keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Lasten luukkutietokirja avaruudesta

Pyysin Tammelta tämän uuden Kurkista avaruuteen lasten tietokirjan blogissani esiteltäväksi. Ja voi, kylläpä se oli iloinen päivä, kun tämä postitse tuli. Sillä meillä esikoinen on todella kiinnostunut avaruudesta. Kirja pääsi heti luvun alle ja pläräilyyn.



Kurkista avaruuteen (Tammi, 2014, suom. Sari Kumpulainen) on kirjoittanut Rob Lloyd Jones ja sen on kuvittaneet Benedetta Giufrat ja Enrica Rusiná. Kirja on mustapohjainen, piirretty, yli 70 luukkua sisältävä opus. Sen tietomäärä avaruudesta on minusta yllättävän laaja (ollakseen luukkukirja) ja jopa joitakin lisäinfoja tuli itsellenikin kirjan kautta. Mutta onhan se niin, että avaruuskirjojen tietomäärä on ikään kuin rajallinen ja usein tietokirjojen sisältö on sama. Sama toistuu autotietokirjoissa ja kaikessa. Vain esitystapa vaihtelee.

Olin pikkuisen epäilevä luukkujen suhteen, koska epäilin niiden kestävyyttä ja mietin ovatko luukut alkuinnostuksen jälkeen enää niin kiva juttu tietokirjaikäisille lapsille. Sivut ovat kuitenkin aika napakkaa tekoa ja siten kestävän oloisia, vaikka vähänhän ne jää auki väkisinkin. Mutta silti konsepti, jonka tietotaso yltää jopa eskari/koululaistasolle ja on esitelty luukkuformaatissa, on aika kiinnostava. Koska saadakseen asiasta kokonaistietoa sinun tulee plärätä niitä luukkuja ja sitten muistaa ja osata koota ne yhteen. Tai sitten voi ajatella niin, että kirja on vähän kuin tietopeli, jossa on yksittäisiä kysymyksiä tai nippelitietoja. Mutta olipa kuten oli, olin iloisesti yllättynyt, että kirjassa oli näin paljon tietoa avaruudesta.




Kirjassa on esiteltynä avaruuslentoa, kuuta, avaruusasemaa, Aurinkokuntaa, Galakseja ja avaruuden tutkimisen historiaa. Kirjassa on siis paljon kiinnostavia asioita. Kuvitus on mielestäni hieman sarjakuvamaista, mukavan oloista ja sivukokonaisuudet ovat aika kivoja, vaikka toki läppämäisyys tekee siitä hieman levottoman. Osa sivuista avautuu "tuplakooksi" ja joissakin läpissä on vielä toinen läppä läpän alla. Minusta tuntuu, että tämä kirja voisi olla aika kiva sellaiselle, joka osaa jo vähän itse lukea. Yhdessä luettavuus on tässä kirjassa hieman haasteellinen, siinä ote pitää olla jotain: "yhdessä tutkiva ja ihmettelevä". Ja jos totta puhutaan, en oikein tiedä mitä minä tästä kirjasta sanoisin. Toisaalta tämä on tosi kiva kirja, ja samalla, avaruudesta on kyllä tehty paljon muitakin hyviä lasten tietokirjoja. Mutta minä luulen, että avaruudesta kiinnostuneista lapsista tämä on kyllä varsinkin aluksi mielenkiintoinen, mutta kiinnostaako se useamman lukukerran? Se jää nähtäväksi. (3/5).
Kirjaa on luettu myös Värikäs päivä Lastenkirjablogissa.

(Tuli muuten mieleen, että kirjaston "luukkuvastaavalle" tämä saattaa olla kirja, joka jää mieleen :D!) 

Ollaanko teillä kiinnostuneita avaruudesta? Haluaisitteko te minulta muitakin avaruuskirjavinkkejä? Minulla on ollut varmasti vuoden suunnitteilla tehdä sellainen koonti mitä olemme itse lukeneet mutta sen on vaan jäänyt...


"Avaruus on tila, jossa kotiplaneettamme Maa ja muut taivaankappaleet sijaitsevat. Siellä on kaikenlaista merkillistä."

- Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen

tiistai 28. tammikuuta 2014

Lasten tietokirja käärmeistä ja liskoista

Kotiäidin piilo-opetussuunnitelmaan kuuluu tietenkin rytmisoittimien kera tehdyn voimistelun ja kuvataiteisiin kuuluvan väriopin lisäksi annos luonnontieteitä. Olinpas vitsikäs. Mutta lasten tietokirjallisuus on hieno juttu. Vaikka interneetistä löytyy nykyään kaikki, niin sieltä löytyy myös liikaa, ja laadukkaan ja koosteisen sisällön etsiminen on välillä vaivalloista. Niinpä tietokirjat pitävät onneksi pintansa, myös lasten tietokirjat. Tällä viikolla ajattelin esitellä teille kaksi hyvää lasten tietokirjaa, joista tässä on ensimmäinen Käärmeistä ja liskoista.




