torstai 29. elokuuta 2013

Tunnustelupeli ja muistipeli

Kuten sanoin, minulla on heikkous Djekon pelien ulkonäköön. Tässäpä tällä kertaa kaksi erilaista peliä. Ensimmäinen on meidän vakiopeli, eli Pieni muistipeli, jossa on yhdeksän muovista (söpöä!) eläinhahmoa sekä kippo. Eläimet laitetaan pöydälle ja nimetään yhdessä. Sen jälkeen toinen laittaa silmät kiinni ja toinen nappaa yhden eläimistä kipon alle piiloon. Arvaatko mikä puuttuu? Muistamista voi vaikeuttaa pelikokemuksen myötä sotkemalla pöydällä olevien eläinten järjestystä. Tai muistamista voi helpottaa aluksi niin, että antaa kupin alla majailevasta eläimestä vinkkejä: Sillä on siivet... Siitä kuuluu bzzzz... Se osaa pistää!



Tee se itse: Erittäin helppo peli toteuttaa tehdä itse- vaikka hiekkalaatikolla! Otat vain vaikka 4-10 esinettä (lapsen kehityksen mukaan) ja käytte ne läpi yhdessä ja niin edelleen. Sama idea esitelty täällä pääsiäismunatavaroilla. Tämäkin peli kehittää, no ylläri muistia, päättelyä, havainnoimista, keskittymistä, vuoron odottamista ja niin edelleen. Ja aikakin kuluu kivemmin siinä samalla!



Toinen kiva peli-idea on tunnustelupelit. Siinä kädet saavat tunnustella eri muotoisia ja tuntoisia juttuja mikä on kuulkaas kehittävää aivoille, uskokee pois! Tässä tunnustelupelissämme on 15 maatilaan liittyvää hahmoa, narulla kiristettävä pussukka (jumppapussi style) ja hyrrä alustallaan. Hahmot laitetaan pussiin ja pelaajat vuorollaan pyörittävät hyrrää ja yrittävät löytää hyrrän nuolen valitseman aihealueen hahmon pussista, pelkällä käsikopelolla löytämällä. Ei saa kurkkia! Se voittaa, jolla on pelin lopussa eniten hahmoja.

Peliä voi soveltaa eri tavoin, esimerkiksi helpommin niin, että laitetaan vaikka neljä hahmoa pussiin ja kehotetaan lasta löytämään sieltä yksi tietty "Etsi pussista porkkana!".



Tee se itse: Ota joku kangaspussi (tai ompele pieni jumppapussi), laita pussiin lapsesi kehityksen mukaan tarpeeksi vähän tai paljon tavaroita. Vaikkapa pikkuauto, pieni pallo, kivi, höyhen, paperitollo, pikkukynä ja pikkupehmo. Ja eikun pelaamaan. Voi toki nykertää myös kuvakortit samoista tavaroista, ottamalla niistä valokuvan tai piirtämällä ne itse. Valitaan korttipinosta yksi kortti ja pelaajan pitää vuorollaan löytää kortinkuvaa vastaava tavara pussista, pelkällä käsituntumalla. Toki voit nykertää hahmotkin itse vaikka taikataikinasta ja... vain mielikuvitus rajana!

Taktiilipelit perustuvat samaan kivaan juttuun kuin nämä nykyään varsin suositut kosketuskirjaset, joissa on erilaisia tekstuureja, joita lapsi voi "lukiessaan" räpeltää. Näitä oli yhteen aikaan saatavilla vaan tosi kalliilla erikoisvalmistajilta mutta nykyään näitä taktiilileluja on varsin paljon saatavilla ja huokeaan hintaan. Hyvä niin. Mutta myös itsetehtynä toimii! Vaikkapa herne/makaronipussina tai pehmokirjana ! Näissä Djekon peleissä on kyllä ollut se hyvä puoli, että nämä muoviset hahmot ovat olleet varsin paljon myös leikkikäytössä, eikä ihme!


"Silmät kiinni nyt!
Jalasta kiinni NYT!"

- lainaus Speden Speleistä

maanantai 26. elokuuta 2013

Rotanloukku ja omat säännöt

Rotanloukku on vanha klassikkopeli. Olen itse pelannut sitä lukemattomia kertoja ja nyt se sitten pääsi myös meidän kotiimme omaksi. Peli löytyi ihan perusmarketista ja hinta oli suopea. Pelissä on mukana ohjeet mutta itse olen pelannut sitä nopeammalla ja helpommalla versiolla.

Myös kuvassa tiedetään oikeat pelisäänöt.

Pelin asettelu vaatii näppäryyttä.
Äiti voi juoda samalla toisella kädellä kahvia.

"Oma" nopeutettu Rotanloukku menee siis näin:
1. Laitetaan nappulat oikein päin loukun sisään.
2. Nuorempi saa aloittaa.
3. Pelaaja saa ottaa niin monta palikkaa, yksitellen nostaen, kun vain omalla vuorollaan saa, niin ettei rottaloukku liiku (sivussa on viivotin havaitsemisen tueksi). Jos palikka tuntuu olevan loukussa kiinni, se nostetaan (tai jos haluaa saa jättää siihen ja sanoa, että vuoro loppui). Nalkissa olevan nappulan nostaminen on toki hauskaa, koska nappulat pingahtaa miten sattuu aika räväkästikin (yllättäin pelinohjeissa vaan passataan, jottein nappula vaan vahigossa lentäisi kenenkään silmään ja pelintekijä saisi syytettä, tämän päättely keksin ihan itse).
4. Palikat nostellaan näin loppuun saakka. Vuoro vaihtuu kun loukku liikahtaa. Yli ponnahtaneet tai jumista nostetut napit laitetaan syrjään, eikä kukaan saa niistä pisteitä.
5. Lopuksi lasketaan kuka sai eniten pisteitä. Punaisista saa vaikka 3(0), sinisistä 2(0) ja keltaisista 1(0).



Pelissä tarvitsee uhkaraohkeutta tai päättelykykyä. Uusia pelaajia olen auttanut aina alkuun, kertonut mikä nappula näyttäisi olevan irti muista. Peli vaatii myös hienomotoriikkaa, sitä kuuluisaa pinsettiotetta. Lopuksi nappuloita tietysti järjestetään väriryhmiin ja sitten lasketaan (isomman kanssa yhdessä, tai kukin omansa). Yksinkertainen peli, joka on lapsista kyllä vaan hauska. Toimii vielä koululaisellakin (ja aikuiselle) ja näin helpotettuna jopa 3-vuotiaasta lähtien. Mutta vaatii ajoittaista silmän puhkaisua napin lentelyä ja säikähtämistä. Se on se juttu.

Oliko Rotanloukku muille tuttu peli?


"Laivarotta, ihan totta."

- lastenlaulu

Kolme päikkäkirjaa tältä maanantailta

Kuten joka päivä. Jotenkin niin välimallin maanantai taas ettei tiedä miten olisi. Mutta päikkäkirjoille oli kiva käpertyä, kun oli kolme minulle uutta kirjaa. Niin esitelläänpä ne teillekin, tässä samalla.


Tammen kultaisia kirjoja ehdin harvoin täällä esitellä, koska niitä on paljon ja meillä niitä myös luetaan aika paljon. Tällä kertaa kirjastosta oli tarttunut kuitenkin niin ajankohtainen kirja kuin Pienet puutarhurit, jonka ovat kirjoittaneet Margareth Wise Brown ja Edith Thatcher Hurd ja kuvittanut Getrude Elliot (suom. Ville Hytönen, Tammi, 2012, alkup. kirja vuodelta 1977). Kirjassa kerrotaan kuinka pikkupuutarhurit ahertavat puutarhassaan keväästä sadonkurjuuseen saakka. Eli kuinka erilaisia siemeniä ja taimia kylvetään, hoidetaan, sato korjataan ja miten sato säilytetään. Hyvin informatiivinen kirja ja varmasti mielenkiintoinen jokaiselle leikki-ikäiselle tietää miten kasvit kasvavat. Esikoiseni (3v) pitää tästä kirjasta kovasti. 4/5. Kuvitus on ihanan vanhahtavaa ja kirja sopii rauhallisuudellaan upeasti iltasaduksi.


