keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Miks Mickwitz?

Se onpi täyttä laatua
ja täynnä lapsuusmuistoja.
Värejä ja muotoja,
selkeyttä ja kauneutta.




Lempparein meil Mimosa,
Oskari ja Emilia.
Vaik joissain lähes kauhua,
kun katsoo ihmispatsasta.



Jason lentää matkassa,
äidin peräkanassa.
Satukirjain sanoissa
on paljon taikuutta.



Kirjain sana heläjää,
ja kulkee runon lailla.
Siit ei kylmäksi jää,
eik oo juonta vailla.


Vuodest toiseen suosikkina,
eikä ikä paina.
Läheisyyteen kannustavat
ja sadutukseen aina.


On kuvat lähes identiteettiä,
Suomen kansalaista.
Kun hahmot tutut nämä näät-
hei pikkukakkosmaista!

Siks, Mickwitz.


"Vai niin ... mutta silloin ... hokkus pokkus, Emilia sanoo, silloin vene pieneni ja pieneni ja pieneni. Ja Oskari ja Eemeli pienivät myös. Lopulta vene ja kaksoset muuttuivat niin pieniksi, että kylpyamme oli heille iso järvi."

- Camilla Mickwitz: Emilia ja kaksoset

maanantai 28. lokakuuta 2013

Lastenkirjojen jäljillä Helsingin kirjamessuilla 2013

Takana on uskomaton pitkä viikonloppu täynnä ihania omia hetkiä ja keskusteluita parhaassa seurassa. Ajattelin kirjoittaa teille SK:n lukijoille pienen koosteen lähinnä siitä, kuinka lastenkirjat näyttäytyivät minulle, yksittäiselle maapallon tallaajalle ja kahden äidille, bleuelle (jossa aliakseni on syystä pienellä), lauantain ja sunnuntain kirjamessupäivilläni. Olkaa hyvä ja nauttikaa mukana, vaikka kirjoituksesta tulikin tarkoitustani pidempi!






Kirjamessujen anti on aina aluksi hämmentävän suuri. Kuitenkin, kun paikan saa haltuunsa (kävelemällä "hevoslaput silmillä") huomasin, ettei onneksi tälläkään kertaa kaikkea tarvitse ostaa. Uusia lasten kuvakirjoja oli tarjolla pitkät pöydät notkuen mutta antikvariaatin puolelta en nopeasti silmäiltynä löytänyt yhtään kuvakirjaa (pari aapista vain). Lastenkirjoja oli tarjolla laidasta laitaan: ikisuosikeista, kuten Kunnaksesta, uusiin Lentsikoihin saakka. Oli ihanaa nähdä innokkaita lapsia kirjojen äärellä, joku lukemassakin, vanhempiensa kanssa. Ja useasti huomasin myös mummojen ja ukkien etsiskelevän sopivaa lastenkirjaa ostettavakseen!

Näin nirppanokkaisempi äippäostelija sai kuitenkin tillottaa hyllyrivejä varsin napakasti ja kurkkia hyllyjen alusia, jotta todellisen helmet, helmihintaan, löytyisivät. Mutta lopputuloshan oli tälläkin kertaa valtaisa. Lastenrunokirjoja sain jopa kolme: kaksi Kirsi Kunnasta (á 10 e) ja yhden Tuula Korolaisen (5 e). Lisäksi ostin Tatupatuja (2), joista toiseen sain kuin sattuman kaupalla kirjantekijöiltä Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta nimmarit lapsilleni omistettuna sekä toiveeni mukaisen piirroksen! Olin tästä vallan iloissani ja kiitin yllättävässä rohkeudenpuuskassani tekijöitä laadukkaasta lastenkirjatyöstä. Ajattelin puhuvani meidän monen vanhemman suulla ja olikin ihana, kun kumpikin tekijöistä katsoivat silmiini ja olivat silmin nähden iloisia saamastaan palautteesta. Ja ihan vaan tämmöiseltä tavan mutsilta saatuna. Niisk!