Susan Barracloughin toimittama Käärmeet ja liskot kirja tuli meille Minerva kustannukselta lahjaksi (2013, suomentanut Kirsi Peitsara). Olen aiemmin esitellyt täällä samalla idealla tehdyt eläintietokirjat dinoista ja haikaloista. Ja kumpikin näistä on esikoiseni lempikirjoja. Ja niinhän siinä kävi, että myös Käärmeet ja liskot on noussut niin sanottuun ikuisuuslukuun, eli esikoinen lukisi näitä kolmea sekä erästä Salamahahmojen "tietokirjaa" lähes joka päivä, jos vain lukija löytyisi. Mutta ei löydy, sillä minen jaksa lukea samoja kirjoja kuukausia putkeen. Tauko on pidettävä, parhaimmallekin viiden pisteen kirjalle. Mutta joka kerta, kun otamme taas tämänkin Käärmekirjan lukuun, huomaan itsekin intoutuvani tutkimaan kirjassa esiteltäviä noin neljääkymmentä eri käärmettä ja paria kymmentä liskoa. Kirjan kuvitus on realistinen, siten mielestäni tietokirjaan mahdollisemman hyvä (jos ei valokuvia ole saatavilla) ja todella taitavasti ja tarkasti tehty.


Että saattais sattua.
Kirja toimii samalla periaatteella kuin aiemmatkin, eli aukeamalla esitellään aina yksi eläin ja informaatiota on valtavasti. Sitä on niin yhden sivun täyttävässä "pääkuvassa" (mutta selkeästi) ja toisella sivulla hieman kuvailevampaan tyyliin, sekä pikkukuvin lisäesiteltynä ja vielä Tiesitkö tämän? -laatikossa. Eli informaatiota on varmasti niin paljon, että tätä kirjaa voi lukea koko lapsuus- ja nuoruusiän muistamatta ihan kaikkea vieläkään. Ja koska kirja on tehty tyylikkään ajattomasti (ilman kaikenlaisia "pop-up" -tyyliä hakevia infopläjäyksiä tms. väriloistetta, joista en voi sanoa pitäväni), uskon todella, että lapseni voivat aivan hyvin palata näihin kirjoihin vielä monia vuosia, jos ei vuosikymmeniä. Saas nähdä pitääkö esikoisenikin ensimmäisen esitelmänsä dinosauruksista, kuten äitinsä aikoinaan. Nyt vaan taitaa olla tätä tietoa paremmin saatavilla kuin silloin vuonna...




Yksi asia mikä minua näissä kirjoissa harmittaa (vieläkin) on nämä pikkukuvat ja hieman tekstitkin, jotka ovat mielestäni tehty turhan provokatiivisen pelottaviksi. Kirjan nimi on englanniksi Snakes and Reptiles - The Scariest Cold-blooded Creatures on Earth, joka kuvaa kirjan sävyä tarkemmin kuin kirjan suomennos. Kuvissa on siis hyvin usein tilanne, jossa käärme hyökkää ihmistä kohti (syy on tietenkin luonnollinen eli yleensä puolustaa) ja kuvassa näkyy selvästi ihmisen ahdinko, joka tuntuu ihan minustakin vähän ahdistavalta ja ikävältä. Käärmeet ovat tietenkin muualla lämpimämmässä maailmassa arkisempi pelko kuin meillä -20 asteen kasvateilla. Olemme kuitenkin ratkaisseet tämän "haasteen" niin, että kirjaa luetaan tällä hetkellä lähinnä päivällä, eikä iltasaduksi, ja lisäksi tekstejä luetaan vähän säädellysti muutenkin sieltä täältä mikä milloinkin kuulijaa sattuu kiinnostamaan. Usein jo kuvien katselu ja nimien lukeminen voi olla ihan riittävää ja kiinnostavaa. Tämä kirjasarja on oikein hyvä lasten ja nuorten tietokirjasarja, ja jos aihepiirit täsmäävät lukijalleen, se on oikeastaan täydellinen kirjasarja tiedonhankintaan.

Luetaanko teillä lasten tietokirjoja? Mitä tietokirjaa olette lukeneet viimeksi? Kuljin tänään kirjakaupassa ja tsekkasin huvikseni useamman lasten tietokirjan pläräten läpi. Niitä on kyllä niin erilaisia! Nyt esimerkiksi oli tullut ihan uusi ihmisen anatomiankirja, jossa on koottava (palapeli)luuranko! Voihan veljet, se näytti aika kiinnostavalta! Näyttämötyylisiä kirjoja oli useita, joissa itse infon määrä jäi mielestäni aika vähäiseksi. Lisäksi joukossa oli minusta varsin sekavia kirjoja, joissa sivut pursuavat liikaa yksittäisiä tietoja ja kimaltevia kuvia, eikä kokonaisuudella ole mitään toivoa. Kaikkea sitä! Käykääpä joskus katsomassa!


"Tiesitkö tämän? (...)
Erään 5,7 metriä pitkän tiikeripytonin vatsasta löytyi täyskasvuinen leopardi."