Satuin törmäämään kirjastoautossa Pija Lindenbaumin kuvakirjoihin ja tänään luimme Henna hiipii piiloon kirjan (WSOY, suom Anna Kervinen, 2012). Kirjailija on sisäkannen mukaan varsin palkittu kirjoittaja ja kuvittaja. Tässä kirjassa Henna menee leikkimään samassa kerrostalossa asuvan Martan luo, jota kotona hoitaa lastenhoitaja Puuma. Kotihoidossa ovat myös kaksi vauvaa. Tarinassa Henna ja Martta päätyvät häiritsemään vauvojen päiväunia, josta seuraa pikkuinen vahinko. Henna juoksee kotiinsa piiloon, kun asia tuntuu hänestä niin pahalta mutta lopulta Puuma tulee hakemaan hänet kylään takaisin ja asia on sovittu. Hieman modernin oloinen kuvakirja kertoo arjesta ja leikeistä. Jotenkin tämä  kirja ei sytyttänyt toivomaani ihailua, vaan tarina oli yksittäisiä kivoja hetkiä lukuunottamatta aika peruskirja 3/5. Kuvitus on kaunista ja hauskaa.



Mervi Lindman on tuttu kuvittaja muistakin lasten kuvakirjoista. Memmuli kirjoissa ja kirjastolainastamme Memmuli karkaa kirjastoon kirjassa Lindman on myös kirjoittanut kirjan. Minä pidän Lindmanin kuvituksista todella paljon ja Memmulit ovat kyllä todella ihania kirjoja. Memmuli karkaa sirkukseen kirjassa Memmuli yrittää saada huomiota vanhemmiltaan ja pyytää heitä eläväisiin leikkeihinsä mutta aikuiset eivät jaksa tai ehdi. Niinpä Memmuli karkaa sirkukseen (leikeissään), jonne lopulta äitikin eksyy. Tarina oli iloinen kuvaus lapsen leikistä ja antaa varmasti kivoja leikki-ideoita ja innostaa leikkimään. Hieman Memmuli tarinoihin toivoisi vielä jotain juttua lisäksi, mutten osaa sanoa mitä. 3/5 (josta kuvitus on 4-5/5).

Oliko tuttuja kirjoja? Paljon kirjat olisivat saaneet sinulta pisteitä?


"- ISÄÄÄÄ!! MINÄ HALUAN MEHUA JA KEKSIÄ HETI!!!!
- MEMMULI! isä karjuu imurin kanssa. - ÄLÄ HUUDA!"

- Mervi Lindman: Memmuli karkaa sirkukseen

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Pipotehtaalta päivää.

No miten tässä taas näin kävi? Minä vaan kaksi pipoa tässä surautan ja... Sitten tein kolme kertaa liian iso pipon (3!) ja kun periksi ei anneta, surruutin lisää. Ja yhdet housut. Ja kun pipo ei kelvannut, tein vielä ensimmäisen applikaationikin.




Nyt mietin jemmaanko appsille pipoja kaappiin tuleville välikausille vai pistänkö vahingon kiertämään! Pipot ovat kyllä tosi kivoja ommeltavia ja todella helppoja. Kannattaa kokeilla poropeukalonkin! Oletko ommellut?


"Dinojunaa,
dinojunaa,
dinojunaa,
kyytiin vaaaan (vaan vaan vaan vaan).
Dinojunaa."

- Dinojuna televisio-ohjelman tunnari (taustamusiikkiani)

lauantai 24. elokuuta 2013

Kukkuluuruu Puppe! (Eric Hill)

Pupesta on moneksi. Uusin Eric Hillin Kukkuluuruu, Puppe (2013, Otava, suom. Anne Luukkanen) saapui luoksemme (pyydettynä) tällä viikolla ja kipusikin heti lasten yhteisen ja yksivuotiaamme vakiokirjaksi. Sillä uusin Puppe myös ääntelee. Kirjassa Puppe leikkii kukkuluuruu peliä, eli varsin tavanomaisesti etsii jälleen eläinkavereitaan luukkujen alta ja lisäksi jokaiselle löydetylle kaverille on kirjan laidassa oma äänensä. Kissa naukuu ja niin edespäin.



Puppekirjojen kukkuluuruu idea, siis läpät, ovat aika hittijuttu kautta aikojen. Niinpä se toki toimii tässäkin. Jostakin syystä suurin osa tuntemistani lapsista myös pitää äänileluista, kaikkien aikuisten iloksi. Tässä kirjassa yhdistyy siis kaksi kivaa juttua. Äänen painaminen oikean kuvan kohdalla vaatii myös vähän hoksottimia. Ja kun katsoo lapsen iloa, tuntuu se hyvälle itsestänikin. Ainoastaan miinuspisteitä annan sille, että äänet ovat mielestäni tässäkin (kuten todella monessa lelussa) liian kovalla, eikä sitä voi säätää. Eiköhän pienempi äänisemmänkin uskoisi. Toiseksi läpät ovat kyllä aina pikkuisen liian huteria ja ne vaatisi lähes aina kirjastotyylillä kontaktimuovia, jotta kestäisivät kohderyhmän käsittelyn.


Kukkuluuruu Puppe sai 3-vuotiaaltani 5/5 pistettä ja minulta 3,5/5. Oikeastaan kirja on "vain yksi puppe toisten joukossa" mutta mielestäni Puppe-kirjojen selkeä, värikäs ja rajattu kuvitus on täydellistä aloittelevalle "lukijalle" ja näin ollen Puppe on mielestäni lasten kuvakirjojen klassikko. Pupet toimivat myös hyvinä ensisanakirjoina. Ja toisto, se toimii isommallekin kuulijalle. Kukkuu leikit ovat muutenkin huippuleikkejä, joten jospa kirja innostaa myös reaali sellaisiin. Ainakin meillä innosti! Että kukkuluuruu vaan sinnekin!


"Puppe kuulee ääntä keittiöstä. Kurkista pöytäliinan alle, Puppe!"

- Eric Hill: Kukkuluuruu, Puppe

perjantai 23. elokuuta 2013

Tervetuloa Kirjapolulleni! (uusi aikuiskirjablogini)

Tänä elokuisena aurinkoisena aamuna päätin eriyttää aikuiskirjatuumailuni Sinisestä keskitiestä. Sininen keskitie oli hieman liian sekava itselleni ja kirjoitus takerteli monen "maailman" välillä.
Päädyin kirjoittamaan kumpaakin blogiani samalla nikillä, koska se on käytännön kannalta helpompaa.

Kirjapolullani keskityn lukemiini aikuisten kirjoihin. Täällä meno jatkuu lastenkirja-aarteiden, tuumailujen ja muun höperryksen kanssa.


Tervetuloa seuraani myös Kirjapoluilleni!


"Polku on kahden pisteen välillä oleva reitti."

- Wikipedia: Polku

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Rautanaula (Tommi Liimatta)

Like kustantamo oli yhteydessä minuun syksyn kirjauutuuksien tiimoilta ja poikkeuksellisesti Tommi Liimatan uusi Rautanaula (2013) hyppäsi silmilleni niin tarttuvasti, että päätin pyytää sen esiteltäväkseni blogiini. Sillä, olen ollut aiemmin kova tyttö kuuntelemaan Absoluuttista nollapistettä, jonka sanoituksista pääasiallisesti Tommi Liimatta on vastannut. Absoluuttisen sanoitukset ovat nimittäin ainutlaatuisia (tämän tyhjentävämpää kuvausta en tähän äkkiseltään keksinyt) ja aikoinaan koko musiikki kolahti itseeni kovasti melodioillaan, älykkyydellään ja huumorillaan. Olen myös aiemmin lukenut Liimatan kirjan, tahi kaksi. Kirjasta en muista edes nimeä, vain hauskahkon tunnelman. Ja jostakin syystä alkuajatukseni tästä kirjasta oli, että luen itseänikin uhaten taas yhden suomalaismieskirjailijan kuvauksen perisuomalaisesta miehestä, siis tyyliin Hotakainen (joka on mielestäni kunniakseen kaikkien muiden kuvailijoiden yläpuolella) ja mitä näitä hassunhauskoja veljeksiä nykyään onkin ja päädyn kirjoittamaan ujon kettuuntuneesti taas yhden tämmöisen ja toteamaan, että miksi. Tietäen vastauksenkin: siksi, että suomalainen mies viihtyy näiden kirjojen parissa.


