla ja juhannukselta alkava heinä-elokuu lienee se aikuisten perinteisin kesäloma-aika. Lomallekin sattuu sadepäiviä, jolloin on hyvä olla pikkutekemistä matkassa. Lautapelejä, piirtotarvikkeet ja kasa hyviä kirjoja! Ja kyllähän ne iltasadut luetaan aurinkoisemmankin päivän päätteeksi. Tässäpä minun listani hyvistä kesästä ja kesälomasta kertovista lastenkuvakirjoista, olkaat hyvät!


Puppe on lasten luottokirja noin yksivuotiaasta lähtien. Puppe kesälomalla kirjassa (Eric Hill, Otava) Pupen perhe suuntaa rannalle ja Pupen isä tekee ekoöverit ostamalla Pupelle vähän rantatavaroita! Hauska kirja! 4/5.


Tomppa ja kummaa (Kristiina Louhi, Tammi) kertoo Tompan päivästä mummun kesäsiirtolapuutarhassa: kesäisiä makuja ja huveja tiedossa sekä lopussa jännitystä tuo ukkonen. Mahtava kirja 5/5. (vink Tompan Juhlakirja näkyi ilmestyneen kirjastoon/kauppoihin, jossa samassa niteessä on useampi Tomppa kirja yhdessä. Tomppia onkin saanut viime aikoina marketeista lähes pilkkahintaan, hyvä niin, sillä sarjan kirjoja olisi hyvä löytyä joka kodista!)


Maisa lähtee lomalle (Lucy Cousins, WSOY) kirjassa Maisa menee myös rannalle ja kertoo mitä kaikkea siellä voi tehdä. Taattua laatua! Kaupunkimatkailijoille suosittelen Maisan kaupunkiloma kirjaa. 5/5.


Marjaliisa Pitkärannan Lasten oma metsäkirja on kauniilla ja realistisilla kuvilla tehty pieni tietokirja metsästä ja suomen luonnosta. Sivuilta löytyy sekä peruseläimet että kasvit, marjat ja puut. Jos nyt joku "metsätietokirja pitää ostaa", oma ehdotukseni sinulle on tämä. 4/5.


Nostalginen kesäkirja on Jasonin kesä (Camilla Mickwitz, Tammi), jossa Jason lomailee äitinsä kanssa hotellissa erilaisten tyyppien kanssa. Mystistä seikkailua ja iiiihastuttavia kuvia!


Vähän kaukaa haetumpi kesäkirja Teemu kylpee (Gunilla Wolde, Tammi) kirjassa Teemu kylpee mummulan vannassa ja ulkona rannalla. Kirjassa esitellään lajityypillisesti vastakohtia hauskalla tavalla. Klassikko kirja! 4/5.


Maikki Harjanteen Minttu retkellä (WSOY) on monipuolinen kesäkirja, jossa Minttu lähtee naapurinpojan ja hänen isän kanssa metsäretkelle. Sarjakuvaa, loruttelua ja pientä tietoa sisältävä kirja on lempparilöytöjäni kirpparilta. Näissä vanhoissa Mintuissa on mielestäni jotain ihanaa, vähän samaa kuin Tompissa, vaikka uudet eivät olekaan päässeet niin suosiooni. 5/5.



Kaikki ylläolevat kirja löytyvät omasta kirjahyllystämme. Lisäksi uusista, jo arvioimistani kirjoista mieleeni juolahtaa kaksi oikein mainiota kesäkirjaa: Hulda kulta, tästä pääsee rannalle (Majaluoma, WSOY, 2013) ja  Hilpeä uimaretki (Toivola, Saarni-kirjat, 2012), kummatkin sijoittuvat rannalle!

Ja Tanpereen suunnalle menovinkki: Lastenkirjainstituutin kirjabasaari! Tampereella ensi keskiviikkona 5.6. klo 10 – 18, osoitteessa Puutarhakatu 11 A (2. krs).

Minä suuntaan nyt jalkani taas kohti kirjastoa! Hauskoja kesäloman kirjahetkiä kaikille!


"Kun eväät on syöty, Minttu ja Masa keräävät tavarat ja eväspaperit. Luontoon ei saa jättää roskia."

- Maikki Harjanne: Minttu retkellä

torstai 30. toukokuuta 2013

Aika suuri hämäys (Jennifer Egan)

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (Tammi, 2012) on taas yksi kirja, jonka löysin kirjablogien kautta. Kirjan tarina, tai tarinat, kulkevat aikajanalla hyppien. Nimiä on liikaa tällaiselle ihmiselle, jolla on huono nimimuisti, mutta kaksi nimeä muistan kuitenkin: Sasha ja Bennie Salazar. Jollakin tapaa kaikki nämä matka-, nuoruus-, huume-, aikuiselämätarinat liittyvät näihin kahteen henkilöön. Sasha on nainen, jolla on taipumus pihistelyyn ja Bennie omistaa levy-yhtiön.


Kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja välillä vaikealukuinen. En voi sanoa ymmärtäneeni kaikkea lukemaani. Tämän kirjan voisi siis osittain lukea uudelleenkin. Välillä palasin sivuja taaksepäin, hetkonen, vain huomatakseni, että nokkela kirjoittaja kertoisikin oleellisen vasta tulevassa. Kierrellen, kaarrellen ja - ahaa, ai näinkö tämä menikin! 

Tämän kirjan punainen lanka on minulle elämänkulkukerronta. Kirja kertoo amerikkalaisesta historiasta 1960- ja 70-luvuilta (?) nykyaikaan, musiikki vahvasti läsnäolevana. Tai siis lisätään ne kaksi muutakin olennaista: Sex and drugs. Tosin seksi on tässä kirjassa lähinnä ihmissuhteiden kuvailua (hyvä näin). Huumetarinat ovat minusta aina ahdistavia, joskin mielenkiintoisia. Näin myös elokuvamaailmassa (esimerkiksi nyt Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa): tunnen valtavaa mielenkiintoa taitelijoihin ja taidepiireissä eläviin mutta samalla tunnen myötäahdistusta, kun lahjakkaat ihmiset tuhoavat elämänsä huumeiden ja alkoholin väärinkäytöllä. Tässä kirjassa kuvataan miten elämänpolku voi riskeistä huolimatta saada uuden suunnan pienelläkin tilanteen muutoksella. Tai sitten ei. Ja tämmöistähän elämä on. Kirja ikään kuin kertoo minulle, että silti kannattaa aina pyrkiä eteenpäin ja yrittää parhaansa, sillä eihän sitä koskaan tiedä?