- Susan Barraclough (toim.): Käärmeet ja liskot

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kuupojasta, ei:stä ja pysähtymisen tarkoituksesta

Minusta on mukava välillä olla ihan ilman suunnitelmia, antaa aikaa löhöilyyn ja olemiseen. Se on vaan mielenkiintoinen seikka, että pysähtyminen antaa myös usein tilaa ajatuksille ja myös väsymyksen näyttämiselle. Lapsilla se tuntuu usein purkautuvan kiukutteluna, itsellä puhalteluna ja pienoisena murehtimisena. Mutta silti ajattelen, että ajattelulle ja pysähtymisellekin pitää antaa aikaa. Vaikka monesti huomaan ajattelevani, että ymmärrän kyllä nykyään paljon paremmin miksi moni täyttää kalenterin menoillaan, sillä pysähtyminen voi olla oikeastaan jopa paljon väsyttävämpää kuin tehokas meneminen.


Tänäkin viikonloppuna olemme lukeneet. Minä olen lukenut ihan vain kaunoa, koulukirjojen maatessa teloillaan. Mutta pari kivaa kirjastolainaakin lapsille sattui taas viikolla matkaamme, kun kävin kahden esikoiseni kanssa kirjastossa. Reissu oli taas tyyliä "pitää ottaa kahdenkeskeistä aikaa silloin kun tuntuu, että arki on yhtä tuulta ja tuiverrusta", ja meillä se kaksinkeskinen aina on kyllä auttanut. Ainakin siksi kahdenkeskisen ajan ajaksi.



Kuupoika on tanskalainen lastenkirja vuodelta 1962. Sen on kirjoittanut Ib Spang Olsen ja kirjan on suomentanut Marjatta Kurenniemi (Gummerus). Kirja on hauskan pitkulainen ja tarina kertoo kuusta, joka näkee oman kuvajaisensa maan pinnan vedessä ja lähettää kuupojan hakemaan sen toisen kuun itselleen. Kuupoika lähtee kuusta ja laskeutuu ohi tähtien,, halki ilman, ohi lintuparven, puhki pilven... Ja maassakin hän vielä muksahtaa mereen ja löytää vasta meren pohjasta sen minkä uskoo toiseksi kuuksi. Se on peili, joka onkin kuulle varsin mieleinen tuliainen, sillä: "Ja aina kun sen tekee mieli jutella jonkun järkevän olennon kanssa, se ottaa peilin esiin.". Kirja on tosi hauskasti tehty, poika tippuu sivuja pitkin (kuin uneen vaipuva) ja tarina etenee hyvän suomennoksen saattelemana kuin runo. Ja niin kauniisti. Siinä on myös ne hauskat kohtaamisensa. Pidämme tästä kirjasta esikoisen kanssa paljon. (5/5). Ehdottomasti ostan tämän omaksi jos se joskus vastaan tulee.



Kuun peiliin katsominen toi mieleeni tuon pysähtymisen ajatuksen kirjoitukseni alussa. Vaatii pysähtymistä, että kärsii katsoa oikeasti peiliin. Siis että katsoo itseään ja jopa pitää siitä. Monen tason juttu.
Mutta sitten vielä kaksi ihan hauskaa kirjaa.

Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluva Hupsut hiirisiskot (kirj. Dave Werner, kuvittanut Lucinda McQueen, 2009, alkper. 1989) tarttui mukaani kirjastosta siksi, että meillä mies tykkää lukea näitä kultaisia kirjoja. Tämä vaikutti varsin tyttömäiseltä ja luimmekin sen juuri appsin kanssa kaksin. Kirja kertoo kahdesta hiiritytöstä, jotka ovat ystäviä ja niin samanlaisia, että voisivat olla siskoksia. Mutta kaiken sen piirtelyn ja tanssinkin lomassa (vitsi näitä on liikkuvaisen poikalapsen äitinä joskus niin hauska lukea, kun...!) pikkuhiiret suuttuvat toisilleen ja seuraa pieni välirikko. Kuitenkin tilanne parantuu kun mökötyksen sijasta toinen hiiristä uskaltautuu äitinsä kannustamana pyytämään anteeksi. Minusta tämä oli jotenkin aika hyvä "tyttöjen välisistä suhteista" kertova kirja, jossa möksähdellään, ehkä vähän juonitaankin ja sen semmoista. Ja ajattelin, että ehkä joku lukijoistani hyötyy tästä vinkistä. Sopii mielestäni tosi hyvin esim päivähoitoikäisille ja käy toki täysin myös pojille. Kuvitus on sellainen söpömäinen ja väritys haaleampaa. Tämäkin kirjan on näemmä suomentanut Marjatta Kurenniemi, olipa hauska sattuma. (3/5).


Ei! -sana on yksi perhe-elämän perussanoista. Kasvatuksessa mietitään aika ajoin ei sanan merkitystä ja kuinka kiellot ja säännöt tulisivat asettaa. Saako sanoa ei vai voisiko sanoa sen kauniimmin. Olipa kuin oli, joka tapauksessa lapset usein oppivat sanan ei ja se kuuluu olennaisesti heidän sanavarastoon ja eivät muuten kysele tulisiko sanaa käyttää kauniimmin (katsokaapa kuinka vitsailen!). Ei! -kirja lähti siis kirjastosta meillä kahdesta syystä, siksi että perheessämme asustaa välillä Ei! -önkkömönkkö, jota sanotaan aina kaikkeen kivaan ja uuteen. Lisäksi toissa viikolla kuopuksemme näytti pienen siivun tulevasta Ei! -sanan kultakaudesta, eli uhmaiästä. Tällä viikolla onkin ollut sen suhteen taas paljon seesteisempää.