Kirja kertoo, lyhyesti kuvattuna ja juonipaljastuksia tekemättä, keski-ikäisestä myyntitykki Kai Malmirinteestä, jonka vaimo Raisa katoaa. Juoni on sinällään juurikin suomalaisen niljakkaan naistenmies myyntimiehen sielunelämää avaava mutta samaan aikaan Liimatta kuljettelee sanoja lähes yhtä villisti kuin aiemmin sanoituksia tehdessään. Onneksi, totean minä, koska juonen vuoksi en kirjaa jaksaisi ehkä loppuun lukea.

Kirjan lauseet ja kuvaukset eivät siis ole selkeitä ja yksinkertaisia, vaan tätä kirjaa lukiessani, minä todellakin jouduin keskittymään vain lukemiseen ja toisaalta myös halusin niin tehdä. Liimatan lauseet voivat olla jollekin lukijalle hieman liian vaikeita mutta itse koin ne mukavan haastaviksi ja valtavirtaan nähden äärimmäisen virkistäviksi. Kirja kuvaa tunteisiin ja aisteihin menevällä tavalla aluksi hiljaksiinkin etenevää juontaan. Liimatalla on mielestäni kuitenkin varsin taitava katse nähdä arkisissa asioissa merkityksiä ja ehkäpä jopa sitä kauneuttakin (mutta varsinkin rumuutta). Välillä tämä sanallinen tykitys pääsee ilotulitustasolle, kuten "klassisessa naimiskohtauksessa" sekä vävypoika Pentin kännissä tehdyissä laukauksissa, kuten "Siivoaminen on niin yksinäistä. Muistaa kaikkea. Ihan hakemattakin." tai: "Tai miten sanoi pappa: Viinalla itteä ilahutan, mulukulla muita... Pappa oli aukinaisemman elämän mies. Näytti vilkkua vaikkei ollut kääntymässä.". Oikeastaan kirja on niin paljon metaforisia heittoja täynnä, että on mahdoton löytää parhaimmat joukosta.

Nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen ja mielestäni kirjassa parasta ovat sen sarkasmi ja mustahuumori, jota myös itse päähenkilöt itsestään löysivät, kuten Pentti känniajatuksiaan päästellessään: "Ei saa juoda siksi, että vituttaa, vaan siksi että viinattaa. Ihan tavan takia. Näitä pitäisi panna ylös.". Vaikka kirja on kirjoitettu humoristisesti, koin taustalla olevan koko ajan oudon pahanolon vellonnan, jota myös kirjan henkilöiden kuvattiin aika ajoin tuntevan. Välillä pahaolo esti jopa kirjan jatkamista ja minun piti hengähtää, kuitenkin uteliaisuus juonesta laittoi minut lukemaan kirjaa joka päivä iltamyöhäänkin. Ja pitää kyllä tunnustaa, että loppua en kyllä olisikaan ihan äkkiseltään lähtökohta-ajatuksillani arvannut. Mutta oli hauska lukea pitkästä aikaa kirja, jonka jälkeen kanttakin katsoessa sai tuumata, että ai niin joo ja kokea älyämisen riemua, myötähäpeän sijasta.

Kirjan sivuilla oli myös satu. Satu oli luettavissa metaforana, jota voi kirjan lopun jälkeen tuumailla laajemminkin. Kirja käsitteli oikeastaan montaa kipeää kohtaa ihmisyydestä. Mutta satua lukiessani minä kyllä aidosti ihastelin Liimatan taitoa kertoa kauniisti ja yksinkertaisesti. Satu ikään kuin avasi minut ymmärtämään kirjailijan monipuolisuutta kirjoittajana. Ehkäpä seuraava aluevalloitus onkin lasten (kuva)kirjan alueella? (hehheh). Pisteet kirjalle olivat lukuni aikana 3/5 mutta nyt kun kirjoittelin ajatuksiani enemmän auki, voisin antaa jopa 4/5. Siltä väliltä kuitenkin.

Oletko sinä lukenut Tommi Liimatan kirjoja? Lukisitko esittelyni perusteella?


"Kai paineli kuin täysirakkoinen hissin nappulaa, paukutti kuin rikkuri alasinta lakkoaamuna, runnoi morttelia kuin petetty mattorullaa, vatkasi kuin luokkakuvan edessä. Hän hetkutteli tutteja kuin vähälahjainen tamburiinia ja mummo iski paksut kyntensä Kain selkään kuin maakotka jänikseen."

- Tommi Liimatta: Rautanaula

Ensiompelupeli

Ensiompelupeli. Oli niin kiva yhdyssanakeksintö, että pitää ihan makustella useampaan kertaan! No niin, asian tynkään. Ostin pari vuotta sitten esikoiselleni synttärilahjaksi ensiompelupelin ja olen ollut oikeasti yllättynyt miten kiehtova tämä on hänestä ollut. Muistan omasta lapsuudestani ompelukuvat, joissa ommeltiin neulalla villalankaa pahvikuvan ääriviivojen mukaisesti ja se oli mielestäni tosi kivaa. Tämä ensiompelupeli ratsastaa ikään kuin samalla idealla. Eriväriset "kengännauhat" toimivat itsessään neula ja lanka yhdistelmänä ja ompelukuvat ovat kestävää puuta. Lankaa pujotellaan reiästä toiseen (tai no miten sattuu osumaan). Lisäksi tässä pelinversiossa kuvioon voi "ommella" tähden tai napin mukaan.



Viimeksi pelikaupassa käydessäni huomasin, että näitä ompelupelejä oli ilmestynyt nyt useammanlaisia. Hädin tuskin sain itseni pois siltä hyllyltä, koska siellä oli niin ihania kuvia. Olen itse heikkona Djekon kuvituksiin mutta tosiaan kannattaa katsella kauppoja, sieltä löytyy varmasti nykyään myös erilaisin kuvin jos nämä tökkii. Ompelupeli opettaa kivasti käsinäppäryyttä, päättelyä ja tasan tarkkaan keskittymistä. Ja tässä poksissa sanotaan, että peli käy jo 2-vuotiaasta eteenpäin. On ihan huippua, kun (haluan itse ommella) kysyn esikoiselta aletaanko ompelemaan ja esikoinen hyppii innoissaan paikalle. Otetaan ompelukone minulle ja tämä peli esikoiselle. Ja sitten tuhistaan samaan tahtiin työhön keskittyen.

Onko teillä ensiompelupelejä? Entä muistatko ne pahviset ompelukuvat?!


"On puhe totista, on puhe totista,
vaan sika harvoin on vakavana.
Ja antaa lotista, veden lotista,
sika pysyy ilon jakajana.

Eläimeksi syntyy, 
eläimeksi kasvaa,
eläimenä pysyy..."

