torstai 27. kesäkuuta 2013

Kurkista ja katso taidetta (Marie Sellier)

Mökkikunnan kirjastosta löysin jo jossakin muussa yhteydessä rekisteröimäni Kurkista ja katso taidetta, 10 kuuluisaa maalausta (kirj. Sellier, suom. Tuomas Nevanlinna, Nemo, 2012). Kirjassa esitellään lapsille kymmenen maalausta sanaleikittelyin ja kurkistusrakosten kautta. Ja kun sivun kääntää, loruttelu tai tulkinta jatkuu kokonaan esille tulevasta maalauksesta samalla iloisella, värikkäällä ja hauskalla tavalla.



Esikoiseni piti tästä kirjasta heti. Hänestä tarinointi ja sanallinen hassuttelu oli kiinnostavaa (ja hauskaa!) kuten myös pikkuhiljaa avautuvat kuvat. Toisella lukukerralla jo juttelimmekin maalauksista enemmän ja mietimme "mitähän tässä tapahtuu tai on tapahtumassa" ja niin edelleen. Eli kirja toimi mielestäni juuri niin kuin lienee tarkoitus. Itse asiassa maalaustenkin erilaisuus Picasson Jalkapalloilijoista van Goghin Tähtikirkkaaseen yöhön oli loistava idea ja antoi ikään kuin opetuksen taiteen moninaisuudesta. Värit, aiheet ja kokonaisuudet olivat itsestänikin todella kiinnostavia, eivätkä kaikki maalaukset olleet minulle edes tuttuja. Löysin myös uusia lempitauluja itselleni ja tunsin samaa tyyneyttä kuvia katsellessani mitä parhaimmissa näyttelyissäkin joskus kokee.



En ole ihan varma hekumoinko nyt pikkuisen ylilyödysti näin saunan jälkeisolotilassani mutta annan 5/5 ja toivon, että tämän tyylinen kirja ilmestyisi myös vaikkapa suomalaisista maalauksista. Mahtavaa tiedon ja huvin yhdistämistä.


"Tuossa näkyy kaksi silmää.
Eivät ole vihreät,
eivät ole sinervät.
Silmät ovat ruskeat.
Kenelle ne kuuluvat?"

- Sellier: Kurkista ja katso taidetta, 10 kuuluisaa maalausta

Totuus naisista, Joonas Konstigin kirjoittamana

Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on jälleen kerran kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllyltä, koska kansi oli tuttu blogeista. Ja toki kirjan otsikko haastoi minut lukemaan sen ja olin oikeasti innokas kuulemaan nimen mukaisen lupauksen. Valitettavasti mielestäni kirjan nimi on lähinnä provosoiva mainoskikka. Mielestäni kuvaavampi olisi ollut Totuus perheestä. Isäkorttikin olisi ollut kuvaavampi.

Kirjan juoni siis nimestään huolimatta kertoo tavallisesta nelihenkisestä, suomalaisesta perheestä, lähinnä isän, Tapani Koskikarin näkökulmasta. Kirja kuvaa mielestäni isän kehittyvää ajatusmaailmaa (keski-iän kriisin kautta?) työroolissaan, aviomiehenä ja perheenisänä. Kasvu kulkee perheen vaiheiden muistelun ja kuopustyttö Roosan teini-iän kokemusten kautta. Konstig kirjoittaa toteavasti, joskus jaarittelevasti, hieman provokatiivisestikin. Ja kirjan keskikohdilla koen jo hieman provosoituvani- tai lähinnä koen epämiellyttävää myötähäpeää, kun luen sen aggressiivissävyitteisen huokuvan tunteen, joka uhkuu Tapanin ajatellessaan omaa isyyttään vaimonsa Tiinan kautta. Tapani kokee, ettei hänen isyyttään ole otettu vakavasti ja tarpeen mukaisella kunnioituksella, kuten synnytyksen jälkeen masentuneen Tiinan äitiyttä, joka on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri ja juurikin (silti) se ainoa perheessä, joka on itkenyt sikiöasennossa ja huutanut vauvalle kirosanoja. Tämä Konstigin kirjoittama kohta huokui itselleni kirjailijan mahdollista omaa kokemusta isyydestään tai ainakin suurta kannanottoa isien puolesta. Joskin hieman provosoiden ja äidin näkökulman (siis naisen!) unohtaen.


Koskikarien perheen Roosa ajautuu ihmissuhteissaan tilanteeseen, jossa yksi nuorista kuolee. Vaikka tapahtumaa voisi kuvata kirjalliseksi jännityspisteeksi, se todellisuudessa on yksi osa normaalia perhe-elämää. Siis tapaturmat ja kuolemat. Ilokseni myös Konstig kirjoittaa sen läpinäkyväksi kuvatessaan tapaturman jälkeistä käräjäoikeudenkäyntiä, ja kuinka monen ihmisen elämään myös nämä kammoksuttavat paikat, kuten sairaalat ja oikeuslaitokset kuuluvat. Jokaisen sukuhistoriasta löytynee tapaturmia, itsemurhia, mielenterveysongelmia, sairastumisia ja jopa tappoja. Oikeastaan omasta mielestäni Totuus naisista kirjan paras osuus oli sen loppu, jossa ärsyttävä "joko tämä loppuu" oloni vaihtuu tunteeseen "nyt tämä loppuu", ja sitten se loppuukin kunnialla. Loppuriveillään Konstig muistuttaa, ettei elämä tästä hetkestä välttämättä aina(kaan) parane, vaan meidän tulisi elää hetkessä, osata arvostaa arjen pieniä hetkiä ja sitä kun lapsi juoksee päivähoidon pihalla kädet avoinna vastaan.