Mutta kirja Ei! on luottokirjailijani Tracey Corderoyn kirjoittama ja kuvitus on Tim Warnesin (Mäkelä, 2013, suomennos Raija Rintamäki). Tämä kirja kertoo Aaro sarvikuonopojasta, joka oppii sanan ei ja käyttää sitä sinnikkäästi niissäkin tilanteissa, joissa olisikin kannattanut sanoa joo. Tämä johtaa tilanteisiin, että jää yksin ja ilman herkkuja, niin sittenpä Aaro oppiikin uuden sanan joo. Tarina on hyvin ennalta-arvattava, nopea lukuinen ja selkeä. Kuvitus on selkeää ja ajan hengelle tyypillisesti (?) hieman sarjakuvamaistakin. Ja meidän lapset ovat ihan hulluina tähän kirjaan. Se on niin kummallista, että joskus vähän itselle tylsät, liiankin arkiset ja yksinkertaiset kirjat ovat lapsista juuri niitä parhaita. Ehkä he saavat näistä jotain lohdutusta mitä kasvussaan kaipaavat, eikä pelkkä vanhempien tuki ole riittävä. He tarvitsevat ymmärrystä myös muualta. Joka tapauksessa Ei! kirja on kestoluvussa meidän talossa. (lapset antaisivat varmasti tuhat tähteä, ja minä 3/5).

Oliko tuttuja kirjoja? Pysähdytkö sinä vai onko se turhanpäiväistä? Ja sanotaanko teillä ei?


"Äkkiä tuli
kova tuulenpuuska - HUIII!
ja vei pojan mukanaan.

Mutta vastaan tuli vastatuuli
HIUUU!
ja puhalsi pojan takaisin."

- Ib Spang Olsen: Kuupoika

perjantai 24. tammikuuta 2014

Urpo ja Turpo kuvakirjana

Hannele Huovi on kirjoittanut Urpo ja Turpo lastenkirjoja jo- miten kauan? Tuleeko niitä vielä lisää? Minä tunnistan nuo hahmot pikkukakkosanimaatioina, musiikista ja satunnaisista lastenkirjatörmäyksistä. Mutten ole tainnut lukea yhtään kirjaa kokonaan, vai olenkohan joskus kymmenen vuotta sitten lapsiryhmälle? Voi voi, tällaista tämä mukakirjablogistin elämä on. Mistään tiedä mitään.


Paitsi sen, että kirjamessuilta ostamani Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus (Tammi, 2013) on ihan huippu kirja! Siis kokonaisuus on todella kokonaisuus. Kirjan on kuvittanut Jukka Lemmetty, ja se on tosi tosi hyvä! Kirja on taas hieman pitempi kuvakirja mutta oli silti ihan luettavissa jo kolmevuotiaalleni. Tarinan päähenkilöinä ovat siis kaksi karhua, jotka Huovi itse kertoi syntyneen ollessaan usean pienen lapsen (oliko niitä viisi? ja kaikki poikia?) äitinä. Huovi kertoi kirjamessuilla, että vaikka hän joka aamu siivosi lastenhuoneen, oli se silti illalla yhtä sotkussa, ja hän vain päätteli, että täytyy olla joku Urpo ja Turpo, jotka sotkevat sen huoneen. Voi että minä niin tykkään Hannele Huovin tavasta ajatella! (toim. huom. todennäköisesti muistan tämänkin tarinan väärin, mutta tykkään silti!)



Urpo, Turpo ja hirveä hirvisaurus kertoo siis kahdesta, hieman "Pilli ja Pullamaisesta" (Pekka Töpöhäntä) karhusta, jotka löytävät munan, jonka sisältä kuoriutuu irvisaurus (tämä "outouden kuoriutuminen" on muuten aika ajoin toistuva teema lastenkirjoissa, onko joku muu havainnut samaa?). Tämä ihmetyttää höperöitä ja suloisia pikkukarhuja kovin ja he pistävät saurukselle kaulapannan kuin koiralle ja vievät sen muun muassa Molla-Maijalle näytille. Molla-Maija keittää karhuille ja saurukselle kurapuuroa ja niin edelleen. Tarina kulkee seikkailun tapaan ja onpa mukana e-kirjaa lukeva robottikin!


Hannele Huovi on todella taitava sanataituri. Kirja on täynnä kielellistä leikittelyä hauskalla ja lämpimällä tavalla. Lisäksi siinä on mielestäni täydellinen, napakka rytmi. Tarinassa on juuri sopivasti hyvyyttä, jännitystä ja hauskuutta. Ja se loppuu koosteisesti. Juuri niin kuin pienten lasten satujen, ja vähän isompienkin, toivoisikin välillä loppuvan. Tämä kirja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen ja pieni timantti ennen kuin me pikkulasten vanhemmat pääsemme lukemaan pitempia Urpo ja Turpo kertomuksia, joita löytyy muuten myös tavutettuina versioina lukuharjoittelijoille. Esikoiseni rakasti tätä kirjaa heti ensi luvusta lähtien ja se on ehdottomasti yksi lastenkirjahyllymme aarteista. (5/5). Näitä kuvakirjoja toivoisi lisää!


Joko sinä olet lukenut Hannele Huovin kirjoja tai runoja? Onko Urpo ja Turpo sinulle tuttu? Tykkäätkö?