Aloittaessani uutta kirjaa, katson yleensä aina ensimmäisenä kirjan sivumäärän (410 sivua). Tässä kirjassa satuin samalla huomaamaan, että kirjan loppupuoli on ikään kuin kalvoja. No, koska olen peruspessimisti, ajattelin, että hohhoijaa mitähän "jännää" sitä on taas keksitty ja ajattelin jopa, että hah, eli kirjan lukee paljon nopeammin kuin perus 410-sivun kirjan. Niin kirjarakas ihminen minä olen. Mietin aina ensimmäisenä miten nopeasti kirjasta pääsee eroon. No, kun pääsin siihen kalvokohtaan, luin niitä vähän vähättelevällä asenteellani, huomatakseni taas, että aaah, jaah ja oho. Kirjailija löi luun kurkkuuni. Kalvojen kautta kuvattu nuoren elämä oli niin osuva ja hieno, että minä itkin.

Kirja oli siis varsinainen hämääjä. Oletin vähän, sain paljon, petyin välillä, yllätyin uudestaan. Mielenkiintoinen kirja mutta ei tämä silti yllä kaunokirjallisuuden klassikoihin, kuten takakannessa Time lehteä siteerataan. Tässä kuitenkin on todella jotain. Ainakin erittäin hyvä elokuvakäsikirjoitus. Bennie Salazarina näen vahvasti Samuel L. Jacksonin. Vai jokohan leffa on ilmestynyt? 

Pisteitä kirjalle ropisee 4+. Ja kysymys kuuluu, joko sinä olet lukenut tämän kirjan? 
Alla, kirjalainauksena on kohta, jossa hurrasin Bennien ajatuksille kädet pystyssä, mutten kuitenkaan ymmärtänyt olla kirjoittamatta tätä hurraamistani julkiseksi.


"Liian kirkasta, liian puhdasta. Tarkkuuden ja täydellisyyden tavoittelu oli kaiken pahan alku ja juuri, digitointi imi elämän kaikesta, joka survottiin sen mikroskooppisen siivilän läpi. Elokuva oli kuollut, valokuva oli kuollut, musiikki oli kuollut. Taiteen täystuho! Bennie ymmärsi kuitenkin olla sanomatta näitä juttuja ääneen."

- Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

maanantai 27. toukokuuta 2013

Perhosten polku, upea lastenkuvakirja (Virpi Penna)

Kirjastosta löytyi oikea aarrearkun helmi: Virpi Pennan kirjoittama ja kuvittama (kannen suunnittelua myöten) Perhosten polku (Tammi, 2009). Uskomattoman kauniilla kuvituksilla tehty kirjan satu on hengästyttävän hurmaava. Sadun perhe asustaa laivalla ja seikkailee saarelta toiselle. Perheeseen kuuluvat vanhempien lisäksi isommat sisaret Hinni ja Himmu sekä "pikkuinen yksihampainen Nuppu". Satu kertoo siitä, kun perhe saapuu saarelle, jonka puissa roikkuu valtavia perhosenkoteloita. Saarella on lasten nimeämä perhosten polku, joka johtaa taikalähteelle, jossa uidessa nauru pulpahtelee perhosina ilmoille.



Satu on kirjoitettu kauniisti ja kuvitukset ovat yhden tai kahden aukeaman kokoisia. Tarina on niin mielenkiintoinen, että itsekin oikein jännityksellä odotin miten siinä käy. Tarinassa on hyvässä tasapainossa sekä turvallista yhdessäoloa, perhe-elämää, intoa, satumaista hohtoa, iloa mutta myös jännitystä ja huoltakin. Aivan todella upea lastenkuvakirja, jota suosittelen kaikille. Esikoiseni piti tästä myös kovasti (olemme lukeneet kahdesti) ja uskoisinpa, että myös pikkutytöt ihastuisivat tähän kirjaan välittömästi. Osa kuvista on niin kauniita, että ottaisin ne mielelläni lastenhuoneeni seinille. Kirja on täysin viiden pisteen arvoinen. On mahtavaa, että lapsille tehdään näin huolellisesti, mielikuvituksellisesti ja laadukkaasti tehtyjä kuvakirjoja (5/5). Sanomattakin selvää, että tämän kirjan haluan löytää myös omaan kirjahyllyyni, pysyvästi.




"Illalla lapset makaavat hiekalla ja leikkivät Nupun kanssa. Himmu on löytänyt oksan, jonka päässä on kaunis siemenkota. Kodan sisällä siemenet rapisevat kuin helistimessä. Nuppu heiluttaa oksaa ja kikattaa. Hinni muistaa millaisia perhosia Nupun naurusta tuli."

- Virpi Penna: Perhosten polku

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kirkkaat päivä ja ilta (Inka Nousiainen)

Laitoin kirjan Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013) varaukseen heti, kun luin siitä Sinisen linnan kirjaston blogista. Kun lukupiirini on nyt kesätauolla, olen täysin blogisuositusten vallassa, ja se on ihanaa! En ollutkaan aiemmin lukenut kirjailija Inka Nousiaista, joka teki lukukokemuksestani vieläkin kutkuttavamman.

Kirja on kirjoitettu runollisella kerrontatavalla ja lukeminen vaati minulta aluksi keskittymistä ja aikaa. Kirjassa on kaunista kielellistä leikittelyä ja asioita kuvaillaan ajallisesti eri tasoilta. Tarina sodan ajan kokeneista sisaruksista etenee kuitenkin helppolukuisemmin koko ajan, jopa niin, että keskivaiheilla mietin, että voi ei, nytkö tässä tulikin lässähdys. Mutta ei onneksi tullut, kirja säilyy mielenkiintoisena kyyneleet nostattavaan loppunsa. Kirjan romanttinen arkitarina kerrotaan kolmesta näkökulmasta: luokanopettaja Iidan, hänen sisarensa Edlan ja Viljamin kautta. Tarinan keskiössä on Iidan kokema romanssi, joka alkaa sillalla.