- M.A. Numminen: On sika kunnossa

tiistai 20. elokuuta 2013

Paavo on reilu kaveri (uusi lasten kuvakirja)

Ihana, kun syksy tuo tullessaan uusia raikkaita kirjoja. Tämän esittelemäni kirjan olen pyytänyt itse kustantamolta.  Paavo on reilu kaveri (Lasten Keskus, 2013, suom. Sanna Kangasluoma) on Thierry Robberechtin kirjoittama ja Philippe Goossensin kuvittama (meniköhän taivutukset lähellekään) hollantilainen (jos oikein ymmärrän) lasten kuvakirja, joka kertoo koululaisista Paavosta ja Herkosta. Paavo pitää juhlat luokkatovereilleen mutta Herkko ei saakaan kutsua, koska hänellä on tapana nahistella muiden kanssa. Paavo kuitenkin säälii surullista Herkkoa ja pyytää hänet juhliinsa. Juhlien jälkeen Paavo huomaa, että hänen lentokoneensa on hävinnyt, eli Herkko on pihistänyt koneen itselleen.



Tässä vaiheessa kirjaa esikoiseni suu loksahti auki. Töökeää. Mutta onneksi tilanne korjaantuu. Lopuksi luokka lähtee vielä merenrantaretkelle, joka on monisisaruksiselle Herkolle varsin iso juttu, koska hän ei pääse niin usein reissuilemaan. Reissusta kuullessaan Paavo on kyllä melkoisen reilu kaveri, kun juoksee kotiin hakemaan säästöpossunsa ja maksaa koko luokalle kunnon eväät! Pienestä överikohdastaan huolimatta Paavo on reilu kaveri on nimensä mukaisesti kiva kirja kuvaamaan miten ollaan reiluja kavereita. Kirjassa kuvataan myös hyvin erilaisia tunteita ja kokemuksia. Lisäksi kirja auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia perheitä ja opettaa anteeksi antamisen suurta taitoa. Kuvitus on iloisen värikästä ja aika selkeää. Teksti on aika ajoin hieman töksähtelevääkin, toteavaa. Mutta toisaalta kirjan tavallisuus voi innostaa pieniä lapsia kuuntelemaan kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirjan paperi on jännän kiiltävää ja sileää (Molli kirjassa se oli sellaista hieman rosoista, vähän niin kuin vesiväripaperia ja ihanan tuntuista kosketella, näin verrokiksi mainiten!).



Lyhyehkö, mukava ja lämminhenkinen kirja on varmasti oikein mukavaa luettavaa kaikille (uusissa) ryhmissä aloitteleville leikki-ja alkukoululaisille. 3/5. Sopii mielestäni perusvireeltään myös iltasatukirjaksi.


"Paavo oli innoissaan. Hän juoksi iltapäivällä kotiin hakemaan oman säästöpossunsa ja kiikutti sen opettajalle."

-Robberecht & Goossens: Paavo on reilu kaveri

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kuinka saan lapseni rauhoittumaan lukuhetkeen? (Ja Molli-arvonnan voittajat!)

Ja heti aamukahvipuhteekseni leikkasin yli kuusikymmentä arpaa, nappasin lähellä olleen sammakkopelin (on muuten kiva klassikkopeli!) ja laitoin arvat siihen. Viralliseksi valvojiksi pestasin kolme innokasta sammakkoa ja arvonnan suoritti ilahtunut esikoiseni, joka tarkisti vielä viimeisen arvan kohdalla, että ei kai ne meidän Molli kirjaa saa. Ei, vaan ihan omansa.



Kirja-arvontaan osallistui paljon ihmisiä ja ilahduttavan moni kirjoitti myös lukutottumuksiaan kommenttiboksiin. Kirjojen luvusta on myös kirjoiteltu blogeissa, kuten Periaatteen nainen, Leluteekki, Mansikan muruja ja Tuumat ja tuokiot blogeissa. Olen lukenut kertomuksianne kaikista näistä hymy huulilla ja kiitän paljon kaikkia osallistuneita. Lisää lukukokemuksia luen toki ilolla jatkossakin!


Kommenttejanne lukiessani huomasin, että monen perheen luku keskittyy luonnollisesti iltasatuihin ja jäin miettimään sitä, millaisia kirjoja iltaisin luetaan? Mietin myös, voisinko välillä vinkata esittelemissäni kirjoissa millaiset ovat kivoja rauhoittumiseen ohjaavia kirjoja, kun taas toiset varmastikin lähinnä villitsevät ilollaan ja innokkuudellaan.


Sain myös erinomaisen kysymyksen miettiä kuinka pieniä lapsia rauhoitetaan lukemisen ääreen. Olen itse ohjannut hetkeen sanomalla, että nyt rauhoitutaan kuuntelemaan, ottanut viekkuun, syliin ja kainaloon ja yrittänyt omalla käytökselläni rauhoittaa. Hyvin usein lasten jalat, tai kaikki paikat, heiluvat rauhoittumispyrkimyksestä huolimatta ja tähän olen käyttänyt myös vilttiä ja vaikka tyynyä jalkojen päälle rauhoittamaan tilannetta. Joskus keskeytyksille ja syöksymisille on taas selkeämpi tarve, varsinkin mitä pienempi kuulija on kyseessä, joten niitäkin saa mielestäni olla, muttei koko ajan. Rauhoittumiseen ja keskittymiseen pyritään joka kerta. Hyvin tärkeää on mielestäni myös iän, kehityksen ja arkitarpeen (esim jos edessä on lääkärikäynti, kiinnostaa usein lääkärikirjat enemmän) mukainen kirja, aikuisen eläytyminen ja aikuisen oma kiinnostuminen kirjoista. Iltaisin pyrin lukemaan monotonisemmin ja rauhoittavammin, vaikka kirjaksi olisikin valittu villimpi ja iloisempi tapaus lapsen pyynnöstä.


Mutta kuten kuvista jo huomasitte, arpaonni suosi tänään Suhmuraa, Sue Elleniä ja Adaa. Lämpimät onnittelut kaikille voittajille! Saatte oman Molli- kirjanne, kun laitatte minulle sähköpostitse osoitetietonne bleue.bleuey(täti)gmail.com. Kiitän yhteistyökumppaniani Lasten Keskusta hyvästä yhteistyöstä ja kiitos kaikille osallistujille hyvän mielen tuottamisesta! Keep on reading!


"Kanada?!
Oiikeiin!"

- Kummeli

perjantai 16. elokuuta 2013

Onnen koukkuja (Grégoire Delacourt)

Nappasin kirjaston hyllystä ohuen (164 s.) ranskalaisen Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja (WSOY, 2013. suom. Leena Leinonen), luin pikaisesti takakannen ja mietin, että njäää, onko hyvä vai imelä. Luin kirjan eilen ja mietin, että njää oliko ihan hyvä vai imelä.

Kirja kertoo keski-ikäisestä naisesta Jocelynesta, joka omistaa käsityökaupan ja pitää blogia Kultahyppyset, joka yhdistää kankaita hiveleviä, pienista arjenonnista arvostavia naisia. Jocelyne on naimisissa miehensä Jocelyn kanssa ja naisen elämä on täynnä erikoisia sattumia, onnea ja epäonnea, ja jopa lotto-onnea. Miten sattumat ja tapahtumat kuljettavat sitten keski-ikäisen naisen elämää eteenpäin, siitä voitte lukea enemmän itse.

Kirjan lehdessä on kehoitus tehdä kolme listaa, ennen kuin lukee tämän kirjan. Valitettavasti, koska kyseessä oli kirjastonkirja, kehoitus oli sisäkannella, jota en ollut lukenut, ja näin ollen luin kehotuksen vasta kirjan lopuksi. Mutta listat ovat: Lista asioista, joita tarvitsen; Lista asioista, joita minun tekee mieli; Hullujen mielitekojeni lista ja Viimeinen listani. Enpä siis olisi varmaan jaksanut listoja kirjoitella, vaikka olisin ne aluksikin nähnyt. Nämä samat listat ovat kirjassa myös kirjanpäähenkilön kirjoittamana. Kirjan juoni käsittelee mielestäni oikeastaan kysymystä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi ja mikä onnettomaksi. Siinäpä kysymys, sillä tasaista elämäntietä ei varmaan kukaan koe. Kuolema ja syntymä kuuluu ihmiselämään, niin myös onnistumiset ja epäonnistumiset. Sanotaan, että tasan ei käy onnen lahjat, mutta toisaalta voidaan miettiä myös mikä kaikki on suhteellista. Raha on monen haave ja kaikki me tiedämme, että sitä tarvitsee itse kukin elääkseen, mutta rikkaus, eipä se taida olla niinkään, että suuret setelit toisivat onnen ja ihanuuden. Kuten vasta yhteen kommenttipoksiin kirjoitin, ihmismielen onnettomuus elää myös valkoisissa tiilitaloissa syreenien tuoksun alla.