"Nyt meillä on oma hirmulisko, Turpo sanoi.
Niin taitaa olla, sanoi Urpo."

- Hannele Huovi: Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Todellisia Mauno-aarteita

Katri Tapolan kirjoittamat ja Kristiina Louhen kuvittamat Mauno -kuvakirjat ovat minusta, ja meidän perheestä, lastenkirjallisuuden timantteja. Maunoissa seikkailee kouluikäinen, hyvin mielikuvituksellinen poika. Kirjojen arkiset tarinat sävyttyvät lapsen silmin nähdystä maailmasta ja aikuisen tarjoamista kultahipuista. Kuvakirjat ovat pidempiä tarinoita ja soveltuvat näin mielestäni leikki-ikäisestä koululaiseen asti. Katri Tapolan kieli on todella kaunista, herskyvän uskaliasta ja lähes lyyrista. Aluksi lauseita piti kokeilla omaan suuhun sopivaksi, sillä kirjojen ääni on pitkälti koulupojan ajatuksenjuoksua. Yhdellä sanalla kuvaten kirjojen kieli on todella rikasta ja tuntuu jopa että varsin ainutlaatuista lukemissani lasten kuvakirjoissa. Ja tietysti Louhen mahtava kuvitus sopii näihin tarinoihin kuin nenä päähän: tarinaa täydentäen, juuri sopivalla tavalla.






Olen ostanut meille omaksi sekä Maunon kaupungin (Tammi, 2008) että Maunon majan (Tammi, 2010). Ja toivon todella, että Maunot saavat vielä jatkoa. Maunon kaupungissa kerrotaan Maunon koulupäivästä, joka päättyy ihanaan yllätykseen. Maunon äiti on ihastuttavan boheemi ja maalle huokaileva kuvataiteilija ja isä kodin ulkopuolella työssä käyvä, ja hieman äidin lailla hajamielinen mies. Mauno taasen on eläintieteilijä, sillä hän kuvaa ja kirjoittaa koulumatkoillaan ja muualla havaitsemansa cityeläimet. Näitähän pikkupojan mielessä voivat olla muun muassa isän uusi vyö, viemärin kansi putkineen ja vaikka hylätty hansikas. Maunon muistiinpanotkin on kirjoitettu niin ihanasti, että oikein näen kuinka esikoiseni näitä kirjoja kuunnellessaan kehittää omaa mielikuvitustaan ja antaa sille luvan kanssa siivet. Ja sen luvan antaa Katri Tapola.

Koululaisten elämään liittyy usein jo hieman omaa vapautta ja paljon ystäviä. Kavereiden kanssa oleminen ja leikkiminen onkin yksi kirjojen suola. Maunon maja -kirjassa Mauno päättää näin:

"Olen kuin olenkin metsien mies, Sherwoodin iloinen veikko, en sovi neljän seinän sisälle, kaipaan vapauteen, synkkäin kuusten katveeseen. Minä muutan kotoa pois! Ainakin vähäksi aikaa."

Ja sitten Mauno lähtee metsään ystäviensä kanssa rakentamaan majaa, jossa he syövät Otson mummon laittamia eväitä:

 "Pisarat ropisevat kattoon niin kotoisasti, että on pakko kaivautua vähän syvemmälle hupparin sisään.". 

Voi että, kun osaisinkin kuvata teille sen mahtavan tunnelman ja uskomattoman lapsuuden innon kuvauksen minkä nämä kirjat minulle luovat.





Näissä kirjoissa asuu hyvä mieli, huumori, onni ja lapsuuden aitous ja herkkyys. Mitä muuta voi lapsi toivoakaan kuin ohukaisia, hieman dorkia mutta rakastavaisia vanhempia, ystäviä ja ehkä parta-agaman nimeltä Tauno? (tuhat pistettä).

Oletteko te lukeneet Tapolan ja Louhen Maunoja?
Kannattaa kokeilla.


"Juuri silloin jättikilpikonnan takaa heilahtaa muutama tuttu pipo, eikä lumipallojen heittotyylistä voi erehtyä. Koolla ovat kaikki ja niin me pistämme pystyyn kunnon lumisodan!"

- Katri Tapola ja Kristiina Louhi: Maunon kaupunki

tiistai 21. tammikuuta 2014

Paukku!

Heti alkuun pieni tunnustus. Luultavasti en pyydä kustantajilta lainkaan kaikki hyviä ja laadukkaita uutuuskirjoja, ehei, varmasti moni kirja menee ohi Sinisen keskitien. Sillä tämäkin Leslie Patricellin Paukku (Lasten Keskus, 2014, suom. Rauna Sirola) oli kiikun kaakun jäädä pois. Ajattelin, että jokohan vaippahousun seikkailut olisi nähty ja että vielä pieruhuumoria! Mutta pyysin kirjan kuitenkin kustantajalta, sillä ajattelin, että pitää joku vauvakirjakin saada esille.