Mietin (juuri tässä kohdin kirjoitustani) kolmatta päivää, mikä mielestäni oli tämän kirjan perimmäinen sanoma. Tulin siihen lopputulokseen, etten kokenut kirjan kautta mitään suurempaa valaistumista tai oivallusta elämästä. Kirja oli minulle herkkä ja kaunis tarina elämästä, ja riittävä sellaisenaan. Itse asiassa juoni alkoi jopa parin päivän viivellä hävitä muististani. Päällimmäiseksi aiheeksi nousi mieleeni perheteema. Kirjassa sivuttiin kaukaiseksi jääviä sisarussuhteita, äidittömyyttä, isättömyyttä ja vauvan odotusta; syntymistä ja kuolemista. Nämä sukulais-, ystävyys- ja rakkaussuhteet, olivat minulle kirjan perimmäisin mielenkiinto.

Kirja saa pisteitä 3/5, vaikka kirjan lauseet olivat välillä kuin jalokiviä ja kirjan juoni oli älykkäästi koostettu. Epäilen kuitenkin, että kokonaisuutena kirja jää mieleeni vain kauniina tunnelmana kesäöistä. Mutta saatan toki olla väärässä. Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä lämpimästi!

Nyt tämän kirjoitettuani voin lukea uudestaan mitä Sinisen linnan kirjastossa tarkemmin kirjasta kirjoitettiin. Säästelen aina itseäni lukemasta arvioista tai takakansista liikaa jos kirja vaikuttaa lukemisen arvoiselta- haluan pitää kirjan mahdollisemman tuoreena itselleni! Oletko sinä lukenut Nousiaista? Entä oletko lukenut tämän kirjan tai haluaisitko lukea?


"Oli hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Sirkat sirisivät heinikossa ja aurinko valui taivaalla kuin sula voi. Iida oli oikaisemassa heinikkoisen aukean poikki takaisin pihaan."

- Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (s. 12)

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kasa kivoja kesäisiä kuvakirjoja (mm. Hassut hurjat hirviöt ja unikirjoja)

Tällä kertaa kirjastosta löytyikin kasa hyviä kuvakirjoja. Aloitetaan yllättäjistä. Ja hiljaisuudesta lapsiperheissä, mitä se on?



Ollaan kotona eli kuinka kuunnellaan hiljaisuutta (Johanna Venho ja Marjo Nygård, Kirjapaja, 2009) on fantasiaa ja arkirealismia yhdistelevä kuvakirja. Kirjan päähenkilöinä on Sampsa ja hänen perheensä, joiden arki on vilkasta ja lomatkin vietetään tottuneesti meno päällä. Eräänä päivänä arjen hulinan keskellä Sampsa löytää kultakuoriaisen, joka lähtee hänen mukaansa. Samaan aikaan äiti kuulee, että perheen lomamatka onkin mennyt pipariksi ja perhe viettää kesäloman kotona. Alkaakin mielenkiintoinen näytelmä, kuinka perhe suhtautuu uuteen tilanteeseen: aikaan ja hiljaisuuteen. Ihana muistutus meille aikamme "täysillä eläjille", miten hyvää tekee välillä vain istahtaa, katsoa maailmaa kuoriaisen perspektiivistä ja nähdä seikkailuja ihan omassa pihapiirissä. Kirjassa käsitellään myös jännällä tavalla vauvasta huolehtimista. 3,5/5. 

Nopoloiden kirjoittama ja Majaluoman kuvittama Rauhallinen Erkki kertoo myös omalla tavallaan elämän katsomisesta eri perspektiiveistä. Toiset ovat rauhallisia, kuten Erkki ja toiset taas villejä, kuten Lilli. Tarina kertoo maalaistalon perheestä, johon syntyy rauhallinen Erkki. Vanhemmat (tietysti) huolestuvat jo Erkkinsä rauhallisuuteen, onhan koko suku ja maatilan elämä ääntä täynnä, ja keksivät Erkille virikkeitä: kylän hiekkalaatikko ja kerho. Mutta ratkaisuksi paljastuukin tuo kylän kauhukakara, villi Lilli. Nopoloiden toteava, nopeasti etenevä kirjoitustyyli ottaa aikansa aina minulla, että pääsen kerronnan mukaan. Siiri-kirjojen myötä olen kuitenkin jo paremmin sisällä tässä pomppivassa ja keskustelevassa tarinatyylissä. Ja tokihan tämäkin kirja on aika hauska, varsinkin kun sitä lukee yksi vanhempi, joka (tietysti) huolestuu aika ajoin omien lastensa käyttäytymisestä. Noppolat heittävät meille vanhemmillekin hyvää tuumailua omasta käyttäytymisestämme ja ennakkoluuloistamme. Oikein hyvä kirja monella tapaa ja Majaluoman kuvitus on minun mieleeni 4/5.


Kun Majaluomaan pääsimme. Luimme tässä kaksi Majaluoman Huldaa: Hulda ja Jalmari (WSOY, 2006) ja uusi Hulda kulta, tästä pääsee rannalle! (WSOY, 2013). Hulda ja Jalmari kirjassa kaksikko on kävelyllä ja Jalmari yrittää pitää Huldalle hyvää seuraa. Tarina on minulle ikään kuin klassinen asettelu lastenkirjoista, kuten Oskari- kirjat (Lindgren), jotka toimivat hassuttelulla ja varsinkin asioiden toistolla ja lopulta pienellä yllätyksellä. Hulda kirjojen kuvitus on mielestäni myös hyvin mielenkiintoista, kuvia voi katsoa kerta toisensa jälkeen ja toisen sivun pienet "asioita yhdistelevät" kuvat pistävät pohtimaan ison ja pienenkin lukijan, mitä kirjailijalla kuvillaan hakee. Hulda ja Jalmari on mahtava kuvakirja 4,5/5.

Hulda kulta tästä päästään rannalle! kirjassa kaksikon seikkailut ovat mielestäni hieman villimpiä kuin sarjan alkukirjoissa. Tarina kulkee sykäyksittäin ja aina vain hullummin. Meillä näistä höpötyksistä pitää koko perhe ja kirjat toimivat kyllä lukukerrasta toiseen. Tässä uutuuskirjassa Hulda ihastuttaa rannalla tätiä, joka täyttää ristikoita, kalastajaa ja jäätelönmyyjää. Lisäksi hän saa hauskan idean toisilta pikkulapsilta. 3,5/5.