No eikä siinä vielä kaikki ostokset, eipä tokikaan. Löysin Tarinalaakson vierestä sellaisen pienen kojun, jossa myytiin todella halvalla kaikenlaista, kuten Maisa hoitaa puutarhaa (5e), Rauhallisia Erkkejä (5e/kpl), Timo Parvelan Hyvän mielen iltasatuja (10e) ja Huovin Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus (10 e). Lisäksi muualta matkaan lähti takuulaatua: Rönnsin Perin erikoinen muna sekä Känkäsen Apo Apposet- huomaa monikko Apoissa, sillä uusi Apo on ilmestynyt (jeeeee!)! Lastenkirja-aarresaaliini oli siis oikein hyvä. Olen todella tyytyväinen!

Itse Tarinalaakson alue näytti omiin silmiini vähän liian laajaksi ja kolkoksi rakennetuksi, tila ikään kuin avartui "mainos"pressun myötä sen hallimaiseen kokoonsa. Sirkusteltta oli varmasti hauska ja kivan juhlava lisä mutta jäin kyllä hieman kaipaamaan aiempaa, keskeisemmällä paikalla ollutta lastenpistettä, jossa valaistus ja tunnelma tuntuivat itselleni tiiviimmältä ja kodikkaammalta. Lastenhoitopiste oli varmasti kiva lisä monelle lapsiperheelle, tästä plussat.




Ostoskiertelyiden lisäksi kävin kuuntelemassa joitakin kirjailijahaastatteluja ja teemakeskusteluja. Lastenkirjojen kohdalta haluan kertoa kahdesta itselleni mielekkäimmästä haastattelusta. Lauantaina kuuntelin sympaattisen ja hymyilevän Tittamari Marttisen haastattelemana fanittamaani runoilija Jukka Itkosta ja kuvittaja, lastenkirjailija Anne Vaskon (varsinaisia monitaiteilijoita kumpainenkin) ajatuksia lastenkirjojen kuvituksesta. Kuulijoita oli varsin hillitysti paikalla ja eikä kestänyt kauaakaan, kun ymmärsin kuulijoissa olevan "alan ihmisiä", kuten Liisa Kallio (mm. Pikku Papu kirjat). Jukka Itkonen kaivautui niin mukavasti taiteilijoiden kirjojen taakse, että kuvastanikin tuli aika hauska.


Itkonen luki pari runoaan ja kertoi hieman runojen teostaan. Hienoista tuumausta sai tämä fanittaja Itkosen paljastuksesta, että esimerkiksi uuden kirjan Astronautin rusinapullan teema on tullut suoraan kustantajalta. Kustantamojen vaikutus kirjoissa oli asia, jota pohdin muutenkin kirjamessuilla. Eipä sillä, Itkosen kohdalla runoja syntyy laadukkaasti varmasti monen inspiraatiolähteen kautta. Seuraavaksi projektikseen Itkonen kertoi runokirjan harrastuksista, joiden kautta hän toivoisi varsinkin poikia enemmän runojen äärelle! Kannatan! Tosin jos olisin uskaltanut, olisin halunnut kommentoida, että ainakin meidän kohdalla Itkonen on JO onnistunut vakuuttamaan pienen pojan runojen äärelle, mikä on upea juttu.

Kuvituksen suhdetta tekstiin keskusteltiin eri tavoin. Kankaisiin perehtynyt Anne Vasko kertoi, että hän käyttää kuvituksessaan sekatekniikoita. Suomalaista kuvitusta arvioitiin keskustelussa laadukkaaksi ja laadun ja monipuolisuuden takaamista toivottiin säilyvän. Tässä nyökyttelin myös innokkaana, sillä näin yksittäisenä lukijanakin olen huomannut, että "sarjatyönä" tehdyt kuvakirjat eivät tavoita lukijaansa samalla lailla kuin asiaan ajan kanssa antautuneen kuvittajan työ. Samana toistuva tyyli kymmenissä kirjoissa tuntuu minusta myös hieman puuduttavalta. Itkonen kuitenkin totesi hyvin, että: "Runo on kuva.". Ja jatkoi, että vaikka kuvitus olisi millainen, syntyy se ikioma mielikuva runosta ja tekstistä ihan omassa päässä. Kyllä!