Mutta niinhän siinä kävi, että pieni höperyys meissä otti vallan, kun pääsimme lukemaan paukuista tämän nimettömän vaippahousuvauvan tarinoiden muodossa. Värikkäät, selkeästi rajatut piirrokset ja kuvakokonaisuudet ovat helppoja pienillekin silmille. Nämä kirjat ovat usein olleet pikkuisen pitkiä minusta ihan vauvoille (ensikirjoiksi) mutta ehkä kokonaisuus kirjasta hahmottuukin paremmin jos Patricellin kirjoja lukee pikkuisen isommalle, reilusti yksivuotiaalle. Mutta tässä Paukku kirjassa oli minusta oikein hyvä teksti. Se perustui pitkälle pieruääniin, eli tavutteluihin, ääntelyihin- ja tämä kyllä voisi olla pienemmästäkin kivaa kuunneltavaa? (Tekee mieleni kiittää suomentajaa hauskoista ja osuvista suomennosäänistä!) No olipahan ainakin kahdesta isommasta ja kahdesta vielä isommasta, sillä meillä kirjaa on luettu nyt varmasti kymmenen kertaa ja kirja on appsin lemppareita. Kirjassa on toki iso paukku huumoria, pikkuisen "pierutietoutta" ja paljon hyvää mieltä. (heitetään pisteitä paukutellen 5/5).




Tykkääkö teidän lapset Leslie Patricellin kirjoista? Meillä näihin on ihastuttu pikku hiljaa ja nyt siinä määrässä, että olisin ostanut Kylvyssä kirjankin omaksi mutta se juuri sattui kaupasta olemaan loppu. Jotenkin niin hyväntuulen kirjoja arkisista asioista. Joskus olen ajatellut, että kun eläväisten lasten kanssa riittää sitä kiristystä ja kiukkua joka ikiseen päivään, niin kyllä sitä on mukavaa tasoittaa edes hauskoilla kirjoilla!

Uskotteko, että appsi lukee tätä kirjaa tälläkin hetkellä sylissäni, ulkoa pieruääniä toistellen: papapapapa, piu! Pitää varmaan laittaa kuvatodistetta mukaan!



"Pieraisiko joku?"

- Leslie Patricelli: Paukku

maanantai 20. tammikuuta 2014

Maisoja minikoossa

The real life on häirinnyt jonossa olevia kirjabloggauksiani mutta haluan silti pikaisesti teille taas jakaa iloisen markettilöytöni, sillä Lucy Cousinsin Maisasta on tullut mini-kirjoja, eli sellaisia pienen pieniä paperisia neliökirjoja, joita löytyy lehtiosastolta. Olen aiemminkin kehunut teille minikirjoja, miten käteviä ne on esim. reissuissa ja säilytyksensä helppoudessa, mutta silti ainakin meillä ne ovat olleet todella kestäviä. Kirjat maksaa pari euroa kipale. Joten voittavat karkkipussin mennen tullen.




Nämä mini Maisa-kirjat ovat kotiäidin takuulla, eli yhdellä lapsella testatusti, toimivia "pahvikirjoista kuvakirjoihin" siirtymässä, sillä tekstit ovat arkisia, lyhyitä ja kuvat värikkäitä ja selkeitä. Ihan niin kuin Maisa-kirjoissa (ja dvd:ssä) muutenkin. Maisa-kirjat ovat myös hauskoja ja toistoon perustuvia. Siis kaikki kohdallaan pienen tiiperotaaperon silmin.

Meillä kumpikin lapsista tykkää Maisoista ja näitäkin kirjoja luimme tänään yhdessä. Appsin lemppari oli yhteen aikaan Keke. Sitä nimeä oli hauska toistella. Ja onhan se Keke aika hauska! Joko sinä tunnet Maisan ja Keken?


"Hyvää yötä Maisa!"

- Lucy Cousins: Maisa menee nukkumaan

maanantai 13. tammikuuta 2014

Sirkusjuttuja

Ostin viime syksynä Kirsi Kunnaksen Sirkusjuttuja runokokoelman (WSOY, 1985, kuvitus Juha Pykäläinen). Kirjassa esitellään sirkuksen hahmoja: eläimiä, pellejä ja trapetsitaiteilijoita. Pidin Sirkukseen liittyviä runoja aluksi hieman vaikeina, ehkä aikuismaisina. Runoissa on mielestäni melakolinen sävy. Mutta kun luin runoja ääneen, kumpikin lapsistani halusi kuulla vain lisää ja lisää. Kirsi Kunnaksella on juuri tämä taito, joku tarunhohteinen tapa kuvailla asiaa kuin asiaa, riimitellä niin kauniisti, että kuulijana viihtyy vauvat ja vaarit.

Olisikohan sirkusleikki jotain?
Kun luin runoja toistamiseen, ymmärsin niitä jo hieman enemmän. Melankolisuus, elämän monimuotoisuus, ilo ja suru. Minulle runoissa kerrotaan myös meidän ihmisten erilaisuudesta ja kokemistamme elämän ja elämisen haasteista. Runoissa on myös erilaisia persoonallisuuksia, joita kuvataan yksilöllisen kauniisti. Mitä enemmän luen näitä runoja, sitä enemmän niistä pidän. Ja nämä tosiaan koskettavat minua aikuisena. Ja silti lapseni pyytävät vain lukemaan lisää ja lisää.