Delacourtin kirja tuo pikkuisen mieleeni Coelhon kirjat, joista itse olen lukenut kokonaan vain Alkemistin. Siis tämän voisi tietyllä tapaa lukea kirjoihin, joissa käsitellään elämän onnea metaforin. Metaforilla leikkiminen on vaikea tyylilaji (vaikka sitä itsekin yritän jatkuvasti harrastaa) ja täytynee sanoa, että Coelhon kohdalla minun lukemiseni jäi yhteen kirjaan, koska kirjoitustyyli oli kaikessa hyväntahtoisuudessaan minusta liian imelä ja yksinkertainen. Onnen koukuissa tarina oli kuitenkin itselleni mielenkiintoinen ja teemat käsityö, blogimaailma, lapsiperheet ja isovanhempien vanhuus olivat varmaan sen verran minua läheisiä teemoja, että jaksoin tämän lyhyen kirjan lukea. Henkilöhahmojen tekemät valinnat ja "olla öllöttelyt" ärsytti minua välillä kohtalaisesti ja pitempänä kirjana en tätä pikkuisen laskelmoituakin kirjaa olisi ehkä jaksanut täysin lukea. Henkilöhahmot olivat sinänsä kuvattu hyvin ja tulivat eläväksi. Tunnustan, että lopussa jo vähän hypin rivien ylikin. Mutta tämä kirja olisi ollut tosi hyvä lukumaratonkirja, koska kirjassa on listoja ja tyhjiä sivuja vaikka kuinka paljon: sivumäärät paukkuisivat ihan kuin ilmaiseksi!

Minä en oikein tiedä mikä maku tästä suuhun jäi. Jälkeenpäin saatan sanoa, että 2/5, nyt, nääää, 3?/5. Joku vaan ei ollut ihan justiinsa mutta yritys tietysti hyvä kymppi.
Alla oleva lainauskin (kirjan ensimmäinen lause) kertonee sen, että moni lause kirjassa oli sellainen, johon jäin vähän viisastelemaan itsekseni, että njäääh, enpä nyt noinkaan sanoisi... Mutta jos kirjan kanssa käy dialogia, on se silloin myös tietyllä tapaa tavoitteessaan onnistunut? Vähän niin kuin mainoskin, ai niin kirjoittajahan olikin ranskalainen mainosmies!


"Me valehtelemme aina itsellemme."

- Delacourt: Onnenkoukkuja

torstai 15. elokuuta 2013

Häähuumaa lauantaina (McCall Smith)

Kuten viimeksi elvistelin, olen keksinyt hyvän tasapainon lukea Mma Ramotswea kirjan per vuosi. Mutta koska elvistelyt ovat tehty rikottaviksi, lainasin toisen Mma Ramotswen tälle kesälle. Koska kuka voisikaan vastustaa kirjannimeä Häähuumaa lauantaina? Todennäköisesti juuri minä, koska en ole sinänsä hääihminen, vaikka ehkä iän myötä jotain pehmenemisen merkkejä onkin ollut havaittavissa, mutta koska tämä uusin Ramotswe käveli minua viettelevästi vastaan kirjaston uutuushyllyllä, enhän minä sitä rassukkaa osannnut sinne jättää. En, ja kiilasipa tuo mielenkiintoni afrikkalaiseen häähumuun siinä määrin, että kirja meni oitis lukupinoni päälimmäiseksi.


Kirjassa siis Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi valmistelee häitään sulhasensa kanssa ja samalla kirjassa kuvaillaan botswanalaisia tapoja naimisiinmenoon liittyen. Vaikka suomalaisetkin juhlivat häitään melko mittavasti, on botswanalaisten juhlinta vielä hieman eri sfääreissä. Samaan aikaan Mma Ramotswe tutkii outoja karjasurmia ja näkee haamun- nimittäin oman pienen valkoisen pakettiautonsa haamun.

Vaikka kesän toisen Ramotswen lukeminen olikin yhtä hidasta kuin arvelinkin sen olevan, yllättäin tämä salapoliisijuoni tuntuikin tällä kertaa hieman mielekkäämmältä kuin monissa muissa kirjoissa, en tiedä miksi. Myös hääteema oli kiinnostava, koska olen kyllä tykännyt näistä kirjoista juuri sen takia, että ne kertovat minulle afrikkalaisista tavoista ja kulttuurista. Kirjan kulku on leppoisan hyväntuulista, kuten aina, mutta jostakin syystä tämä kirja ehkä nousi joitakin muita McCall Smithin Mma Ramotswe kirjoja paremmaksi. Outoa. Jos kirjalle nyt etsiskelisi pisteitä, olisi se vahva 3, vaikkapa 3+/5. Ai niin ja asia, mikä minua kiehtoo näissä kirjoissa on se, miten jotenkin simppelin ihanasti Mma Ramotswe aina tuumailee maailmasta. Siinä on jotain hyvin yksinkertaista, jopa naiivia, mutta samalla sangen älykästä, suvaitsevaa ja tarkkakatseista. Ihailtavaa.


Kaksi kuvaa kirjasta paljastaa myös toisen asian. Olen nimittäin kaivanut neulepuikot esiin. Syksyllä aloitamme appsin kanssa tanssijumpan ja eikös pienellä tanssijalla pidä ollakin pienen pienet säärystimet, että nilkat pysyvät lämpimänä? No sitähän minäkin!


"Kyllä, meilläkin on vain yksi sydän, mutta kun ihminen varttuu, sydän kasvaa suuremmaksi. Lapsi voi rakastaa vain yhtä tai kahta asiaa, aikuiset taas rakastavat niin monia asioita."
"Kuten esimerkiksi?"
Mma Ramotswe hymyili. "Botswanaa. Sadetta. Karjaa. Ystäviä. Omia lapsiamme. Edesmenneitä sukulaisiamme. Palavasta puusta nousevaa savuntuoksua aamuisin. Rooibosteetä..."

- Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina (Otava, 2013, suomentanut Päivi Pouttu-Delière)

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Upea Molli kuvakirja kertoo ystävyydestä (Kirkkopelto)

Maanantaiulkoilumme kruunasi pakettilappunen postilaatikossa. Nyt postiin ja äkkiä! Lapussahan luki nimittäin taikasanat "sisältää kirjoja"! Kipin kapin ja pian paketti olikin jo kyydissämme. Sisällä käsienpesu sujui nopeasti, kun paketin avaamiseen oli jo kaikilla kiire. Ja vitsiläinen (ei autokirjaa, sanoi joku) sehän on uusi Molli, nyt se sitten jo ilmestyikin! Pakko tunnustaa, että minua vähän alkoi jännittää, olihan tämä kirja pyytämäni kirja blogini synttäriarvontaan, entä jos kirja... ei olisikaan niin hyvä?!