Toinen kiinnostava keskustelu, jota kävin kuulemassa oli sunnuntaina Kuinka kirjoittaa lapsille ja keskustelijoina olivat Kristiina Louhi, Hannele Huovi ja Timo Parvela. Valitettavasti en kuullut haastattelijan nimeä mainittavan mutta ilmeisesti hän oli WSOY:n kustantamon edustaja. Haastattelussa kirjailijat kertoivat, kuinka olivat aloittaneet lastenkirjailijauraansa (naiskirjailijat äitiytensä myötä!). Kirjailijoilta kysyttiin, että pelkäävätkö he menettävänsä iän myötä "kosketuksen lapsen maailmaan", johon Parvela totesi hauskalla esimerkillään jo huomaavansa olevansa hieman kalkkis ainakin omien lastensa edessä. Louhi ja Huovi kuvasivat lastenkirjojen kirjoittamisen olevan yhtä lailla aikuiselle kuin lapsellekin suunnattua, eivätkä pelänneet kosketuksen katoamista. Huovinen kertoi jopa ajattelevansa usein toisinpäin, että jos hän jääkin jumiin lastenmaailmaan...
Mietin itsekin tätä aikuiselle ja lapselle kirjoittamista. Se on kyllä varsin selvästi näkyvissä esimerkiksi vanhemmuuden tuntoja kuvaavissa, jo 20 vuotta ilmestyneissä, upeissa Tomppa-kirjoissa. Samalla ajattelin itsekseni, että: "Ja sen lisäksi on hyvä, että on kirjoja, jotka ovat ajateltu varsin lapsikeskeisesti (kuten vauvojen ensikuvakirjat), joskin ymmärrän (ja toivon), ettei aikusilukijan huomioon ottaminen kirjassa sulje pois sitä, että otetaan huomioon lapsikuulijan kehitys, sen mukainen kielenkäyttö ja "ajattelutapa".".




Hannele Huovi totesi kaksi lausetta, jotka haluan teille vielä tässä lopuksi jakaa. Ensimmäinen oli "Lastenkirja on silta sukupolvien välillä.", johon Parvela lisäsi kertomalla lapsista, jotka olivat lukeneet Ella -kirjaa saattohoidossa olevalle mummolleen, että silta kulkee kumpaankin suuntaan. Toiseksi Huovi vastasi kysymykseen miksi hän haluaa kirjoittaa lapsille: "Lapset on parhaita ihmisiä.".
Ja tähän lisään vain, että: Ja tällöin lapset myös ansaitsevat ainakin melkein parasta.

Vai mitä?


"Lastenkirja on silta sukupolvien välillä."

- Hannele Huovi

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kissa kissa kissa (Tuula Korolainen ja Virpi Talvitie)

Kylläpä kuulkaa meitä lukijoita hellitään näin loppusyksystä. Lämpöä, haleja, hihitystä ja hassuttelua kylmiin iltoihin vällyjen alle tarjoilevat uudet, laadukkaat lastenlorukirjat. Eilen kirjoitinkin ensimmäisestä Riimikissa kikattaa runokirjasta (ja hyvin luulinkin kirjoittavani), josta löytyy koottuja runoja ja loruleikkejä. Ja tänään saan esitellä teille syksyn toisen uutuuden: Tuula Korolaisen runoileman ja Virpi Talvitien kuvittaman Kissa kissa kissa (Lasten Keskus, 2013, kustantajalta esiteltäväksi pyydetty kirja). Eikä tässä vielä kaikki, tänään postilaatikkooni tupsahti uusi Jukka Itkosen runokirja!