Minkä lasten runokirjan sinä olet viimeksi lukenut? Mitä sinä ja lapsesi piditte siitä? Minulla on aika ajoin aatteissa lukea enemmän aikuisten runoja mutta aina ne vaan unohtuu. Luetko sinä aikuisten runoja ja mitä aikuisten runokirjaa sinä suosittelisit?


"Vanha poni tietää sen
että pallon päällä jokainen
kulkee tasapainoillen
kieli keskellä suuta."

- Kirsi Kunnas: Tasapainoilua

perjantai 10. tammikuuta 2014

Päivitettyjä aarteita

yli 130 lasten kuvakirjaa,
14 lasten tietokirjaa,
yli 26 pahvikirjaa vauvoille,
11 lasten runokirjaa,

ja vähän muutakin.


Kaikki löytyvät esiteltyinä päiviteltyltä sivulta Lastenkirjojen aarteita . Olkaatten hyvät!


"Varhainen lukeminen auttaa merkittävästi lukutaitoa."

- 10 faktaa lukemisesta (linkki www-sivuille)

torstai 9. tammikuuta 2014

Janoschia ja uusia lainoja

Minulla oli tänä aamuna mielessä, että teen teille arkipäiväpostauksen kuvin mutta. Sitten päivästä tuli vähän nurinkurinarkipäivä ja kuvatkin unohtui ja silleen. No ehkä ensi viikolla, kun elämme ensimmäistä kokonaista arkiviikkoa tälle vuodelle!

Mutta mennäänpä pääasiaan eli lasten kuvakirjoihin!
Palautin kirjastoon tällä viikolla vastahakoisesti Janoschin Panama-kirjan (1988, suom. Riitta Mäyrälä, WSOY), jossa on pikku karhun ja pikku tiikerin seikkailuja, eli useampi satu samassa kirjassa. Pidimme esikoisen kanssa niistä kaikista paljon ja minulla on kyllä jokin veto Janoschin kirjoihin, vaikka ihan kaikki eivät kultaa olekaan. Tämä kyllä ansaitsee täydet pisteet ja pari muikeaa hymiötä.


Mutta löytyihän sieltä kirjastosta taas kaksi kassia kotiinkin päin kannettavaksi. Ja pari kiinnostavaa kirjaa myös äipälle itselleen iltalukemistoon, yksi liian pitkä koulutuskirja sekä vanhoja leffoja jälleen nousseeseen vanhojen leffojen nälkääni.


Löysimme myös uusia lastenkirjoja. Paria näistä (alla oleva kuva) on esitelty/arvosteltu muissa (aikuis)kirjablogeissa yllättävän runsaasti. Vain pahaa unta (Aino ja Ville Tietäväinen, WSOY, 2013) -sarjakuvakirja oli myös Finladia Junior ehdokas ja sitä on blogattu paljon. Minä luulen, että tämä sarjakuvakirja saattaa päätyä vain minun silmilleni sillä, vaikka olen lukenut, että kirjaa voisi lukea koko perheellä, katselin kuvia sillä silmällä, ettei 1-vuotiaani siitä vielä mitään tajua ja 4-vuotiaani ehkä vähän vielä liikaakin (ottaa herkästi jännistä jutuista itselleen lisää painajaisia!). Mutta katsotaan. Jospa pyörränkin vielä sanani. Olisikin kiinnostava kuulla, onko joku lukenut tätä kirjaa alle viisivuotiaan kanssa ja millaisin kokemuksin? Kirjahan on tehty lapsen kanssa yhdessä ja sarjiksissa kuvatut painajaiset ovat mm. 4-vuotiaana koettuja, joten sinänsä kirja voisi olla ihan mainio myös leikki-ikäisen kanssa luettuna?


Yhden uutuuspinon kirjoista olemmekin jo lukeneet: kirjailija Peter Bentleyn ja kuvittaja Steve Coxin Kissa, hiiri ja karkurijuna (Kustannus-Mäkelä, 2013, suom. Minna Ihatsu). Kirja on lorutellen kerrottu tarina juna-asemasta, jossa hiiri käy syömässä asemamiehen juustoa. Kissa huomaa tämän ja yhteistuumin mies ja kissa pistää kissan pakettiin ajatuksenaan laittaa hiiri seuraavan junan kyydissä pois. Mutta hiiri karkaa ja kissa juoksee perään mutta jumittuu takaajossa junaraiteeseen hännästään. Ja juna on tulossa juuri silloin asemalle. Saako kissa häntänsä irti? Kuka auttaa kissaa? Ja mikä on lopputulos? Senpä voitte ehkä arvatakin. Minusta kirja on tosi kivasti kuvitettu, loruilu on aina hauska vaihtelu kuvakirjoissa, mutta ehkä juoni ja siihen ympätty kello-opetus-status oli hieman hassu. Mutta oikein kiva kirjastolaina, mikäpä siinä!

Millon sinä kävit viimeksi kirjastossa? Olisiko sinun arkipäivästäsi tullut tänään arkisia kuvia? Entä näkyykö kuvissa sinua kiinnostavia lastenkirjoja?


"Turpa kiinni tai ammutaan sinut!
huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun..."

- Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

tiistai 7. tammikuuta 2014

Alemoi!

Tässä on ollut juhlakattauksia nro 2 ja sen semmoista menoa. Mutta ehdin pyörähtää aleissakin tsekkaamassa alekirjoja. Ja tällaisia löytyi.