Päikkäreillä sitten aloitimme kirjan luvun (pikalaskin 34 sivua). Välillä kuopus itkusti omasta sängystään, heitti tutin lattialle ja muuta pientä katkaisua mutta runsahkon kirjan lukemisen ilo säilyi siitä huolimatta. Huomasin esikoisen vilkuilevan kirjan sivuja vähän eteenpäin taukojemme aikana. Sillä. Katri Kirkkopellon kuvittama ja kirjoittama Molli (Lasten Keskus, 2013) imaisi kauniilla kuvillaan meidät heti alkusivuilta lähtien. Tarina kertoo yksin elelevästä Mollista, joka vieralilijan käydessä huomaa, että ehkä ystävä olisikin ihan kiva juttu. Koska Mollin seinä, eli sukupuu, on "Hapannaamoja täynnä (...)!", hän tukeutuu kirjoihin, joissa opetetaan hauskalla tavalla miten ollaan hyvä ystävä, miten hymyillään ja jopa nauretaan. Kirjassa on paljon katsottavaa mutta myös tekstissä on monta pientä humorististakin kikkaa, joiden hoksaamiseen tarvitaan jo vähän mietintää tai aikuisen apua, siispä kirja soveltuu luultavasti vielä ensiluokkalaisillekin. Ja mikä parempi aihepiiri näin koulutyön alussa kuin ystävyys ja reilu kaveruus?

Kuvitusta kirjassa Molli (tästä tarina lähtee)

Kirjan tarina on mielestäni kaunis ja monipuolinen. Teksti kulkee kirjan sivuilla ja kuvissa välillä hieman sarjakuvamaisestikin. Sadun "Mollistavia ystävyysasioita", eli ystävyysoppi, on valtavan hyvin ja opettavaisesti kirjoitettu. Kirkkopelto kuvaa ystävyyttä samoin kuin sitä itsekin ajattelen, mikä tietysti tuntuu hyvälle. Kuvituksen ja tarinan yhdistelmä on niin hyvin tuumittu luonnollisella toteutuksella, että kirjan kokonaisuus tuottaa minulla ihan kiitollisuuden tunteen Kirkkopeltoa kohtaan. On aivan upeaa, että lasten kuvakirjoissakin nähdään näin paljon vaivaa ja ajatusta, ja tällä tavoin lasta kunnioitetaan ajattelevana, kokevana ja tuntevana yksilönä. Kirja ansaitsee minulta 5/5 pistettä. Esikoinen huutaa vieressäni Mollille "Sata!" pistettä!  (hänen asteikkonsa saattaa olla nolla tai sata).


En mahda mitään, että tästä tuli nyt näin ihaileva esittely. En pysty olemaan tämän neutraalimpana, vaikka kyseessä todella on se sama kirja, mikä löytyy kirjoitushetkellä käynnissä olevasta arvonnastani, vaikka tiedän, että joku pekka sieltä takarivistä nyt arvelee, että ihasteluni johtuu juuri siitä. Itse asiassa, kun saimme kirjan luettua, tuli aika etuoikeutettu olo, että olen saanut blogiini näin hienon lahjan. Lähestulkoon nöyrä olo.


Toivotan kirjailijalle menestystä ihanalle kirjalle! Kiitos lastenkirjailijat, että jaksatte tehdä laadukasta työtä ja kiitos Katri Kirkkopelto ja Molli!

Ja tässä vielä synttäriarvontani linkki, vielä ehtii arpoa! Vähänkös minulla on hyvä (ja huojentunut!) mieli, kun saan arpoa palkinnoksi näin upean kirjan ja vielä kolmelle onnekkaalle!

Pst! Haasteeseen ottautuneet bloggaajat, mietin näin jälkiviisaana olisikohan haasteeseen vastaaminenkin reilua (muita arvontaan osallistujia kohtaan) tapahtua ennen arvonnan päättymistä? Mitäpä sanotte? En kuitenkaan halua alkaa seurailemaan asiaa sen kummemmin, joten heitän pallon nyt teille ja pahoittelen, etten ymmärtänyt laittaa aikarajoitusta arvonnan "sääntöihin". Oppia ikä kaikki!


"HYMYOTUS: hymyllään ja ystävällisyydellään vetoava olento."

- Katri Kirkkopelto: Molli

maanantai 12. elokuuta 2013

Itkupotkuraivarit osa 2/2 (ajatuksia Kiukkukirjan pohjalta)

Luin Väestöliiton julkaiseman Raisa Cacciatoren kirjoittaman Kiukkukirjan (2008) loppuun viikonloppuna. Kirjan päätteeksi kuolasin tehokkaan vartin "uuteen" sohvatyynyyni, esikoisen jatkaessa lukemistaan vieressäni. Päikkäriaika- kaikilla paitsi esikoisella. Kasvavien lasten kanssa arki muuttuu jatkuvasti, ja vaikka itse pidänkin päivärytmin perusteista (ruoka, ulkoilu ja uni) kiinni, aina välillä joutuu ja on hyvä oppia joustamaan myös niistäkin. Mutta kuten ensimmäisessä tuumailussani  Kiukkukirjasta totesinkin: perussäännöistä pidetään aina kiinni, sillä se antaa turvaa kaikille perheessä eläville ja on Suomen lainkin mukainen oikeus kaikilla: ketään ei satuteta (ei myöskään itseä tai eläimiä). Tähän lisään vielä meidän säännön: ja tavaroita ei rikota.


Uhmaikäisen kanssa olen itse pohtinut paljon mistä muista käyttäytymiseen liittyvistä rajoista on pidettävä kiinni ja mistä tulisi joustaa. Kiukkukirjassa oli minusta tosi hyvä vinkki jakaa kasvatukselliset tavoitteet kolmeen eri osioon: 1. asioihin ja sääntöihin, joista ei jousteta missään tilanteessa (kuten meillä toisen lyöminen) 2. opeteltaviksi nostettavia asioita, joissa pysytään harjoittelun aikana tiukempana, että homma saadaan sujumaan (meillä nyt se päivälevon harjoittelu: vaikkei nukkuisikaan, ei saa häiritä appsia ja itsekin pitää vähän levähtää- tosin tänään mokasin tässä itse loistokkaaksi, enkä pitänyt rajasta kiinni ja lopputulos oli heikko) 3. asioita, joissa voidaan joustaa (esim. käsien pesu: joskus yhdessä, joskus itse).

Toinen sääntöihin kuuluva asia, jota jäin kirjasta pohtimaan, oli kehoitus, että varsinkin tempperamenttisen lapsen kanssa tulisi kompromisseja tehdä enemmän. Tämä on taas ymmärtääkseni historian kasvatuksen kanssa varsin ristiriidassa oleva kehoitus- siis eniten kiukkuilevalle pitäisi antaa enemmän periksi?! Tämä mietityttää minua kovasti mutta ehkä taustalla on se ajatus, että ensinnäkin puhutaan nyt lapsesta, jonka tunne- ja käyttäytymiskontrolli on vielä vajaavainen ja hän vasta harjoittelee sitä (ja ymmärrys siitä, että kehityksen myötä myös temperamenttinen voi oppia "ihmisiksi"!), ja toiseksi kun lapsi saa onnistumisen kokemuksia omalla tasollaan kompromissien kautta, hän oppii joustamaan näin itsekin. Kolmanneksi mietin, että kompromisseilla koko perheen arkea helpotetaan tulistuvamman lapsen kanssa, ehkäisemällä näin turhia riitoja ja koko vuorovaikutuksen kääntymistä negatiivissävytteiseksi. Niinpä niin. Tempperamenttisten lasten äitinä totean, että omassa arjessani olen huomannut kompromissien olevan tosi hyvä juttu. Se vaan vaatii meiltä aikuiselta myös sitä kuuluisaa joustoa ja kompromissihalukkuutta, joka on joskus ainakin itselleni helpompaa ja joskus ei.