Luin eilen illalla unikirjakseni Kissa kissa kissa runokirjan 50 runoa, joista vain kuusi on julkaistu aiemmin. Ja sain todella hyvin unta. Korolainen on lastenkirjailija ja runoilija, jonka teoksiin olen vasta tässä syksyn aikana herännyt. Tuula Korolaisen taitava kielenkäyttö on lumoavaa. Kissarunokirjassa aihepiiri, eli kissat, tietysti sytyttää tällaisen kissanaisen sydämen jo ennen lukemistaan. Korolaisen kissarunot kattavat hyvin laajasti elämää, eikä vain kissojen elämää, vaan runoissa sivutaan vakaviakin ihmisaiheita, kuten vanhuutta ja jopa kuolemaa: "Ja sen kaikki muistaa aina miten Reino hoiti saattotyön, se meni Lempin viereen, kehräsi sen koko pitkän yön.". Pääasiallisesti runokirjan lorut pysyttelevät iloa ja lämpöä tuottavissa runoissa, joissa on hauska kutittava ote ja varsin vahva runon rytmi: "Kissan tehtävä on nukkua ja kelliä, puskea ja antaa lipaisuja helliä, syödä herkkuja ja juoda maitoa, perheellensä siirtää leikin taitoa (...)".



Hymyilin varmasti lähes koko kirjan läpi ja nyin miestänikin ihastelemaan uskomatonta Virpi Talvitien kuvitusta! Ja siinä me sitten yhdessä ihastelimme, sillä kuvien tekniikoiden ja ideoiden leikittely kutsuu tutkimaan kuvaa lähempää ja pintaa tekisi mieli ihan koskettaa, kuinka rosoinen viiva onkaan oikeasti tehty? Värit ovat ihanan hempeitä ja jotenkin tämän ehkä trendikkään värikylläisyyden keskellä Talvitien kuvitus on virkistävän erilainen, vaikka tyyli onkin tuttu joistakin muista kirjoista. Kuvitukset kulkevat mielestäni myös kohteliaan tasapainoisesti laadukkaiden runojen rinnalla.



Kirjan aihepiirit ovat jaettu seitsemään eri osioon ja runoissa käsitellään varsin monia aiheita, kuten kissojen "työtehtäviä" (esimerkiksi runo kirjastokissoista), kissojen käyttäytymistä (esim. Miten ihminen käynnistetään), erilaisia kissarotuja (esim. ragdoll, venäjänsininen) ja vuodenaikoja. Joissakin runoissa on tuttuja alkuja lastenrunoista itselleni jopa Eino Leinoa muistuttaviin alkuihin. Ja toki mukana on myös svengiä kissamaiseen sulavaan tapaan, joissa yllättäin viittaukset kissojen jengeistä yhdistetään myös nuorten ajankohtaiseen aiheeseen- syrjäytymiseen. Vilahtaapa runoissa Harja Talonenkin. Ja vaikka aikuislukija voikin lukea rivien välistä isompia aihepiirejä, ovat runot mielestäni kaikki silti lapsentasoisia kokonaisuuksia, eikä aikuisviittaukset ole runoissa silmille hyppäävää, joka oman kokemukseni mukaan usein lähinnä hämmentää lasta.