Jos luet vähän, tämä kirja voi olla oikein hyvä, viihdyttävä, jännittävä ja jopa tuumaileva kirja sinulle. Tämä voisi olla myös hyvä isänpäivälahja. Valitettavasti paljon lukevalle minulle tämä on vain yksi kirja satojen ja tuhansien suomalaisten mies- (ja nais)kirjailijoiden peruselämäkuvauksista tietyssä ajassa, joka on ihan kiva "sillä fiiliksellä" lukea, mutta Totuus tästä kirjasta lienee minulle se, etten muista kirjasta puolen vuoden jälkeen muuta kuin hyvän kirjannimen, joka muuttui tarinaa lukiessani ärsyttäväksi harhautukseksi. Annanko ihan 2/5? Vai 3/5?. Teen kompromissin itseni kanssa, kirjan jopa koskettavan lopun kunniaksi: 2,5/5.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan ja koitko kirjan aivan erilailla? Olisi kiva kuulla sinun totuutesi tästä kirjasta.


"Että tässä oli kaikki, mitä oli hänelle luvassa?"

-Joonas Konstig: Totuus naisesta

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kesäkirjastomme mökillä

Tullessamme mökille, kannoimme kangaskassillisen lasten kuvakirjoja. Jo ensimmäisenä iltana esikoinen totesi, että kiinnostavat kirjat puuttuivat, siis ne kuvalliset tietokirjat. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina me siis kipitimme mökkipaikan kirjastoon, laitoin itselleni kirjastokortin (jota piti tietysti häpeltää ja ihmetellä oma aikansa!) ja kannoimme yhdessä kangaskassillisen lasten kuvakirjoja mökille. Ja niitä mielenkiintoisia kirjoja.



Kuvista näemme monta hyvää ja mielenkiintoista lastenkirjaa, mutta kuten arkenakin, harvoista ehdin lopulta tänne blogiini aina kirjoittaa. Nytpä siis heitänkin näin, löytyykö kuvissa jotain mistä toivoisitte esittelyä? Toivottavasti ei sillä olen käynyt tänään hupilandiassa, ravintolassa, vieraalla (en vieraissa), uimarannalla ja ties missä, joten jaksankin vain tämän verran tässä uskomattomassa helteessä. Olen cavani tänään ansainnut! Mukava lomantai taas takana ja mukavia lomakirjoja luettu!


"Neljä mustaa aukkoa
.... voikin olla palloja!
Vaiko sitten kaivoja?"

- Marie Sellier: Kurkista ja katso taidetta

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Harhapolkuja savannilla (McCall Smith)

Mma Ramotswe tutkii -kirjasarja on skotlantilaisen oikeustieteen tohtorin Alexander McCall Smithin kirjoittama. Kirjasarja löytyy dekkariosastolta syystä, että kirjojen päähenkilöt, botswanalaiset naiset Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat näissä Botswanaan sijoittuvissa kirjoissa pieniä mysteereitä ja arvoituksia Naisten etsivätoimisto nro 1. toimessaan. Mma Ramotswe on itseoppinut salapoliisi, oppikirjanaan Clovis Andersenin Yksityisetsivän työn perusteet.


Luin ensimmäisen Mma Ramotswe kirjan joitakin vuosia sitten eräässä lukupiirissä. Hyvin moni ihmetteli, miten tämmöisiä turhanpäiväisiä kirjoja ihmiset viitsivätkään lukea mutta minä höperryin kirjan hyväntuulisuudesta, tuumailevuudesta ja kulttuurillisesta annista. Siksipä olen aloittanut kesälomani jo useamman vuoden avaamalla jälleen yhden Mma Ramotswen, nostamalla jalat jakkaralle pihaterassilla ja kaatamalla kupin rooibos teetä. Tänä kesänä tein sen Harhapolkuja savannilla kirjan kanssa (suomentanut Päivi Pouttu-Deliere, Otava, 2012). Kirjanjuoni oli yhtä kevyt ja ihastuttavan mielenkiintoinen, joskin pienellä tapaturmajännityksellä, kuten aiemmatkin kirjat. Mma Ramotswe saa tehtäväkseen selvittää savannioppaan, joka saa yllätyksellisen perinnön asiakkaaltaan. Lisäksi etsivä ratkaisee yhden ihmissuhdepulman, jotka tuntuvatkin olevan tyypillisempiä etsivätoimiston ongelmia (siis puolison pettäminen). Jälleen kerran Mma Ramotswe, J.L.B. Matekoni ja Mma Makutsi kertovat elämän pieniä havaintoja, joissa voi metaforisesti tunnistaa ihmisyyden perimmäisiä olemuksia, niin hyvässä kuin pahassakin.

"Älkää itkekö, hän oli kuiskaamaisillaan, mutta muutti viime hetkessä mieltään, ja kuiskasi hiljaa: Niin, itkekää vain mma. Ihmisiä ei saisi kieltää itkemästä. Me teemme sen heitä kohtaan tuntemastamme myötätunnosta, hän aprikoi, mutta todellisuudessa heille pitäisi sanoa, että heidän kyyneleensä ovat oikeutettuja ja että on aivan oikein itkeä."

Mma Ramotswe käsittelee tunteita ja tapahtumia usein järkeillen ja toisaalta myös ytimekkäästi todeten. Tässäkin kirjassa oli annos mietintää, viisautta mutta myös sitä leppoisaa huumoria, kuten Mma Makutsin kuvitteellisesti puhuvat kengät:

"Me näimme tuon pomo. Me olemme ylpeitä sinusta."

Harhapolkuja savannilla oli siis täydellinen lomanaloituskirja. Kirjat ovat helppo- ja nopealukuisia, antavat tilaa hengittää ja kuunnella omia ajatuksiaan. Ja laskea hartioita lomatasolle.
Mikä on/oli sinun tämän kesän lomanaloituskirja?