Kesällä maasta löytyy aarteita. Nyt onkin hyvä aika (viimeistään) muistutella lapsiamme maasta löytyvistä aarteista, joihin ei saa koskea: lasinsirut, piikit ja lääkkeet. Vaarallinen sana on esikoisestani kovin kiehtova. Siksipä olin iloinen löytäessäni kirjan Henriksonin Oikeasti vaarallista (Shilds & Söderström, 2019), jossa kerrotaan kysymysten kautta mikä on vaarallista ja mikä ei. Tarina on sanoitettu tosi taitavasti, siinä on helppoa kieltä, joka on lapsen helppo ymmärtää (suomentaja Anna Kervinen). Jutut ovat napakoita ja turvallisuutta tuovia. Sana vaarallinen saa neutraalimman sävyn tämän kirjan myötä mutta kirja muistuttaa samalla myös hyvin asioista, joissa pitää olla tarkkana. 4/5.


Hassut hurjat hirviöt on Sendakin (1963 ilmestynyt) ilmeisesti lastenkirjojen klassikko, jos oikein olen ymmärtänyt. Vihdoin kirja sattui minunkin käteeni, olinhan toki kirjasta kuullut vähintäänkin siitä tehdyn elokuvan myötä. Kirja kertoo Max pojasta, joka käyttäytyy huonosti ja joutuu omaan huoneeseensa. Huoneessa kasvaakin viidakko ja viidakosta voi purjehtia meren yli hirviöiden maahan. Sinne päästyään Max pistää hassut hurjat hirviöt heti ojennukseen hauskalla tavalla. Lopulta hän palaa huoneeseensa, jossa odottaakin jo iltapala. Tarina on satumainen kuvaus, öö, monestakin asiasta? Lapsen käyttäytymisestä, tuhmuudesta, peloista, uhmasta, mielikuvituksesta... Monitahoinen kirja, joka minun pitää lukea vielä useamman kerran (kun vaan esikoinenkin suostuu tähän, hänestä kirja oli vähän enemmän hurja kuin hassu). Olin kuitenkin odottanut kirjasta vähän enemmän. 4/5.




Viimeiseksi kolme nukkumaanmeno kirjaa. Ensimmäinen Dunbarin Hyvää yötä Sipsu (2013, Gummerus) on uusin Tilda-kirjoista. Olemme lukeneet mahdollisesti kaikki aiemmatkin Tilda kirjat, jotka ovat olleet minusta hyviä "lainattavia kirjoja". Sipsu kirja oli kuitenkin aiheeltaan ja muutenkin (?) jotenkin hieman parempi. Sipsu kun ei millään malttaisi nukkumaan, vaikka kaikki muut niin ympärillä tekevät. Lopussa kuitenkin Tilda onkin se, joka kaipaa Sipsun kainaloonsa. 3/5.

Hyvää yötä, eläinystävät oli toinen lukemamme Kruusvallin kirja (viimeksi esittelin Iida ja pehmoeläimet puistossa), jossa kaksi lasta lähtee telttaretkelle. Teltan ulkopuolelta kuuluu kuitenkin kummia, joita toinen lapsista rauhoittelee sujuvasti hiirten, kissojen ja jopa hevosten ääniksi, jotka kaikki, yksi kerrallaan tulevat telttaan yöksi turvaan nukkumaan. Hassu ja kiva kirja, hieman jäi päämäärä epäselväksi, mutta tarvinneeko sitä aina ollakaan! 3/5. Lena Arron kuvitus hivelee tässäki kirjassa silmiäni.

Nukuhan jo Vesta-Linnea kuuluu Appelgrenin Vesta-Linnean kirjasarjaan. Kirjassa kerrotaan vähän isomman tytön iltahippaloinnista, kun hän ei malttaisi pysyä omassa sängyssään, vaan tahtoisi äidin viereen nukkumaan. Äidistä muovautuu keskeytettyjen yöunien ansiosta pandan näköinen otus (mustat silmänaluset- i feel you!) ja äiti yrittääkin opettaa Vesta-Linnean nukkumaan omassa sängyssään ilta toisensa jälkeen, mutta lopulta hän huomaakin, että Vesta-Linneaa taitaakin vähän jännittää. Appelgrenin kirjoissa on aimo annos arkea osuvasti kuvattuna ja Salla Savolaisen kuvitus kruunaa sen. 4/5.


"Rauhoitetaan tilanne, isä sanoo. - Pidetään Erkki
toistaiseksi kotona. Villin Lillin seura ei sovi meidän Erkille."

- Tiina Nopola ja Sinikka Nopola: Rauhallinen Erkki

maanantai 20. toukokuuta 2013

Lasten mediapeliä (tv ynnä muu viihde)

Nelisen vuotta sitten olin yleispätevällä lasten terveyteen liittyvällä luennolla, jossa lääkärismies totesi, että lasten suositeltava viihdelaitosten käyttäaika on kaksi tuntia. Viihdelaitoksiksi hän nimesi television, tietokoneen ja konsolipelit. Nykypäivänä (niin neljä vuotta myöhemmin!) olisi tärkeä jatkaa listaa älypuhelimiin ja erilaisiin kosketusnäyttösysteemeihin. Kaksi tuntia kuulostaa paljolta, ja ohje lieneekin lähinnä yli kolmivuotiaalle tarkoitettu, mutta samalla aika vähäiseltä jos havainnoi vaikka omaa median käyttöä. Kuinka paljon teillä on tietokone ja televisio päivittäin auki?