.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin.
Toteava ja hauska kuvakirja, jonka olen esitellyt jo aiemmin täällä. Ilokseni huomasin, että myös puolitoistavuotiaani jaksoi kuunnella sen (aika lailla) loppuun saakka! Esikoinen taas kiemurteli ilosta.

Brigitte Weninger, Yusuke Yonezu:  Nuku hyvin, Nori. (Lasten Keskus, 2008, suomentanut Tanja Poskela).
Pidämme tosi paljon samojen tekijöiden ja kirjahahmojen Heippa, tutti! -kirjasta, joka on tuttivierotuksen aatelia, joskin jo vähän vanhemmalle lapselle. Nuku hyvin, Nori kirjassa tutut hahmot auttavat omilla unensaantivinkeillään Nori-kissaa saamaan unen päästä kiinni. Turvallisen ja lämpimän oloinen kirja.

Anna-Mari Kaskinen, Hannamari Ruohonen: Vuoden paras päivä. (Kirjapaja, 2011).
Siilin syntymäpäivästä kertova hauska tarina, jossa metsäneläimet tulevat syntymäpäiville ja jokainen tuo tullessaan erikoisen lahjan, tai ainakin runon. Pitkä kuvakirja vaatii jaksamista kuunteluun ja jo hienoista kielellä leikkimisen ymmärrystä. Selkeät, kauniit kuvat ja kivan mielen kirja.

Nina Pirhonen: Kumpulaakson Pompom ja iloinen vuosi. (Otava, 2012).
Pirhosen kuvitustyyli ja värien käyttö on omaan silmääni mielekäs. Pirhosen Kumpulaakson Pompom ja avaruusmatka on yksi meidän suosikkikirjoista (niitä lienee vain tuhat). Tämä kirja luettelee ja "kuvailee" kaikki vuoden kuukaudet, välillä runotellen ja pitkälti Kumpulaaksomaisesti satuillen. Kuvat ovat tosi kauniita mutta olisin toivonut kirjaan yhtenäisempää tarinaa, koska Pirhonen on siinä niin taitava, mutta käy tämä näinkin. Tosin näitä pieniä tarinoita voisi kokeilla yksittäisesti luettavaksi myös pienemmälle kuulijalle.


Mitä lastenkirjoja sinä olet viimeksi löytänyt? Mukavaa arkiviikkoa kaikille!


"TAMMIKUU
Koko Kumpulaakson väki on mäkeä laskemassa!
Pompom ja Viu Viu pohtivat miten korkealle pääsisi, jos pulkkaan liittäisi siivet?
Voisiko lentää jopa kuuhun?"

- Nina Pirhonen: Kumpulaakson Pompom ja iloinen vuosi

torstai 2. tammikuuta 2014

Oona ja Eetu Ei hätää!

Olin aiemminkin huomannut kirjastossa Mervi Wäreen Oona ja Eetu kirjoja, mutten ollut lainannut niitä, sillä ne olivat tekstiltään vielä hieman pitkän oloisia meille. Pyysin kuitenkin ensimmäisen Oonan ja Eetun kirjan Lasten Keskukselta sen vuoksi, että tarinan juoni kirjassa Ei hätää! (2013) liittyi lasten veskiharjoitteluihin. Meillä isompi on käynyt jo "kauan" pöntöllä veskissä mutta kuopus on vielä vaipoissa ja käy satunnaisesti potalla toteamassa, että: "Eee mitäää!".



Kirjan on kuvittanut täälläkin niin paljon hehkuttamani Katri Kirkkopelto (mm. Mollin tekijä) ja tässäkin pyöreäkasvoiset, tunteitaan näyttävät lapset ja aikuiset ovat mahtavia. Kuvat ovat tarinan mukaisesti realistisia, lapsiarjen kuvia. Itse tarina on mielestäni hieman lyhyempi mitä oletin mutta silti liian pitkä pikkuhiljaa potalle siirtyvälle taaperolle, kuten puolitoista vuotiaalle appsillemme. Siksipä olemme lukeneet tätä vain 4-vuotiaan esikoiseni kanssa ja hän kyllä on kirjasta pitänyt.


Kirjassa on siis sisarukset Oona ja Eetu. Eetulla sattuuu päiväkodissa pissivahinko, joka harmittaa häntä. Kirja opettaa, että vahinkoja sattuu, eikä se haittaa. Eetu tahtoo myös opettaa Oonan potalle mutta huomaakin, ettei pottailu lähde ihan kerrasta, vaan sen harjoittelu vaatii malttia. Kertomus on arkikielisesti kerrottu, hivenellä huumoria ja lämpimällä tavalla. Kirja on kooltaan kivasti hieman pienempi kirja ja sopii näin pienempäänkin käteen. On mukava, että uusia pottakirjoja tulee sillä hyviä sellaisia on välillä vaikea löytää. Oikein kiva kirja, arkisuudessaan lähes varma lasten suosikki (3,5/5).


"- Prut, prut, sanoo potta.
- Tuli kakka, Eetu kuuluttaa ja auttaa Oonan potalta.
Mutta potta on tyhjä."

- Mervi Wäre ja Katri Kirkkopelto: Oona ja Eetu Ei hätää!