"Hän sulki silmänsä. Vanhan ystävän seurassa voi tehdä niin - voi sulkea silmänsä ja ajatella maata, joka on antanut meille elämän ja hengen, ja kaikkia syitä, joiden vuoksi on onnellinen siitä, että saa elää niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee ja joita rakastaa."

- Alexander McCall Smith: Harhapolkuja Savannilla

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (William Joyce)

Kun kirjoitan tämän lasten kuvakirjan esittelyä, minun pitää itsekin ensitöikseni lukea kirja uudestaan.


Olin jo aiemmin kirjoittamassa, että tämä kirja Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut William Joyce ja kirjan on suomentanut Kaisa Kattelus (olen saanut kirjan Tammelta, 2013), on mystinen kirja. Kun luimme kirjan esikoiseni kanssa ensimmäisen kerran, minulla oli lukiessa jotenkin rauhallinen mutta kuitenkin haikea olo. Ja tarinan edetessä huomasin jopa liikuttuvani. Jälkikäteen mietin, oliko tarina kuitenkin hieman liian mietitty, amerikkalainen, liian symbolinen ja liian aikuismainen. Siksi poikkeuksellisesti, luin tarinan juuri äsken vielä kerran läpi, yksin. Sillä esikoinen tunsi saman intensiivisyyden kirjasta ja totesi hengästyen ja hieman kauhuissaan, että: "En halua lukea tätä enää!".



Tarina kertoo pojasta nimeltä Morris Lessmore, jolle tapahtuu jotain (mitä ei kirjassakaan tarkemmin määritellä), mikä laittaa pojan maailman mullin mallin. Poika lähtee kulkemaan elämänsäpolkua allapäin ja katseensa kohottaessaan, hän näkee tytön, joka leijailee kirjojen perässä. Tyttö antaa pojalle kirjan (jossa on Tyyris Tyllerön kuva), koska pojan oma kirja ei lennä- hän tarvitsee juuri tätä kirjaa jatkaakseen. Poika menee taloon, joka on täynnä kirjoja, joihin hän tutustuu niitä hoivaamalla ja niihin uppoutumalla, mutta samalla hän kirjoittaa omasta elämästään: "Hän kirjoitti iloistaan ja suruistaan, kaikesta, mitä tiesi, ja kaikesta, mitä toivoi.". Ja näin Morris Lessmore elää elämäänsä vanhuuteen saakka, kunnes tulee aika, jolloin Morriksen on hyvästeltävä kirjat ja jatkettava matkaansa. Kirjoille tulee ikävä, mutta he ymmärtävät tilanteen. Jäljelle jää vain Morris Lessmoren kirjoittama kirja, jossa: "Hän kirjoitti iloistaan ja suruistaan, kaikesta, mitä tiesi, mitä toivoi.". Ja eräänä päivänä taloon astuu tyttö, joka alkaa lukea kirjaa samalla lailla kuin Morris Lessmore kirjan alussa: "Ja niin tarinamme päättyy samalla tavalla kuin alkoikin...".


Ajattelisin monitasoisen ja symbolistisen tarinan kuvaavan ihmiselämämme kriisejä, niistä selviytymistä, elämän pienten ilojen löytämistä sekä myös luopumista ja kuolemaa. Kirja on mielestäni aikuismaisen laskelmoitu ja kuvitus tukee tätä haikeuden ja jopa melankolisuuden tunnetta, mitä tarina henkii. Jostakin syystä mieleeni tulevat Anthony Brownen kirjat ja jopa jollakin tasolla Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin , jotka mielestäni ovat myös jännän tunnelmallisia, symbolisia (varsinkin Browne) ja monitasoisia. Ja vaikka esikoiseni taisi säikähtää kirjan melankolista tunnelmaa, emmeköhän me vielä palaa tähän kirjaan yhdessäkin. Toisen lukukerran jälkeen annan kuitenkin 4/5 pistettä, vaikka ensimmäisen lukukerran jälkeen olin skeptisempi ja pisteet olisivat jääneet yhtä vähemmälle. Hienoa, että lastenkirjoissakin on erilaisuutta. Sitä en osaa sanoa, ajaako tällainen aikuisenkin ajatusta vaativa kirja lapsen kirjakokemusta hienommaksi, vai ei. Mutta sillä ei ole niin merkitystäkään, joskus lienee hyvä saada myös hämmentäviä ja voimakkaita kokemuksia taiteen kautta, vaikka ne olisivatkin jopa hieman ahdistavia, varsinkin jos oma jaksaminen on sille avoin?

Myös Kirjojen keskellä blogin Maija on kirjoittanut tästä kirjasta ja myös katsonut kirjasta tehdyn animaatiolyhytelokuvan, joka pitänee ehkä itsekin joskus vilkaista!


" "Jokaisen tarina on tärkeä", Morris sanoi.
Kirjat olivat samaa mieltä."

-William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Lastenkirja-arvonnan voittajat!

Kiitos kaikille lasten kuvakirja-arvonnan osallistujille ja lämmin tervetulotoivotus uusille lukijoilleni :)! Oli ilo, että näin moni innostui arvonnan palkinnoista (otetaanko syksyllä uusiksi?).

Seuraa viralliset arvontakuvat, olkaa hyvät:






Virallisena arpojana toimi appsi.
Arpaonni napsahti siis Keltaisen talon perheen tiliaalle (Suuret ajoneuvot) , Miraakkelin Miralle (Halataan) ja Lukutuulian Tuulialle (Jokin sauruksen tapainen)! Kirjat valikoituivat voittajilleen arvontajärjestyksessä. Lämpimät onnittelut voittajille ja ihania lukuhetkiä!