Kiukkukirjassa kerrotaan ikätasoin millä tyypillisillä tavoilla eri-ikäiset lapset kokeilevat rajojaan. Uhmaamalla lapsi kokeilee rakastetaanko häntä kiukuttelusta huolimattakin. Kirjassa kerrotaan erilaisia tapoja opetella oman alatievaaran, raivostumisen hallintaa sekä aikuisillakin tavattavia tyypillisiä "riitelytapoja" (esim alistuva tai aggressiivinen). Hallinta- ja rauhoittumiskeinot ovat toimivia sekä aikuiselle että lapselle. Itselleni mieluisimpia ovat aina olleet mielikuvaharjoitukset ja jonkun symbolin kautta oppimiset. Cacciatoren kirjassa esitellään esimerkiksi hyvä Liikennevalo malli, jossa lapset tunnetilaa voi kuvata liikennevalomallilla: Punaisessa kohdassa tunne on huipussaan eli: SEIS, tällöin on turha yrittää mitään, vaan hengitellä rauhallisesti (pomppia tasajalkaa, tai vaikka purra tyynyä) ja luottaa siihen että pahinkin tunne menee aina ohi. Keltaisella aivot alkavat jo toimia, voi pysähtyä miettimään mitä tapahtui, mikä on hätänä ja mitä vaihtoehtoja on toimia ja mikä niistä on rakentavin. Tällöin pyritään pois raivostuttavista ajatuksista (Cacciatore toistaa usein: Ajatuksiaan VOI hallita!) ja keskitytään mukaviin ja rauhoittaviin. Vihreällä valolla vasta toimitaan, tehdään niin kuten on parhaaksi vaihtoehdoksi päättänyt.

Liikennevalomallin lisäksi suosikkejani ovat mielikuvarentoutumiset erilaisten "calm blue ocean" mielikuvien avulla. Cacciatore listaa myös lapsen villieläin ajattelun, joka auttaa lasta ajattelemaan, että vaikka villieläin tai peto onkin luonnoltaan välillä villi, on hän pääasiallisesti rauhallinen ja kiltti ja tarpeen mukaan myös turvallinen ja auttava. Näistä teidän kannattaa lukea Kiukkukirjasta tarkemmin, mikäli joku tuntuu kiinnostavan enemmän.

Koska kyseessä on aggressiokasvatuksen käsikirja, on kirjalla oltava perustehtävä ja tavoite. Minusta kirjan sanoma on selvä. Perhe on malliyksikkö, joka kasvattaa vauvansa pärjäämään maailmassa, itsensä ja muiden kanssa. Tämä luonnistuu niin, että perheellä on oltava selvät säännöt, jotka ovat tiedossa myös lapsilla itsellään (minäkin kysyin esikoiseltani mitä meillä saa tehdä ja mitä ei, olipa hyvä keskustelu! lisäksi ynnäsin tuon ylläolevan perussäännön esikoiselle vielä ääneen). Perheessä kaikilla on erilaisia tunteita ja niitä on meillä kaikilla yhtä lailla sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tunteita, jotka näkyvät persoonamme, kulttuurimme ja kasvatuksemme vaikuttamina erilailla. Elämä saa tuntua ja tunnekin saa näkyä, mutta ketään ei saa satuttaa ja myös suuttumusta voi käsitellä rakentavasti, myös toisen kanssa. Tähänkin kirjassa löytyy useita pohdinnallisia apuja sekä itselle että lapselle. Vanhemman tulisi olla lapsen tuki ja turva, ei upottautua lapsen vihaan vaan auttaa lasta käsittelemään ja ymmärtämään sitä esimerkiksi liikennevalomallin avulla. Lapsen uhmatessa ja kiukutellessa, hänelle tulisi jäädä hyväksytty olo, että häntä rakastetaan ja maailma on hänelle hyvä paikka, vaikka välillä kiukuttaakin.


Cacciatore toistaa kirjassaan sitä, että suuttuminen menee usein stressihormonien vuoksi lihaksiin: lihakset jännittyvät ja silloin elimistö on jo tietyssä stressitilassa. Kirjassa esiteltiin myös sitä, miten me aikuisetkin voisimme havaita omaa käyttäytymistämme suuttuessamme: mitä tapahtuu, missä ja niin edelleen. Myös omien tunteiden nimeäminen on tärkeää, eikä vain lapsen! Jotenkin tämä lihasjuttu aukaisi minun silmiäni hyvin, tässä selkävaivaisuuttani niittäessäni, olenhan aiemminkin todennut, että taisin ottaa keväiset kiukut ja stressit niskaani ja selkääni kuin pieni tunneimuri. Luulin pitäneeni myös itsestäni huolta mutta en ilmeisesti riittävästi. Siispä Cacciatoren sanat väliotsikosta Rauhoittavia ajatuksia oli itselleni varsin tärkeä kappale:

"Monenlaiset jännitystilat, kiireen tuntu ja suorituspaineet ovat aikamme ongelmia. (...)
Vaatimuksia on paljon mutta malleja lepoon ja akkujen lataamiseen on vähemmän. Lepopäivän, rauhan ja oman ajan kunnioitus tuntuu toisinaan unohtuneen. Joskus aikuisetkin kokevat rauhoittumishetket turhina- koko ajan pitäisi tehdä jotain, tarjota lapsille elämyksiä ja laatuaikaa. (...) Pysähtymisen arvostamista pitää opettaa. Ajatusten ja mielen rauhoittaminen on mahdollista ja jokaisen omalla vastuulla!"

Niinpä niin ja auts monessa kohtaan. Välillä sitä huomaa itsekin suorittavansa liikaa ja pysähtyminen on hukassa. Sanat tukevat myös meillä päikkäriajan rauhoittamisen jatkamista ja lepohetken kunnioitusta, vaikka unta eivät kaikki ottaisikaan.

Millaisia ajatuksia sinulla tuumailustani nousi? Joko olet itse tutustunut Kiukkukirjaan? Kokeillaanko yhtä kaikkein helpointa juttua seuraavaan suuttumishetkeemme yhdessä, Cacciatoren ohjein? Seuraavan kerran, kun joku (vaikka aikuistilannekin) ärsyttää ja sieppaa, niin eipä ajatellakaan että Nyt näytän niille (tai muuta negatiivista), vaan keskitytäänkin (omin sanoin) ajatukseen Minulla ei ole hätää, olen rauhallinen. Olen tänään yrittänytkin tätä ajatusten säätelyä, eikä se ihan helppoa ole. Mutta oppia ikä kaikki!


"Vauva itkee, kolmevuotias kiljuu kaarella, eskarilainen räjähtelee. Ei hätää!"

- Raisa Cacciatore: Kiukkukirja: aggressiokasvattajan käsikirja

perjantai 9. elokuuta 2013

Mukava rakennuslautapeli

Meillä asuu yksi kolmivuotias pikkupoika, joka toistaa kymmeniä kertoja päivässä mantraa "Äiti, minulla ei ole mitään tekemistä.". Lieneekö puuhaa vailla oleva poikamme tullut puuhaileviin vanhempiinsa, siltä se vakavasti näyttää. No, koska blogin aloitus on vielä hieman liian haasteellista kolmivuotiaalle, pitänee äitin keksiä jotain muuta. Koska blogini on täynnä lastenkirjoja, olen tuumaillut myös lapsille tilattavista lehdistä sekä leikistä ja mediapelitkin on jo koluttu, keskitytään tässä (tai näissä) postauksessa sitten hyvään lautapelilöytöön. Lautapeleissäkin löytyy pelejä, joita voi puuhailla yksin (niin että äiti saa kuopuksen nukkuessa sen puolentunnin oman ajan, eli yhdistetyn kahvi- ja bloginkirjoitustauon).


Tämän syksyn uusi pelimme on Smart Gamesin Bill & Betty Brics peli, joka olikin itselleni aivan uusi peli. Pelissä on puisia rakennuspalikoita (eri muotoisia) ja pieni mallivihko, jossa esitellään 1. alkuasetelma, joka lapsen pitää osata tehdä ja 2. palikat, joiden avulla lapsen tulee rakentaa mallin mukaisista palikoista nelikulmainen talo. Peliä on suositeltu 5-vuotiaasta eteenpäin mutta mikäli lapsesi osaa jo katsoa mallista, voi peli jo sujua aiemmin. Peli kehittää paketin mukaan loogista päättelykykyä, stretegista päättelyä sekä näönvaraista ja avaruudellista hahmotuskykyä, joka tässä tapauksessa tuntuisi olevan varsin totta. Olen aiemminkin nähnyt vastaavia vanhoja palikkapelejä, joissa rakennetaan mallista samanlainen mutta tässä rakennustyömaa (sisältää myös ukkelin ja akkelin) on mielestäni uskomattoman kiva ja leikinvarjolla pelaamiseen kutsuva. Palikoilla voi siis myös leikkiä oikein hyvin, koska palikat ovat puuta. Kirjasessa oli myös pelinvalmistajan muita pelejä ja yksi oli vastaavanlainen linnanrakennuspeli! Vau, se olisi varmasti vielä kutsuvampi lapsille, jotka tykkää enemmän prinsessa- ja prinssijutuista!