Kissarunoissa on käytetty paljon riimittelyä, mikä on usein hyvä juttu pienille kuulijoille. Tykkäänpä siitä itsekin. Luulenpa siis, että tämä kirja tulee olemaan meille yksi lempirunokirjoista. 1-vuotias kuopukseni tuntuu olevan oikea kissafani itsekin, kunhan ymmärtää pitempien runojen päälle... Mutta vaikka tätä kirjaa voisi sanoakin jokaisen kissaomistajan "must have" -kirjaksi uskonpa, että runot antavat paljon myös tassuttajille, joilta ei omaa kissimirriä löydykään. Mikähän siinäkin muuten on, että kissarunoja tehdään aika paljon? Olenpa itsekin loruillut kissoista pöytälaatikon kätköihin! Mielestäni Kissa kissa kissa kirjassa tätä kissojen moninaisuutta elämänoppien ohjaamisessa kuvataan aika tarkkanäköisesti. Kokeilkaapas rohkeasti! Leikkimielisiä pisteitä kirja ansaitsee 4,5/5. Eilen ilallla olisin kyllä antanut täydet 5/5. Paljonkohan sinä antaisit pisteitä? Tai lapsesi?

Ja huom! Tuula Korolainen on Helsingin kirjamessuilla torstaina klo 16.30 Tarinalaaksossa! Käykääpä katsomassa ja tulkaa kertomaan oliko hyvä! Veikkaan, että ihan varmasti on!


"Nukkuessaan kissa elää
muinaista uniaikaa,
jolloin pyhissä kissoissa
oli parantavaa taikaa."

- Tuula Korolainen: Kissa kissa kissa

tiistai 22. lokakuuta 2013

Riimikissa kikattaa- uusi värikäs runoleikkikirja!

Vähän aikaa sitten Sinisen keskitien lastenrunoviikon lopussa mietin, onko loruttelu arjessamme enää in ja onko sille yksinkertaisesti aikaa? Huolestuneena kansalaisena ja kotiäitinä kysyin tätä myös lastenkirjallisuuden asiantuntijalta Päivi Heikkilä-Halttuselta Lastenkirjahylly blogista ja sain ilokseni rauhoittelevan vastauksen.

Sillä aikoinaan, kun ei ollut telkkareita ja muita valmiita viihdykkeitä, vanhemmat viihdyttivät lapsiaan arjen puuhien lomassa satuin, loruin ja köröttelyin. Lorut siirtyivät perintönä sylistä syliin ja elivät arjen muistin kannattelemana. Eräs mummo kertoi minulle usein, miten hänen rakkain kokemuksensa lapsena oli se, kun pääsi isän syliin köröttelemään. Samainen mummo osasi valtavasti loruja ja runoja ulkomuistista, jota vain ihaillen saatoin kuunnella, sillä oma lorumuistini ei ole parhaimmasta päästä. Vai ehkä minulle runot eivät vain ole olleet luonnollinen osa arkeani?

Riimikissa kikattaa, Runohetkiä pienille (Tammi, 2013, kirja on saatu kustantamolta itse pyydettynä) kirjan alkusanoissa kerrotaan näin:


"Pieni vauva aistii maailmaa koko kehollaan. Aikuisen ja lapsen yhteinen runohetki syntyy ääneen lausutusta runosta, katseesta, kosketuksesta, jaetusta ilosta. Runoleikissä kielen rytmi ja poljento, sekä liike yhdistyvät, ja lapsi oppii leikin huippukohdat: körötyksen nostot, sormileikin kutitukset ja piilorunon kurkistukset. Pienen mielestä paras yllätys on aina tuttu yllätys."




Riimikissa kikattaa on siis koottu runokirja, jossa on mukana runoihin sopivat laadukkaat leikit. Runoleikkikirjan ovat koonneet sanataideopettajat Anna Anttonen ja Kati Inkala ja he ovatkin tehneet ison työn. Runoja on jaoteltu 0 - 3,5-vuotiaille eri jaksoissa. Kirjan työmäärän toteutukseen on osallistunut myös kuvittaja Karoliina Pertamo uskomattomilla kuvituksillaan, sekä kirjailija Eppu Nuotio, joka on tehnyt runoja tätä kirjaa varten ja jonka runoja on myös sävelletty Anna Anttosen kanssa ilmeisesti tätä kirjaa varten. Pertamon kuvitus kutsuu värikylläisyydellään ja valloittavuudellaan luoksensa välittömästi ja kuvien määrästä huomaatte taas innostukseni laadun. Kirjassa on myös muun muassa Kirsi Kunnaksen, Jukka Itkosen, Hannele Huovin, Anna-Mari Kaskisen, Johanne Venhon, Pia Perkiön ja Tittamari Marttisen runoja ja paljon muita. Oli kiinnostavaa huomata, miten erilaisia runoja onkaan lapsille olemassa ja kuinka ne tietyt tyylit ovat omaan suuhun sopivampia kuin toiset. Mutta oli myös ihana löytää uusia runoilijoita, joihin en ole aiemmin tutustunut. Kirja toimii siis sinänsä jo kivana runokokoelmana esimerkiksi perheille, jotka haluavat kokeilla runoja ja etsiä omia lemppareitaan.