Olkaa hyvät ja laittakaa minulle (bleue.bleuey(täti)gmail.com) sähköpostilla osoitetietonne, jotta voin mahdollisemman pian toimittaa ne Lasten Keskuksen työntekijälle ja saattaa näin välillisesti bränikät kirjat käyttöönne :)! Onnea vielä kerran! Ja suuri kiitos mahtavat palkinnot lahjoittaneelle Lasten Keskukselle!




Mahtipontinen lainaus loppuun!


"We are the champions - my friends
And we'll keep on fighting
Till the end
We are the champions
We are the champions
No time for losers
'Cause we are the champions"

- Queen: We Are the Champions

torstai 13. kesäkuuta 2013

Syksyn 2013 lasten kuvakirjatarjonnasta

Olen huomannut, että kirjablogeissa on tapana kertoa omia huomioitaan seuraavan lukukauden kirja-annista (huom. itsehän en ennen viime syksyä tiennyt edes koko katalogeista!), niin minäkin! Eli jaan teille, mistä ensi syksynä julkaistavista lasten kuvakirjoista minä kiinnostuin ja laitoin kustantamoille kyselyä, hih.

Lasten Keskus:
Kirkkopelto: Molli (uskomattoman kaunis kansi!)
Korolainen: Kissa kissa kissa (Kissa!)
Kirkkopelto-Wäre: Oona ja Eetu- Ei hätää! (Potta vs pönttö, ajankohtainen kirja meille)
Ferri: Tatu kasvaa suureksi 
Papayanni: Tahdon voittaa (meillä on "olen paras, voitinko?" -kausi)
Robberecht: Paavo on reilu kaveri (tavoiteltavaa)

Tuotekuva
Kuva täältä

Minerva kustannus oy:
Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken (Mistä nämä kirjailijat keksiikin näin hyviä kirjan nimiä, seuraava voisi olla bleue-blogisti tahtoo kaiken)

Minervalta jo aiemmin ilmestynyt, tulee arvioon blogiini.

Otava:
Itkonen: Astronautin rusinapulla (Uusi Itkonen!)
Reittu: Messi ja mysteeri (kaunis kuvitus kiehtoo, joskin onko juoni liian monimutkainen?)
Prepula: Kössi kenguru ja lentokalat (Pidimme ekasta Kössistä)
Hill: Kukkuluuruu, Puppe (joku vauvakirjakin arvioon!)

Tammi:
Loivamaa: Suuri satuaarre (Louhen kuvitus!! ja samalla pahoittelen, etten ehtinyt kirjoittaa muiden kirjojen kuvittajia tähän listaan mukaan, tai suomentajia, teen postausta kiireessä ja korjaan puutteeni oikeassa esittelyssä!)
Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (tämä tuli jo, vaikuttaa erilaiselta!)
Anttonen ym: Riimikissa kikattaa (Runoja!)
Kaarla: Muumipeikko lentää (Uusi läppäkirja)
Kallio: Pikku Papu ja aarre (Pikku Papu on jo klassikko)

Tuli tänään postitse :)

WSOY:
Cacciatore: Tähtituokiot (runokortteja lapsiperheille, kiinnostaa nähdä! And in Cacciatore I trust.)
Kunnas: Hei hikkori tikkori (Kunnasta Anne Vaskon uusissa kuvituksissa, toinen vauva-kirja)
Kiraly: Pieni suuri tarina (Kiraly oli toinen Lunta sataa Lupon tekijöistä, muistatteko?)
Cousins: Maisan tivoli (klassikko, mutta vieläkö kestää laatu?)

Tulipa pitkä lista, syksyllä näemme mitä saan arvioitavaksi blogiini. Vielä olisi keväältäkin pari kirjaa arvioimatta, mutta tämä korjataan kesän mittaan (isompia luku-"urakoita"). Oliko listassani sinua kiinnostavia kirjoja? Mikä ihmetytti ja mikä erityisesti kiinnosti?

Mukavaa viikonloppua kaikille, muistakaahan käydä arpomassa ja palaan sunnuntaina julkistamaan onnekkaat voittajat! Nyt meidän auto suuntaa kohti pikkureissua, sillä mama needs some activity and the shopping therepy did not wörk! Se on moro!


"Autolla ajetaan varo-varovasti
ettei kaatuisi kallis lasti..."

- lastenlaulu

Kakkahuumoria lastenkuvakirjoissa ja vähän muuallakin

Viime viikon luetuin lastenkuvakirjamme oli Andrew Wealen (kirjoittaja) ja Joëlle Dreimyn (kuvittaja) Dinojen iso hätä, jonka suomeksi on riimitellyt Raija Rintamäki (Mäkelä, 2012). Tämä kirjastolöytö oli kolmivuotiaasta pojastani vähintäänkin huippu, se olisi pitänyt lukea heti kaksi kertaa ja se valittiin koko ajan kirjahyllystä. Ensimmäistä kertaa näin, että poikani oli uudesta kirjasta niin innoissaan, että meni jopa isänsä luo kertomaan previkat kirjasta ja haki kirjan esille "haluatko nähdä pali kuvaa?!" ja katsoi sitten jännittynyt ilme kasvoillaan, mitähän isi näistä jutuista tuumaa! Sillä tarina kertoo siitä itsestään, dinosauruksen kakasta, ja kuinka inhottavaa oli, kun dinot aikoinaan kakkasivat joka paikkaan. Mutta onneksi "Tero on kylänsä neropatti" ja ratkaisee haisevan pulman, ainakin osittain.