Kun ajattelen omien lasteni kasvua tässä maailmassa, huomaan nopeasti, että he elävät väistämättä median keskellä. Esimerkiksi tänään esikoiseni kantoi ruokapöytään (vastoin ei saa leikkiä pöydässä -sääntöä) minun vanhan, leikkiin siirretyn kännykkäni ja totesi, että "Sain juuri yhden sähköpostin! Minun pitää kirjoittaa se... Yksi, nolla, kahdeksan, viisi. Noin. Höh! Tuli tyhjä sähköposti!". Tai kun otan vaivihkaa älypuhelimeni esille appsin kanssa lattialla ollessamme, hän on jo etusormi ojossa valmiina painelemaan ja vetelemään puhelinnäyttöäni- miten voikaan tajuta! No siten, että nykyään tämä on yhtä arkipäiväistä kuin äitien puhelimessa juoruaminen 30 vuotta sitten- ja sehän on vieläkin lasten ensileikeistä yksi tunnetuimpia (laitetaan harja ja kaukosäädin korvalle kuten puhelin jne). Pienempänä taas esikoiseni katsoi Pikku Kakkosta ja veti television ruutua sormellaan kuten kosketusnäyttöä. Hänellä oli siis jo selvä ajatus, että kosketusnäytöt ovat "läsnä jokapaikassa", kuten ehkä tulevaisuudessa ovatkin? Ja äitipoika meikäläinen on hullaantunut ensimmäisestä mario brossistaan vasta ala-asteella, jynkyttänyt niitä kuutta nappia naapurien kannustaessa ympärillä, juminut yläasteella tetrikseen ja löytänyt lukiossa sähköpostin ja netin ihmeellisen maailman. Ja mediakoukussa olen ollut sen jälkeenkin, vain areenat ovat ajan ja tarpeeni mukaan vaihtuneet. Nämä kulttuurin muutokset lienevät niitä kuuluisia sukupolvien välisiä kuilua, ajatellakaan millaisia kuiluja ne ovat vanhemmillemme ja isovanhemmillemme.



Omien lasteni kohdalla olen yrittänyt löytää YLLÄRIPYLLÄRIII sitä kultaista sinistä keskitietä tässäkin media-asiassa. Pikkukakkonen tuli tutuksi jo reilusti alle vuoden ikäiselle esikoiselleni. Katsoimme sitä aluksi aina yhdessä, muuten televisio oli, ja on vieläkin, pääasiallisesti kiinni. Aamupikkukakkoset ovat meillä vieläkin arjen perusjuttuja, eli noin tunti viihdelaitteita päivän annoskoosta on heti aamusta käytetty. Tämän lisäksi dvdt, iltapikkukakkoset, älypuhelin ja kosketusnäyttöpelit ovat lisäintresseinä, ja näitä pyrimme rajoittamaan tarpeen ja tilanteen mukaan. Ja mikäs näin kesällä, lapsihan itsekin haluaa koko ajan ulos, mutta pitkinä, väsyneinä talvi-iltoina on vaikeampaa löytää tekemistä helpon tv:n tai muun mediaviihteen rinnalle. Mutta sellaista elämä on. MLL sivuilla tämä todetaan hyvin yksinkertaisesti: "Mediakasvatus on osa lapsen kasvatusta.". Tällä kai tarkoitetaan sitä, että vanhempi huolehtii mediasisällön olevan iän mukaista (ikäsuositukset antavat osviittaa, kukin tuntee oman lapsensa persoonan parhaiten) ja käyttöajan rajoitettua- myös talvella. Lisäksi MLL korostaa lasten tunteiden kuulostelua median käytössä ja rohkaisee olemaan läsnä ja apuna vaikeiden asioiden käsittelyssä.



Kun lukaisin tuota MLL:n Media alle 3-vuotiaan arjessa opasta läpi, olin yllättynyt miten paljon siinä oli samoja sallivia aatteita kuin itselläni. Lapsen olisi mielestäni hyvä tutustua mediaan pikkuhiljaa, oman kehityksensä mukaisesti. Kun olen pohtinut esim. kosketusnäyttöpelien pelaamista esikoisellani (10-20 min pari kertaa viikossa), olen miettinyt, että näin lapseni oppii tämän päivän tyylistä tietojen keruta ja sen käsittelyä, jota ei hän muuten pystyne harjoittelemaan? Toisaalta "nettimaailma" ei tulevaisuudessakaan ole näin hänelle enää mitään hienoa ja ihmeellistä, mihin ihastuu kertarysäyksellä- siis kielletty omena? En tiedä. Aikarajoista olen pitänyt omassa päässäni kiinni sen vuoksi, että myöhemmin rajojen asettaminen on todella paljon vaikeampaa ja lisäksi huomaan esikoisessani, että jos televisiota tai pelejä pelataan liikaa, hän on ärtyisämpi ja väsyneempi. Mutta ovathan pelit ja televisio myös varsin kivaa viihdettä ilman sen kummempaa piilo-opetusta meille, itse kullekin.



Puhuessamme lasten television katselusta tai pelaamisesta, kuulen usein vanhempien toteavan, että onhan siellä paljon opettavaistakin. Totta on että monet asiat, kuten silmän ja käden yhteistyö, havaitseminen, muisti, tarkkaavuus ynnä muut kirjainnumerot ovat asioita, joita voi harjoitella monilla eri tavoilla. Median tulisi mielestäni olla vain yksi osa oppimistapojen laajaa kirjoa. Siispä lapsen päivän tulisi täyttyä mielestäni enemmänkin ulkoilulla, liikkumisella, kirjojen katselulla, piirtelyllä, askartelulla, ja varsinkin sillä tärkeimmällä, eli leikillä. Tämmöisiin ajatuksiin olen minä tästä lasten mediapelistä omien lasteni kohdalla päätynyt. Mutta mitenkäs teillä? Pelaavatko lapset mediapeliä ja oletko selvillä niiden sisällöistä? Onko "kahden tunnin suositus" mielestäsi humpuukia? Entä olisiko kellään hyviä i-pad pikkulasten pelivinkkejä jaettavaksi (omani on ilmaiset lego ja fisher price pelit)? Loppuuko teillä koskaan tekeminen? No tässäpä siihen tilanteeseen hauska, uusi blogivinkki: Mitä mä tekisin? .


"Television! Teacher, mother, secret lover."

- The Simpsons: Homer

maanantai 6. toukokuuta 2013

Kivoja kuvakirjalöytöjä kirjastosta

Tässäpä taas kivoja lastenkuvakirjoja, joita löysimme kirjastosta.