Runojen mukana on hauskoja köröttely-, keinuttelu- taputtelu- ja sormi- ja jopa jumppaleikkejä. Näin vailinaisella ulkomuistillani huomasin, että leikit olivat minulle helpoin soveltaa käytäntöön kokeilemalla aluksi niitä tuttuihin runoihin, kuten meillä Kirsi Kunnaksen runoihin. Leikkiohjeittensa puolesta kirja soveltuu varmasti myös lasten päivähoitoryhmiin ja jopa pikkulasten erilaisiin kerhoihin ja jumppiin.

Runoleikkien lisäksi kirjassa on kirjaan tehtyjä lauluja, jotka ovat itselleni haastavin osio, koska en osaa lukea nuotteja. Tämän vuoksi laulut jäivät itselleni hieman irrallisiksi ja jopa ylimääräisiksi. Jos kirjassa olisi ollut mukana laulujen cd, olisi laulujen soveltuvuus ollut meidän perheelle luontevampaa. Uusien laulujen opettelu arjen lomassa, ilman mallintamista, on vieläkin työläämpää kuin loruleikkien opettelu ilman mallia.




Mutta loruleikkeihin meillä onkin nykyisin sanataidekasvattajia mallintajina. Mummojen ja pappojen köröttelyistä saattaa vastata kaupunkien palkkalistoilla olevia asiantuntijoita, jotka loruttelevat lapsia päivähoidoissa, kerhoissa ja vaikkapa kirjastoissa. Nämä vauva- ja leikki-ikäisten loruhetket ovat meillekin tuttuja ja olemme niihin jonkun kerran päässeet osallistumaan. Oman rajallisen huomioni mukaan sanataideopettajat ovat ihania ihmisiä, joiden ilo ja onni lapsen kanssa loruttelussa tarttuu nopeasti- tämä näkyy myös tässä kirjassa. Ohjattuja loruhetkiä kannattaa käydä siis kokeilemassa!
Toisaalta samaan aikaan mietin, että onko sanataidekasvatus nykyään jokin eriytetty asia muun kasvatus- ja opetussuunnitelman ohessa, joka vaatii erillisen "työsalkkunsa"? Jotenkin sitä itse toivoisi, että loruttelu ja leikittely olisi vieläkin yksi arkemme osa. Osa päivähoidon arjen askareita, osa kotien siirtymähetkiä tai viihdytystä. Sitä, että isit köröttelisivät illalla lapsiaan siinä yhdessä ollessa. Sitä minä toivoisin, ja luulen, että tämän laadukkaan kirjan tekijät ovat saman asian puolestapuhujia. (4/5)


"Hiiriäiti häärää,
häntä tahdin määrää."

- Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuluskukkaro/ Riimikissa kikattaa

maanantai 21. lokakuuta 2013

Uusi Mimmit -kirja ja Hilpeä mäenlasku (Kohti talvea!)

Suomessa on paikoitellen satanut jo lunta. Talvikelit ovat siis yllättäneet välikausipukeutujat ja Kohti talvea! -teemani on ajankohtainen. Mutta ulos katsottaessa meillä on vielä puissa syksyn kirjoa, joten syksyssä vielä kai mennään? Vai joko on talvi?