Kakasta tulikin mieleeni, että hyllystämme löytyy toinenkin kakkapieruhuumorilla leikkivä kirja Ronsulta pääsi paukku (Pittau & Gervais, suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen, 2002, Nemo), jossa norsu, jota ronsuksikin kutsutaan, kärsii ilmavaivoista. Tämä seikka ei miellytä muita "eihän tältä mekkalalta, pysty ruuastansa nauttimaan, kissa, possu, apina ja lehmä valittaa, MIKÄ TÄÄLLÄ LEMUAA???". Mutta norsun ilmaisille vaivoille löytyy luova ratkaisu, oikea bioenergiaystävällinen lopputulos.



Mutta mitäs muut ajattelevat näistä kakkapierukirjoista? Meidän esikoinen koki ensimmäisen fanaattisen kakkapierujuttukautensa noin kolmivuotiaana, aloitettuaan kerhon. Kerhossa viisaus tiivistyy, vai miten ne sanoo, ja siellä oli jutut poikaporukassa ollut kuulemma vessatasoa. Osasin nolostella tätä vanhempana, vaikka tiesin oikein hyvin, että höpötysten puhuminen on hyvin yleistä lapsilla ja siinä tuntuu olevan oikeita kausia. Erilaisia ratkaisuja miettiessämme sovimme pojan kanssa, että kotona voi jutella kakkajuttuja, kun on niiden paikka (ei ruokapöydässä) mutta muualla ei kakkajuttuja jutella. Olemmehan kotonakin oikeita pierukakkahuumorin ystäviä, kuka sitä kieltääkään?! Me aikuisetkin katsomme laatuhuumoria from the BBC ja no, ei tarvitse olla Einstein toteamaan, että alaosaston huumori kukkii aika monessa komediasarjassa. Men behaving badly tulee mieleeni varsin nopeasti. Poikamme tic tasoiset kakkatoistot kyllä loppuivat tuolloin tasan kolmivuotiaan noin parissa viikossa.

Mutta joku raja on oltava. Kohteliaisuus ja ystävällisyystapoja on opeteltava ja niitä harjoitellaan jatkuvasti. Siitä huolimatta kakkakausia ropisee varmasti aika ajoin. Olisivatko nämä kirjat niihin kausiin sopivia purkupaikkoja, vai kannustavatko vain huutelemaan lisää (tai entä jos luvalla huutelee hetkensä niin tuleeko jutusta tylsä ja loppuu siten?)? Mutta tiedättekö, kirjakaupassa oli alennuksessa tuon Ronsulta pääsi paukku kirjan sisar Seepralta lorahti pissa ja en yksinkertaisesti osannut sitä ostaa, kun sitä pissiä oli sivut täynnä! Kertokaapa minulle kipitänkö pian takaisin, onko kirja jollekin tuttu ja suositeltava? Vai oletteko tyystin sitä mieltä, että kaikki kakkapierupissikirjat ovat kamalia, junttimaisia ja tulisi kieltää lailla?

Minähän olen ostanut tuon Ronsu kirjan jopa kummitytölleni, synttärilahjaksi. Siinä vaiheessa, kun tajusin tytön aukaisevan kirjaa mumminsa kanssa, pääsi hienoinen tuskan parahdus huuliltani. Ja taas nolotti.


"Yö yön jälkeen jatkuvasti,
norsun PRRRRRRUUUUUUT-PUT-PUT-PUT-PUT-PUT
yhä äänekkäämmin järähtää..."

- Pittau & Gervais: Ronsulta pääsi paukku

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Sattuipa kerran metsässä (Kuvitettuna)

Käärme asui kannon kolossa,
ison kiven juurella.


Orava istui korkealla,
ison kuusen oksalla.
Käärmeen päähän osui jotain,
luuli sitä hiireksi,
ja aukaisi suunsa isoksi.

Se olikin käpy.


Käärme katsoi kurrea,
ja kurre katsoi käärmettä.
Neljä silmää tuijotti toisiaan,
aivan herkeämättä.


Tulepa alas niin puraisen,
sihisi käärme suu ammollaan.
Hyppääpä ylös niin pakenen,
kavahti orava kaukaa puustaan.

Vihoissansa käärme puraisi niin että räsähti,
ja käpy lensi paloiksi.
Samassa heinikko suhisi,
ja metsä hetkeksi hiljeni.


Orava löi käpälän otsaansa,
missäs olinkaan menossa?!


Pyysin rakasta ystävääni Euccoa kuvittamaan eilen uhkarohkeasti täällä julkaisemani pikkusadun. Halusin tehdä demonstration miten paljon kuvat tuovat satuun, tarinaan. Mitäpä mieltä olette? Tapahtuiko sadulle jotain verrattuna aiempaan?


Ja suuri kiitos Eucolle näin suuresta ja kauniista työstä! Eucco on kuvittanut myös avatarkuvani, joista olen hyvin iloinen!


"Opossumi oli hyvin ylpeä hännästään, ihaili sitä ja hoiteli kuin kalleinta aarretta."

- Kaikenmaailman eläinsadut: Kuinka opossumi menetti häntäkarvansa

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Sattuipa kerran metsässä (Sadutuksesta)


Käärme asui kannon kolossa,
ison kiven juurella.
Orava istui korkealla,
ison kuusen oksalla.
Käärmeen päähän osui jotain,
luuli sitä hiireksi,
ja aukaisi suunsa isoksi.

Se olikin käpy.


Käärme katsoi kurrea,
ja kurre katsoi käärmettä.
Neljä silmää tuijotti toisiaan,
aivan herkeämättä.

Tulepa alas niin puraisen,
sihisi käärme suu ammollaan.
Hyppääpä ylös niin pakenen,
kavahti orava kaukaa puustaan.