Iida ja pehmot puistossa (kirjoittaja Kruusval, Tammi, 2009, suomentaja Tittamari Marttinen) kertoi pyöräilemään oppineesta Iidasta (sopii hyvin kevät- ja kesäkirjaksi!). Kukin pehmoleluista pääsee yksitellen pyörän korin kyytiin mutta isompi pehmokirahvi ei mahdukaan. Kirahville tulee siitä paha mieli, kun ei pääse leikkiin mukaan. Iida yrittää sanoa, että kun ei mahdu niin ei mahdu mutta silti on leikissä mukana! Sadun lopussa kirahvillekin löytyy juuri sopiva ulkoiluväline, nimittäin rengaskiikku, joka onkin muille pehmoille ihan liian iso. Tykkäsin tämän kirjan kuvista kamalasti, ne ovat ihanan herkän kauniit. Tarina on aika yksinkertainen mutta silti hauska ja hyvää mieltä tuottava. Esikoinenkin piti kovasti tästä suvaitsevasta kirjasta. Taitanee sopia isoille sisaruksille, jotka toivovat välillä olevansa vauva ! 4/5. Iida ja pehmot seikkailevat ilmeisesti useammassakin kirjassa. Oletko lukenut jonkun? Piditkö?



Tiina Nopola (kirjoittaja) ja Mervi Lindemanin Siiri-kirjat olivat vinkkikirja lukijaltani. Luimmekin jo Siiri ja kamala possu, joka ei ihan meille napannut ensimmäisenä Siiri kirjanamme mutta Siiri ja kolme Ottoa taas osui ja upposi paremmin (pitänee lukea Possukirjakin vielä uudestaan). Kirja oli tietenkin hauska, kun kirjoittajana on minulle Risto Räppääjien toinen kirjoittaja Tiina Nopola. Kirjassa Siiri hinkuaa itselleen koiraa mutta saakin kolme Ottoa (ystävää). Kuvitus on realistista ja hauskaa. 3,5/5.


Markus Majaluoman kirjat ovat olleet tämän kevään juttumme. Luimme vasta hänen hieman pitemmistä kuvakirjoistaan kirjan Taiteilijaelämää, jossa siivousintoilija Pipsa tyttö matkustaa kesälomallaan kolmen taiteellisen setänsä luokse, joilla on oma sirkus. Tarina oli mielikuvituksellinen ja ihan hauska kosketus boheemiin elämäntapaan! 3/5. Hulda kirjoja olen aiemminkin täällä esitellyt, joista viimeisin löytömme on Hulda kulta, luetaan iltasatu (2005, WSOY). Kirjassa luetaan iltasatua, Jalmari haluaisi lukea vempeleistä kertovan sadun mutta Hulda ilmeisen tutun Karhusta ja ampiaisesta kertovan kirjan. Kirja on hulvattoman hauska ja nämä Huldat ovat kuvitukseltaan ja ytimekkyydeltään meille napakymppejä. Siis napavitosia 5/5.


Knister ja Eve Tharletin Viivi Villava (Lasten keskus, 2011, suomentanut Maisa Savolainen) kirjassa Viivi lammas ei haluaisi villojaan kerittävän ja lähteekin kävelylle. Matkallaan hän tapaa eläimiä, jotka tarvitsisivat villoja eri tarkoituksiin. Viivi ei halua villoistaan luopua, ehkä ensi vuonna. Matkan myötä Viivi tulee omistushaluisemmaksi villoistaan, kunnes villaa on niin paljon, että se jo estää hänen liikkumistaan. Mielenkiintoinen satu, nätillä kuvituksella. Tätä pitää kunkin maistella omalla tavallaan, mistä kirjan tarina kertoo. Jakamisesta, parturissakäynnistä (!) vai ylpeydestä. Kaikki tulkinnat lienevät oikein hyviä 3/5.


Pirjo Suvilehto eksyi blogini vauvojen Top 5 kuvakirjapostaukseen ja vinkkasi minulle kirjaansa Anni ja loistokoirat, jonka on kuvittanut Karoliina Pertamo (WSOY, 2012). Kirjasssa Anni miettii ja leikkii millainen koira olisi hänestä juuri itselle parhain. Anni opettaa meille liudan koirarotuja, joita en itsekään ulkoa muista, ja kertoo miten erilailla koirat voivat olla apuna ja ilona meille ihmisille. Kirjan tarina kulkee kauniisti ja sitä oli mukava lukea. Ymmärrättekö mitä sanon jos sanon, että kirja maistui luettuna hyvälle? Tarina oli myös hauska ja kuvitus taattua Pertamo-laatua. Varsinaisille koiraihmisille ja koiraa hankkiville varmasti vielä mielekkäämpi kirja. 3/5.
Koirista kertovia kirjoja tuli mieleeni lisäksi myös Siri Reuterstrandin Emppu rakastaa koiria ja Maikki Harjanteen Minttu saa koiran, jotka ovat myös meille tuttuja ja mukavia kirjoja.


Ja seuraavaksi kirjoittanen ehkä tästä kirjasta. *lisää tähän muikea hymynaama*



"Pate, vauhtiveikkoni. Olet loistokoira!"

- Pirjo Suvilehto: Anni ja loistokoirat.

torstai 2. toukokuuta 2013

Mitä prinssit pelkäävät ja Lokkivuoren Joonatan (lastenkuvakirjat)

Olipa hauska saada postissa kaksi kuvakirjaa, jotka olivat päällisin puolin erilaisia kuin itse usein kirjastosta bongailen. Olen huomannut, että valitsen usein kuvakirjoista selkeitä, värikkäitä ja rajattuja kuvituksia. Se ehkä liittyy vaistomaisesti siihen, että mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä selkeämmät kuvat ja kontrastit häntä kiehtovat. Vanhemmuudessa haastavaa on mielestäni se, että kun lapsi on samaan aikaan koko ajan isompi ja samalla vielä niin kovin pieni. Tässä kolmivuotiaani ilmeisen uuden uhman myötä, minulla tekisi mieli kirjoittaa ajatuksia tästä arjesta (kun talossa on myös "esiuhmainen" vauva!) mutta ehkä lienee parempi pysyä näissä lastenkirjoissa. Varmasti tämä lapsiarkemme kuitenkin vaikuttaa blogikirjoituksiinikin sieltä taustalta.

Mitä prinssit pelkäävät? (2011, suomentanut Jenni Kauhanen) kirjan löysin oikeastaan toisen blogikeskustelun kautta, jossa etsittiin prinsessakirjoja. Luin, että Per Gustavsson tekee hauskoja prinsessakirjoja ja ajattelinkin pyytää Saarni kirjoilta yhden kokeiltavaksi. Sain Mitä prinssit pelkäävät? kirjan, jossa oli aika jännän näköinen kansi.