Millaisia hahmotuspelejä tai leikkejä teillä pelataan? Periaatteessa samaa hahmottamista voi leikkiä lapsen kanssa piirtämällä itse palikoista kaksi- tai kolmiulotteisia mallikuvia (vaikka kaksi punaista alle ja yksi keltainen palikka päälle) tai tekemällä itse mallin (piilossa tai lapsen edessä) ja pyytämällä lasta rakentamaan samanlaisen. Tämä onnistuu legoilla ja palikoilla helposti! Ja eikun rakentamaan!


Haluaisittekö lukea muita pelivinkkejäni? Pelejä on nykyään saatavilla tuhansia, joista voi olla vaikeaa löytää hyviä. Joskin klassikoihin kannattaa aina luottaa: muistipelit, dominot ja lotot ovat aina hyviä. Näitä löytyykin halpisversioista vaikka kuinka kauniisiin kuvituksiin ja myös puisina, siitä vain valitsemaan itseä ja varsinkin lastasi motivoivin kappale. Parhaita löytöpaikkoja on oikeat lelukaupat ja lasten pelikaupat, joita löytyy varmasti myös netistä. Mutta myös marketeistä löytyy hyviä pelejä, jos nyt näin ihan nimeltä mainitsen niin esimerkiksi Haban pelit ovat kyllä lähes kaikki hyviä ja laadukkaita. Pitänee vielä varmuudeksi sanoa, etten saa näistä pelipostauksistani mitään provikoita tai muutakaan etuja, eli vain kirjoittamisen ja innon jakamisen ilon!

Pelaako joku lukijoistani aikuisten lautapelejä? Olen aiemmin pelannut paljonkin mutta nykyään vähemmän. Lemppareita ovat kyselypelit, pictionary, alias, monopoli ja mitä näitä nyt on! Tuttu juttu pelillä ollaan saatu erittäin vaivautuneita peli-iltoja aikaiseksi toisten pariskuntien kanssa, että vain Hiltusen pianonsoitto puuttui!


"Maja täytyy saada, 
maja täytyy rakentaa..."

- Fröbelin palikat

Kössi kenguru ja lentokalat (Heikki Prepula)

Kössi Kenguru on usealle aikuiselle tuttu televisiosta. Aiemmin Heikki Prepula teki animaatiohahmosta kuvakirjan Kössi Kenguru ja veturi. Tänä syksynä Otavalta ilmestyi sarjassaan toinen kirja Kössi Kenguru ja lentokalat (2013), jonka olin aiemmin pyytänyt blogiini esiteltäväksi. Muut syksyn kuvakirjat, joista olen ollut kustantamoihin yhteydessä löytyvät täältä.


Kössin kaveri Anselmi Avaruusapina on laskeutumassa Masa Myyrän porkkanapenkkiin, kun tapahtuukin kummia ja Anselmi Avaruusapina katoaa. Anselmia huudetaan ja ryhdytään etsimään koko Kössin lössillä. Lopulta Anssi Avaruusapina näkyykin saarella, taatelipalmun latvassa, mutta miten apina saadaan turvallisesti ystäviensä luo, kun pelastusmatkaa hankaloittavat kummallista kalakieltä puhuvat lentokalat?! Senpä saatte lukea itse.


Vanhan animaatiosarjan kuvitus on sinällään varsin värikästä ja retroa. Kuvissa näkyy semmoinen hienoinen rakeisuus, vaikka kuvia lienee restautroitu aika lailla? Kuitenkin kirjan paperivalinta tukee mielestäni kuvitusta hienosti ja kokonaisuus on mukava. Tarina on yhtä lennokas kuin kalatkin ja kaikki, jotka ovat lukeneet Kössi Kengurun ja veturin ja pitäneet siitä, pitävät varmaan tästäkin. Meidän perheessä miesväki ihastui kirjaan väluttömästi ja esikoinen huudahti "Luetaan tämä joka päivä ja annan sata pistettä!" (antaa nykyään joka paikalle pisteitä, köhöm, esimerkiksi ruokani on yleensä nollapistettä. On vähän pokassa pitelemistä, kun neuvomisenikin saattaa saada aika heikkoja vastapisteitä  "Äiti, annan sinulle nolla pistettä!"). Itsestäni Prepulan kirja on ihan kiva kirja, mutta sinänsä en saanut siitä ensi lukukerralla mitään suurempia kiksejä. 3(tai ehkä toistuvana lukuna jopa 4)/5. Ja esikoiselta 100/5. Tehkääpä siitä päätelmänne!

Joko sinä olet lukenut uuden Kössi Kengurun tai oletko lukenut Kössiä ja veturia? Mitä pidit?

Muistakaa vielä lasten kuvakirjaäänestykseni täällä näin, olkaa hyvät!


"Pulpluti-pul puli-plup luti-pul plupi-lup."

- Heikki Prepula: Kössö Kenguru ja lentokalat

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Kortteja kangaspaloista

Tilasin vasta kasan kankaita lastenvaatehöpötyksiini. Joistakin kangaskaupoista saa ylijäämäkangaspaloja ilmaiseksi tai pienellä rahalla askarteluun. Niinpä minä tilasin myös kasan niitä. Kun katselin pikkuruisia tilkkuja, keksin kortti-idean. Entäpä jos kankaita leikkaisi kivoihin muotoihin, liimaisi korttipohjalle ja tuunaisi siitä kortteja eri tarkoituksiin...? No, tällaisia näistä ensimmäisistä tuli! Ja Kusti sai taas polkemista.




Meillä on esikoisella minä itse päätän -vaihe taas kerran siinä kierteen kohdassa, jossa halutaan päättää omat nukkumiset. Tai siis valvomiset. "Minä en nuku enää päikkäleitä. Olen lopettanut ne. Ja yöunet!", hän ylpeänä julistaa. Jälkimmäinen on hieman mahtipontinen ajatus mutta ensimmäisen päätöksen kohdalla on täytynyt jo tehdä kompromisseja. Vaikka oma mielipiteeni on, että lapsi saisi nukkua ihan hyvin päikkäreitä sinne eskariin asti, niin minkäs mahdat, kaikki ovat yksilöitä. Ja meillä on mennyt viikko ilman päikkäreitä, päivälevon vietämme kuitenkin joka päivä (joka mahdollistaa äidin miniunet, kuopukset nukutuksen ja jättää aukon sille, jos päikkiin on vielä tarve palata). Tämä johtaa siihen, että olen saanut keksiä esikoiselleni hiljaista päikkäriaika tekemistä. Ja koska ipad-pelit ja telkkari ei ole joka päivän ratkaisuna omasta mielestäni ihan paras mahdollinen, niin olen yrittänyt keksiä myös muuta puuhaa. Koska askartelu ja piirtely on kesällä jäänyt vähälle (tosin pari kertaa olemme maalanneet ulkona ja piirto on toteutunut katuliiduilla), niin nyt nekin tuntuvat taas kiinnostavan erilailla sekä lapsia että minua. Jotain uusia pikkuhankintojakin olen syksyn varalle esikoisen puuhaksi hankkinut, sillä tarkoituksella, että tämä mutsi saa jatkaa päikkäriaikabloggailua jatkossakin mutta ehkäpä niistä joskus myöhemmin!


"Pienen pieni veturi,
aamulla kerran,
hieroi hyvin väsyneitä silmiään..."

- lastenlaulu