Vihoissansa käärme puraisi niin että räsähti,
ja käpy lensi paloiksi.
Samassa heinikko suhisi,
ja metsä hetkeksi hiljeni.

Orava löi käpälän otsaansa,
missäs olinkaan menossa?!


Kun kirjoitin Lastenleikkiä! tekstiäni, törmäsin jälleen kerran sadutukseen, joka on nykyaikana päiväkodeissa lähes arkipäiväistä puuhaa. Sadutus ei ole ymmärtääkseni sen kummempaa kuin, että otetaan paperi ja kynä ja pyydetään lasta kertomaan satu, joka kirjoitetaan tarkasti ylös. Sitten se luetaan ja lapsi voi lisätä satuun vielä tarkennuksia. Näinhän voidaan yhdessä tehdä vaikka ihan oma satukirja, kuvituksineen (piirrokset, tarrat, valokuvat, lehtileikkeet...) kaikkineen. Voihan kirjan sitoakin itse, kuten minä kerran lahjanarulla- ihan hyvä tuli!

Niinpä tuossa metsälenkillä kokeilinkin sadutusta ihan itse itselleni ja tulos on yllä. Ehkä seuraavaksi kokeilen kolmivuotiaani saduttamista askartelun kera. 
Satuiletteko te kotona? Keksittekö yhdessä iltasatuja tai muuta höpöhöpöä? Sadutuskin lienee yksi tapa leikkiä yhdessä.


"Pelkkä ajatus, että opossumilla olisi karvainen häntä, tuntuu mahdottomalta.
Mutta kauan sitten sillä oli sellainen, kaunis ja tuuhea kuin oravalla."

- Kirjassa Kaiken maailman eläinsadut: Kuinka opossumi menetti häntäkarvansa

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Mahtava lasten kuvakirja-arvonta!

Hyvät lukijani, blogissani piipahtelijat, naiset ja herrat, minulla on ilo ilmoittaa, että Sininen keskitie arpoo ensimmäistä kertaa blogissaan kolme laadukasta kuvakirjaa. Sain ihanalta Lasten Keskukselta kolme pyytämääni laadukasta ja mahtavaa lasten kuvakirjaa teille arvottavaksi! Olen ollut niin iloinen tästä lasten kuvakirjojen esittelystä blogissani, että minusta tuntuu todella kivalta kiittää näin myös teitä lukijoitani!


Ensimmäinen kirjapalkinto Steffensmeierin ja Wittmannin Suuret ajoneuvot  (Lasten Keskus, 2013) on hienosti kuvitettu ja kirjoitettu, mielenkiintoinen ja monipuolinen lasten tietokirja erilaisista työkoneista. Kun etsin tätä kirjaa arvontaani kuvattavaksi, se löytyi esikoiseni yöpöydältä. Kirjaa on siis todella meidän perheessä luettu useita kertoja ja esikoinen katselee sitä paljon myös itsekseen. Täältä löydät aiemman esittelyni tästä palkintokirjasta.


Toisena kirjapalkintona on vauvoille, taaperoille ja mikseipä leikki-ikäisillekin ihana, ehkäpä usealle tutun vaippapöksy vauvelin arkiseikkailuista kertova Leslie Patricellin kirja Halataan (Lasten Keskus 2012). Tätä kirjaa on kiva lukea vauva+ isompi sisarus kombinaatiollakin, sillä pahvisivut kestävät kovempiakin otteita ja tarinan pituus, huumori ja pussailu toimivat kaikille lapsille! Ja täältä löytyy aiempi esittelyni, klik klik.


Kolmanneksi arvon vielä vallan kauniilla kuvilla tehdyn Mittonin ja Aytonin Jokin sauruksen tapainen lasten kuvakirjan (Lasten Keskus, 2013), jonka satumainen tarina kertoo äitinsä hukanneesta sauruksen tapaisesta poikasesta. Sadun on suomeksi lorutellut Tuula Korolainen. Ja kirjan aiemman mairittelevan esittelyn voit lukea täältä.


Arvonnan säännöt:
Voit osallistua kaikkien kolmen kirjan arvontoihin jättämällä kommentin tähän postaukseeni (anonyymit, olkaa hyvät ja jättäkää nimimerkki!).
Yhden arvan saat kommentoimalla.
Toisen saat jos olet lukijani (tai liityt lukijakseni).
Eli maksimissaan voit osallistua kahdella arvalla.

Arvontaan voit osallistua perjantaihin 14.6.2013 klo 24.00 saakka. Eli arvonta-aika on pikainen! Näin saamme arvonnan voittajat julki jo tulevana viikonloppuna ja onnelliset kolme voittajaa (tai voihan tuuri sattua tällä systeemillä tuplastikin) saattavat nauttia laadukkaista lukuhetkistä jo juhannuslomallaan!

Paljon onnea kaikille arvontaan!


Ja ei ole varmaankaan yllätys, että nyt jos koskaan pitää lainata Kummelia:


"On arvontalaulun aika,
on arvonnan aika,
kelle nalli napsahtaa,
nalli napsahtaa?"

- Kummeli

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Lastenleikkiä!

Leikki on aihealue, joka on kiinnostanut minua jo kauan. Ennen kuin tulin äidiksi, kuvittelin itseni leikkiväksi äidiksi. Nyt kun olen äiti, huomaan, etten jaksa leikkiä siinä määrin kuin ehkä haluaisin. Kotiäitinä lasten kanssa leikkiminen on kuitenkin erilaista, se tapahtuu arjen lomassa ruokaa tehdessä, varsinkin ulkoillessa tai joskus jopa lattiatasolle istahtaen. Pikkuhiljaa alan olla itselleni armollisempi äitinä ja leikkijänä, sillä huomaan, että lapsi kyllä osaa leikkiä, joskin malleja on ihan hyvä tarjota.