Olipa mikä oli. Mimmien uusin kirja on ruskamaisemissa. Pauliina Lerchen kirjoittama Mimmit ja luolan salaisuus (Lasten Keskus, 2013, yllätyksenä kustantamolta saatu kirja) kertoo kansansatumaisesti kuinka puihin tulee väriä, ja satuun kuuluu kaikenmoisia menninkäisiä ja peikkoja, kuten Mimmien ensimmäiseenkin satukirjaan. Kansantarumaisuus peikkoineen on minusta tosi hyvä idea ja myös lapseni pitää siitä. Meri Mortin kuvitus on tuttua ensimmäisestä kirjasta. Tyyli varmasti kolahtaa toisiin mutta itselleni kuvitus jää pikkuisen "kylmäksi", vaikka värien käyttö on varsin voimakasta ja jopa osittain tummaakin. Valitettavasti myös tarina itsessään jää omassa suussani luettuna hieman töksähteleväksi. Kerronpas myös rohkeasti, että minua häiritsi vähän liikaakin alkukuvan epäkohta, jossa Mimmit keräävät (kuvan ja tekstin mukaan) kasvissatoa (mm. salaattia), sieniä ja puolukoita yhtä aikaa täydessä ruskamaisemassa. Tietysti satumaassa on kaikki mahdollista mutta jotenkin tämä jäi minua harmittamaan heti aluksi. En siis oikein osannut heittäytyä vieläkään Mimmeille sen mukaisesti kuin muut, koska Mimmit ovat ilmeisen kova juttu toisille. Kirjan lopussa myös intaudutaan laululoruilemaan. Mimmit ovat myös soittamassa Helsingin kirjamessuilla jos joku haluaa nähdä heidät livenä! 2,5/5.





Hilpeä mäenlasku on Hilpeä uimaretken sisarkirja (saimme kirjan kustantamolta). Kirjoittajana Ritva Toivola ja kuvittajana Karoliina Pertamo (Saarni-kirjat, 2012). Minusta on hyvä, että näitä talven ulkoilusta kertovia kirjoja on, sillä uskon, että ne innostavat lapsiperheitä ja lapsia ulkoilemaan vaativammissakin olosuhteissa ja ulkoilma tekee varmasti hyvää meille kaikille. Hilpeä mäenlasku kertoo todellakin mäenlaskusta, miten jännittävääkin se saattaa olla ja miten välillä voi mennä ihan mukkelismakkelis. Tarina oli minulle sinänsä sellainen arjenkuvaustyylinen kirja, mitkä ovat usein lapsille kauhean kivoja mutta itseä saattaa vähän tylsistyttääkin. Tämä kirja oli myös se toinen kirja, jonka kohdalla mietin talvista kuvitusta, että se on kyllä aika vaativa taitavallekin kuvittajalle (Pertamo kyllä tekee tässäkin laadukasta työtä, ei sillä). Valkeaa joka paikassa. Jäin pohtimaan, että jos tausta jää haaleaksi, korostuuko muiden hahmojen paikoitus ja koko enemmän? Tällöin sivulaitaan jäävät kuvat tai osittaiset piirrokset ikään kuin hyppäävät enemmän silmille ja kokonaisuus kärsii? Mietin myös miksi pidin ehkä Hilpeästä uimaretkestä enemmän kuin tästä talvikirjasta. Suosinko kesää enemmän? En osaa sanoa. Tämä kirja kuitenkin jää hyvään lukuun meillä talvikirjojemme joukkoon tavallisuudestaan huolimatta. Tavallinen on lapselle turvallista. 3/5.

Mitäs talvisia kirjoja te olette viimeksi lukeneet? Ovatko nämä esittelemäni kirjat teille tuttuja?


"Pois alta, risut ja possut ja männynkävyt!"

- Ritva Toivola: Hilpeä mäenlasku