Olette varmaan huomanneet, että kiinnitän jänniin juttuihin ja kuviin usein huomiota ja tämä johtuu siitä, että esikoiseni on herkempi tyyppi ja rekisteröi hyvin herkästi kaiken jännän. Niinpä tässäkin kirjassa sain tehdä pientä pehmyttelytyötä, että saimme kirjan luettua yhdessä. Tarinan päähenkilö Prinssi tietää, muiden prinssien tapaan, että on olemassa taika, jolla prinssi voidaan muuttaa sammakoksi. Tästä on todistusaineistoa historiaa myöten. Eräänä päivänä Prinssi huomaa, ettei hänen prinssiystävistään ole kuulunut pitkään aikaan, joten hän alkaa pelätä, että heidät on muutettu sammakoiksi. Prinssi virittää ansoja ovelleen ja pukeutuupa sammakoksikin välttääkseen tuon kamalan taian. Tarina jatkuu niin, että yksi prinsseistä on todella muuttunut sammakoksi ja hänet viedään prinsessan luoksi, sillä prinsessan suukko, tai sammakon heitto seinään, laukaisee taian.



Tarina on kirjoitettu humoristisesti, huumori on kuitenkin mielestäni aika aikuismaista ja toimii varmasti isommille (lähemmäs kouluikää/kouluikäisille?) paremmin kuin omalle pikkupojalleni (joka kuitenki kikatteli joillekin sarjakuvamaisesti kuvitetuille kohdille). Kirjassa on myös pelottavia kohtia ja kuvauksia (pimeästä metsästä muun muassa). Esikoiseni ei ole suostunut lukemaan kirjaa toistamiseen. Minä kuitenkin pidin kirjasta. Tarina oli hauska yhdistelmä vanhoja satuja vähän uudenlaisella näkökulmalla. Tarina eteni rivakasti, oli hauska ja siinä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Se oli myös satumainen, kaikessa sarjakuvamaisessa yhdistelmässään. Haaleampi puuvärimäinen kuvituskin tuntui hauskalta vaihtelulta lähes verkkokalvot räjäyttävien värikirjoja valintojeni joukossa. Haluan ehdottomasti lukea Gustavssonin Prinsessa-sarjaa myös. Sillä olenhan yhden pippurisen prinsessan äiti ja muistan varsin hyvin miten sukupuolten tasa-arvokeskustelussamme nousi esiin tämä minuä häiritsemään jäänyt seikka, että lastenkirjoissa on vähemmän tyttöjä pääosissa ja varsinkin tyttömäisiä tyttöjä, oikeita prinsessoja. Tätä ajatusta pidän mielessäni nyt koko ajan uusia lastenkirjoja lukiessani. Mitä prinssit pelkäävät? saa minulta 4/5 pistettä. Tutustumisen arvoinen, kuninkaallisesta arvonimestä riippumatta!




Toinen Saarni kirjoilta saamani kirja on Jens Ahlbomin Lokkivuoren Joonatan (2009, suomentanut Jenni Kauhanen). No, kun nyt heti aluksi menin kirjoittamaan, miksi näiden kirjojen kannet eivät olisi kutsuneet minua ensisijaisesti, on tässä kirjassa yksi itseäni hämäävä piirre nimittäin siivet. Siivet tuovat konnotaation enkeleistä ja enkelit viittavat heti mielessäni uskonnolliseen kirjaan. Ja taas olen väärässä.



Lokkivuoren Joonatan kirja kertoo paikasta, jossa kaikilla on siivet. Mutta Joonatan syntyy siivittä. Joonatan viettää leikki-ikänsä kuten muutkin lapset, mutta kouluun mennessä siivettömyys estää Joonan osallistumisen korkealla vuorella sijaitsevaan kouluun. Joona eristäytyy toisista lapsista ja on yksinäinen. Tarina on kuin pieni kaunis satu. Sen juonessa on jo enemmän yksityiskohtia kuin useimmissa kuvakirjoissa. Kirja lähentelee jo lastenkirjoja, joissa kuvat jäävät vähemmälle. Tässä kirjassa on kuitenkin isot ja varsin näyttävät vesivärityyppiset kuvat, joita jokaista raamittaa yksilölliset laidat. Tarina on mielenkiintoinen, lempeä ja monipuolinen. Se kertoo erilaisuudesta ja siitä kuinka elämä ei ole koskaan ole tasa-arvoista. Kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme, joillakin haasteita on enemmän kuin toisella. Kirjasta on jopa luettavissa yhteiskunnan kerrostumat ja päätöksenteon kuvausta. Erittäin mielenkiintoinen kirja, hieman vaativa kolmivuotiaalle pojalleni, mutta sangen mielikuvituksellinen ja ajatuksia herättävä. 4,5/5. Kannattaa tutustua!

Muita tämän viikon päikkäkirjojamme ovat olleet muun muassa nämä (alla). Sattuneesta syystä!



" "Näytätpä sinä hölmöltä!", nauroi Erkka. "Hyi mitkä siivet!" Mutta Joonatan ei välittänyt. Oli niin mukavaa saada taas leikkiä, nauraa ja telmiä muiden kanssa. "

- Jens Ahlbom: Lokkivuoren Joonatan

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Mahtava matikkamatka lastenkirja ja muuta varhaispedagogista tuumailua

Tässä aiemmin Pupesta kirjoittessani tuumasin sitä, että tarvinneeko vauva tai taapero vielä kirjoja, joissa lasketaan ja esitellään numeroita. Oma mietteeni oli asiasta, ettei taito liene vielä tuossa iässä ensisijainen. Mutta lisäksi totesin, että tärkeintä lienee se, että kukin perhe löytää oman mielenkiintoisen kirjan itselleen, ei niinkään sisältö. Vaikka tässä nyt itse blogissani jäljitänkin niitä itsestäni laadukkaampia ja kestävämpiä lastenkirjoja.