"Leikki ei ole koskaan puhdasta vaikutteista (tv, nähdyt tapahtumat, uutiset, kauppareissu tai kaverin jutut, blogikirjoittajan selventävä lisäys kirjan aiemmasta kohdasta). Miksei aikuinen sitten voisi tietoisestikin antaa leikkiin virikkeitä?" (kirjasta Leikki on totta!)

Sain Lasten Keskukselta mielenkiintoisen Vehkalahden ja Urhon kirjoittaman kirjan Leikki on totta! (2013). Leikki on ollut aihe, josta ole halunnut kirjoittaa aiemminkin, mutta koska aihe on laaja kuin Dostojevskin romaanit, on kirjoittaminen jäänyt. Tämä kirjan myötä aloin jälleen kokoamaan omia ajatuksiani leikistä tiiviseen muotoon ja kaivelinpa kaapista joitaki muitakin leikkiin liittyviä kirjoja, kuten Liisa Piirosen kokoaman Leikin pikkujättiläisen (WSOY, 2004). Leikki määritellään lyhyesti lapsen tapana tutustua maailmaan toiminnan ja tunteiden kautta. Leikki on luovuutta, luovuus on euforista ja luovuus tukee itsetuntoa. Leikki on lapsen työtä. Leikillä lapsi harjoittelee erilaisia taitoja ja jopa vaarallisia asioita. Leikki myös eheyttää ja poistaa ahdistusta.

"Luovilla ihmisillä on kyky yhdistää realiteettiin myös lapsenmielinen, kokonaisvaltainen heittäytyminen."
(Sinkkonen kirjassa Leikin pikkujättiläinen)

"Ohjatuissa leikkihetkissä voidaan harjoitella neuvottelutaitoja, joita tarvitaan myös omaehtoisessa leikissä. Varsinkin lapset, joilla ei ole sisaruksia tai joiden pihapiirissä ei asu muita lapsia, eivät välttämättä pääse hiomaan neuvottelutaitojaan kotona. Leikeissä opittuja sosiaalisia taitoja tarvitaan kuitenkin kaikkialla." (kirjasta Leikki on totta!)



Leikkejä voidaan jakaa erilaisiin muotoihin. Aluksi lapsi leikkii yksin ja yhdessä vanhemman kanssa, sittemmin laajenevasti muiden lasten kanssa. Lapsen ensileikkejä on kuvattu jo kohdussa, kun vauva leikkii esimerkiksi napanuoralla! Syntyneen lapsen ensileikkejä voidaan havaita kotona vaikkapa kukkuu leikkien muodossa: äiti kurkistaa hiustensa takaa parikuiselle vauvalle, joka puhkeaa tunnistavaan hymyyn. Leikkejä on jaettu myös valkoisiin ja mustiin leikkeihin. Säännölliset, etenevät, juonelliset leikin tuntuvat aikuisille tarkoituksenmukaisilta mutta yhtä lailla sotkevilla, rikkovilla ja räyhäävillä leikeillä on paikkansa lapsen maailmassa. Jopa vauvan kanssa leikitty kukkuu leikki on oikeasti aika pelottavalla asialla leikkimistä: äidin katoamisella. Putoaminen ja jahdatuksi tulo ovat kaikille ikään kuin synnynnäisesti pelottavia asioita, mutta mikä onkaan hauskempaa leikkiä kuin lentää isän turvallisilla käsillä tai hypätä ilmaan ja tulla kopatuksi taas syliin? Tai aikuisen kanssa leikitty hippasleikki?



Leikki on totta! kirjasta jäi mieleeni se, ettei meidän tulisi määritellä mikä on hyvä tai huono leikki. Vapaa leikki tuntuu olevan lähes trendisana mutta kirjan mukaan myös pienet ohjailut leikkiin, vaikka rajoitetulla määrällä leluja tai leikkipaikan tarjoamisella, eivät ole vapaan leikin este. Myös leluilla on tilauksensa, ensilelu saattaa olla ensimmäinen ulkopuolinen asia lapsen turvankohteena ja säilyä turvariepuna (ns. siirtymäobjekti) lähemmäs kouluikää. Leikki on myös oppimisympäristö, jota voi ohjata moniaistilliseen kokemukseen: myllätään ja juoksutetaan hiekkaa ja vettä, kokeillaan käsin erilaisia muotoja ja tuntumia (kukka, kivi, kuusenkäpy, kuusenoksa!), kuunnellaan ääniä, haistellaan tuoksua ja maistellaan voikukkaa. Vauva tutustuu aluksi (ja siis leikkii) maailmaan suullaan, pikkuhiljaa myös muut aistit tulevat yhtä voimakkaiksi havaitsijoiksi.



Kun katselen lasteni leikkiä, tulen ajatelleeksi usein, että se on kuin flowtila. Liian usein keskeytän tyynysotamaiset leikit, koska pelkään tavaroiden rikkoutumista ja että pikkusisko saa tällin päähänsä. Kuitenkin riehumisellekin pitäisi olla tilaa. Näistä kirjoista luin, että Suomessakin on rakennettu päiväkoteja, joissa ei ole kynnyksiä tai portaita, koska niihin lapsi voi kaatua! Muistan myös tapauksen talonyhtiöstä, joka kielsi pihalla tehdyt lumileikit, koska "leikitty lumi näytti rumalta". Tämä pumpulissa varjelu, curling kasvatus oli pari vuotta (vai kymmenen?!) sitten pinnalla. Kirjojen kautta opin jälleen, ettei liiallinen suojelu ole hyvästä, eikä mahdollistakaan. Ihan varmasti lapsi kokeilee kiroilua, leikkimökin katolta hyppimistä ja puuhun kiipeilyä jossakin vaiheessa itsekseen, sinulta salassa. Mikseipä jotakin vaarallista voisi kokeilla sitäkin ennen, yhdessä?