Sain Lasten Keskukselta kirjan nimeltä Mahtava matikkamatka (2013), jonka ovat kirjoittaneet Hellevi Putkonen ja Jussi Sinnemäki. Kirjassa on erilaisia matikkatehtäviä, puuhia ja leikkejä matemaattisten käsitteisiin tutustumiseen ja ymmärtämiseen. Kirjaa suositellaan yli viisivuotiaille ja katselimmekin kirjaa sen vuoksi esikoiseni kanssa lähinnä soveltavasti. Esikoinen oli kirjasta heti todella kiinnostunut, löytyihän sieltä ensiksi sivu, jossa äiti kyseli "Kuinka monta sinistä autoa löydät? Kuinka monta rekkaa löydät?" kysymyksiä. Asioiden laskeminen tuntuu olevan jo hänelle kovin mielenkiintoista puuhaa. Kirjan avulla huomasin myös, että esikoiseni tunnistaa numeroita. Kirjaa suositellaan luettavan yksi sivu kerrallaan ja luulenpa, että taustalla lienee ajatus, ettei tehtäviin ensinnäkään kyllästytä niin nopeasti (lapsen oma motivaatio säilyy) ja todennäköisesti tämä tukee myös leikkien kautta tapahtuvaa oppimista. Tämä neuvo on hyvä myös tehtäväkirjoja tehdessä.



Luin hajanaisesti alkuvuodesta artikkelin varhaisista matemaattisista taidoista, joka nousi tämän kirjan mukaan uudestaan mieleeni (Kanerva, Kyttälä, lehdessä NMI Bulletin, 1/13), jossa todettiin varhaisten matemaattisten taitojen kehittyvän ennen kouluikää. Ja tiedämmehän, että monessa maassa oppivelvollisuus alkaa varhaisemmin kuin Suomessa. Vaikka itse en toivo Suomeen varhaisempaa oppivelvollisuutta, tiedän, että moni päivähoito ottaa pedagogisissa suunnitelmissaan nämä varhaiset oppimisentaidot huomioonsa arjentoimintojen lomassa, leikien kautta. Meillä esikoinen on ollut kotihoidossa ja jos (hyvin?) käy, niin hän saattaa olla näin jopa esikouluikäänsä asti (ajatus, joka hieman huimaa minua) ja minun on pakko todeta, että olen välillä miettinyt osaanko kotiäitinä tarjota yhtä virikkeellistä ja monipouolista ja hitsi vie Laadukasta hoitoa, kuten hän saisi päivähoidossa. Todennäköisesti en mutta toki annan kotihoidolla erilasia positiivisia asioita lapseni kehitykseen. Älkää ottako tätä nyt mitenkään liian vakavissaan mutta olen ihminen joka ajattelee paljon, siis myös tätä. Sillä uskon, että omalla tavallaan lapsi kyllä oppii hyvin paljon ja yllättävän varhain ihan oman motivaationsa kautta jos kehitys etenee tavanomaisesti. Silti itsestäni tuntuu kivalta, myös oma lehmä ojassa siis itseäni viihdyttäen, tarjota lapselleni välillä erilaisia juttuja arkeen, olipa kyseessä jumppakerho yhdessä, museokäynti, sormiväreillä maalaaminen tai vaikka sellaisten kirjojen ja lehtien "esilläpito", joista voi oppia ns. akateemisiakin asioita leikin ohella. Tämä varmasti kuulostaa ällöttävän laskelmoivalta vanhemmuudelta mutta totuuden nimissä on kerrottava, että epäonnistun tässä monipuolisuuden tarjoamisessa aika ajoin ja hätkähdän todellisuuteen jonkun (blogi)tekstin kautta "Ai niin se yhdessä leipominen, taas se on jäänyt!". Ja kaikenlisäksi en tokikaan suunnittele pedagogisesti omia arkipuheitani, jossa vilahtelee laskupuuhia ja vaikka värien ihmettelyä ihan ohimennen, luonnostaan.



Ajatteluni harhautui siis näin kauas tämän kirjan myötä. Mutta väistämättä Mahtava matikkamatka kirja tuo mieleeni erilaiset puuhakirjat, joskin tämä on kovakantinen opus, jossa kerrotaan muun muassa automatkoilla tehtäviä leikkejä (I like!), ajanhahmotusleikkejä ja onpa mukana jopa Hölmöläissatukin. Kirjassa on myös Anita Polkutien kaunis kuvitus, joka kutsuu luokseen. Ja sisältö on selvästi laadukasta ja hyvää. Tässäpä taas ristiriita useimpiin markettien tehtäväkirjoihin, joissa usein kannen disneyhahmojen kimaltelun lisäksi sisältö onkin vähemmän kimaltavaa, joskus jopa tylsää, pikselimassaista ja sisältö varsin sekalaista, eikä niistä saa selvää minkä ikäiselle ne ovat tehty (liian vaikeat tehtävät ymmärrettävästi latistavat pienen kynäilijän heti alkuunsa). Ainoa laadukkaampi tehtäväkirja sarja minkä olen löytänyt on Oppi ja Ilo sarjan tehtäväkirjat. Mutta, anteeksi nyt vain, miksi oi miksi ne kuvat ovat kuin suoraan ensimmäisistä tietokonepeleistä? Vaadin laadukasta sisältöä ja kuvitusta lasten tehtäväkirjoihin! Kyllä lasten varhaisten kynätaitojen ja nimenomaan oman orastavan ilon ja innon tukeminen on tällaisen laadun ja vaivannäön väärti!



Mahtava matikkamatka saa minulta 4/5 pistettä, kirja sopii hyvin päivähoitoihin, jopa kouluihin ja koteihin. Uskoisinpa, että lapset, joilla ei ole sisäistä sykettä matematiikkaan ja numeroihin voisi löytää tämän kirjan myötä kivoja tapoja oppia leikkien avulla matematiikan perustaitoja, joille kaikki muukin tuleva matematiikan opiskelu pohjautuu.

Tehdäänkö teillä tehtäväkirjoja? Osaatko vinkata jonkun laadukkaan tehtäväkirjan alle kouluikäiselle? Mitä muuta tämän tason kasvatustuumailuni teissä herätti? Naurettavaa, turhaa vai mielenkiintoista? Opetellaanko teillä yhdessä jotain asioita tarkoituksenmukaisesti?
(Ihan muuten vähän nauratti, kun tätä kirjoitusta kirjoitellessani taustalla soi Siinan Taikaradio cd, joka on täynnä opettavaisia lauluja!)


"Meneillään oli autojahtileikki. Veeti valitsi jahdattaviksi punaiset henkilöautot."

- Putkonen ja Sinnemäki: Mahtava matikkamatka