Yllättäin Leikin pikkujättiläisessä silmäni osuivat Jari Sinkkosen tekstiin, jossa kuvattiin tyttöjen ja poikien leikeistä näin rauhalliseen, omaan korvaani viisaaseen sävyyn:

"Kolme- tai nelivuotiaiden lasten leikit vaikuttavat joskus noudattavan huolestuttavasti kauheimpia sukupuolistereotypioita, vaikka vanhemmat olisivat pyrkineet välttämään kasvatuksessaan rooliodotusten ylläpitämistä. (...) On luonnollisesti olemassa tyttöjä, jotka eivät innostu hoivaleikeistä, ja vastaavasti poikia, jotka kavahtavat meteliä ja riehumista. On myös olemassa sukupuolineutraaleja leikkejä, piirtämistä, muovailua, pihaleikkejä, joihin sekä tytöt että pojat osallistuvat mielellään. Silti katson, että poikien "machoilu" ja tyttöjen liioiteltu naisellisuus kumpuavat paljolti heidän sisäisistä motiiveistaan (myöhemmin viitataan hormoneihin, blogikirj.huom.) eivätkä niinkään ulkomaailman stereotypisista rooliodotuksista."

Ehkä voisimme ajatella tätä luonnollista sukupuoliroolien korostumista tässä iässä myös lastenkirjojen lukemisessa? Lukevatkohan kolme- tai nelivuotiaat lapset enemmän prinsessa/autokirjoja kuin tätä vanhemmat lapset? En tiedä, mutta itse koin nuo Sinkkosen sanat jälleen kerran lohduttaviksi.


Omasta lapsuudestani muistan, että ihanimpia olivat ne leikit jotka kestivät päivätolkulla. Leikimme kaupunkia, jossa kullakin oli oma roolinsa tai parhaan kaverini kanssa siskoksia, jotka asuivat valtavassa linnassa (joka oli kerrostalon etupiha). Leikit olivat niin voimallisia kokemuksia, että muistan ne elävästi vieläkin. Muistan myös, etten oikein pitänyt lamppupiiloleikistä (piilosta pimeässä, taskulampuilla), koska se oli minusta vähän liian pelottavaa. Lasten leikki on totta! kirjassa mainitaan myös, ettei leikkien "tarjoamisessa" tarvitse tähdätä mahdollisemman virikkeellisiin tilanteisiin ja määrään. Joskus liiallinen määrä voi jopa tukehduttaa sen luovan pitkällisen leikin. Blogeissa muistutetaan myös aika ajoin, että Sinkkonen on puhunut tylsyyden olevan lapsen leikille tarpeellista. Leikki on totta! kirjassa sanotaankin, että ehkäpä paras vastaus kysymykseen "Mitä tekisin?" olisi: "Mene siivoamaan huoneesi!". Sillä niin varmasti lapsi löytäisikin paljon mielenkiintoisia asioita, joista leikki lähtisi kuin huomaamattaan...

Olen pohtinut paljon myös leikkivälineitä. Ja vaikein aihealue itselleni ovat sotaiset leikkivälineet, kuten tinasotilaat, pyssyt ja miekat. Kuitenkin, jo kaksivuotiaana poikani keksi, että kepillä voi "miekkailla", ihan ilman mallia. Aikoinaan myös korkealle arvostamani, jo eläkkeelle jäänyt, pitkänlinjan lastentarhaopettaja vastasi näin, kun kysyin saisiko lapsille antaa pyssyjä leikkeihin: "Mutta lapsihan tekee pyssyn vaikka sormestaan, näin!" ja laittoi etusormensa pystyyn. Niinpä niin, me aikuiset teemme asioista välillä liian vaikeita, vaikka totuus on, että leikkiähän se vaan on, ja tarpeellista sellaista. Myös pelottavia asioita on hyvä käsitellä leikin varjolla. Ja niinpä meilläkin on nyt vesipyssy. Ja voi kamala, että tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä asiasta, koska olen nyt äiti. Vaikka vesipyssyllä onkin kasteltu toistaiseksi vain kukkia!



Olin juuri pihalla esikoiseni kanssa ja hän kasasi isoista autoista kasan. Seurailin mielenkiinnolla, kasa näytti autoista tehdyltä juhannuskokolta. Esikoinen vilkaisi minuun, istui muovimopoonsa ja sanoi "Tämä iso, iso monsterimopo liiskaa kaikki nuo autot!". Hetken ajattelin, että oivoi, meneekö kaikki ulkoautot nyt rikki ja pitäisikö sanoa tuttu Ei. Mutta katsoin vain esikoista, hymyilin ja jatkoin lukemistani. Hän tallasi pari kertaa mopollaan autojen päältä, hieman salaa nauraa höhöttäen, ja keksi sitten nurkassa olevat keilat ja pyysi kiltisti saisiko ne leikkiin. Tämän jälkeen hän asetteli tarkan oloisen leikin, josta on kuva yllä.

Jään usein aivan sanattomaksi näistä lasten upeista leikeistä. Käykö sinulla koskaan niin? Onko sinusta hauska seurailla lasten leikkimistä? Mitä sinä ajattelet leikistä ja osaatko sinä vielä leikkiä?


"Leikkiminen on synnynnäinen taito, joka lapsella on jo kohdussa. Uusia sääntöjä voidaan opettaa ja oppia muttei leikkimistä. Inhimillinen kanssakäyminen kehdosta hautaan on pohjimmiltaan leikkiä."

- Monika Riihelä, kirjassa Leikin pikkujättiläinen