Dinojen pelastuspartio

Penny Dalen dinokirjat ovat olleet 4-vuotiaamme lempparikirjoja. Yksi kirja on omana, yksi näyttää olevan tällä hetkelläkin kirjastosta lainassa (ja esikoinen vaatii, että se pitää ostaa omaksi) ja kolmannen, eli uusimman, pyysin Kustannus-Mäkelältä esiteltäväksi. Sillä arvelin vakaasti, että Dinojen pelastuspartio on yhtä hyvä kuin edelliset Dalen dinokirjat (2014, suomentaja Raija Rintamäki).

Dinokirjat on kuvitettu minusta aika upeasti. Kuvat ovat koko aukeaman kokoisia ja niissä dinot toimivat kuten ihmiset. Dinokirjojen kokonaistarina on usein hyvin simppeli mutta siihen on ujutettu kaikenlaista pientä mukaan. Tekstiä on usein pari-kolme lausetta per kuva-aukeama ja loppuu kolmesti toistuvaan onomatopoeettiseen sanaan, eli sanaan joka kuulostaa joltakin ääneltä, esimerkiksi: Viuu!, Piipaa! ja Tsäk!.

Yhden sivun lauseissa toistetaan myös usein jotain sivulla tapahtuvaa verbiä, kuten Dinojen pelastuspartiossa: "Dinojuna puksuttaa. Se puksuttaa raiteita pitkin. Piipusta tupruaa savua.". Olen itse tykännyt tästä tyylistä paljon ja vaikka viimeinen lause töksähtääkin kahden toiston jälkeen, ääneen lukiessa siihen tulee jopa vivahde runollisempaan lausuntaan. Näitä kirjoja olisikin todella kiva lukea myös alkuperäiskielellä (englanti, alk.per. nimi: Dinosaur Rescue!) ja kokeilla ääneen millä tavalla kirjailija leikittelee alkuperäisissä versioissa.

Dalen dinosauruskirjat on meillä oikeastaan koko ajan luvussa, eli esikoisemme haluaa lukea niitä aina aika ajoin. Ne ovat ehkä hänelle sellaisia luottokirjoja, joista saa mukavan olon. Kirjan rytmisyys, juonen kiva eteneminen ja mukava loppu on varmasti lapselleni mieleinen kokonaisuus. Myös kuvitus on todellakin hyvin yksityiskohtaista, uniikkia ja mielestäni laadukasta. Kuvissa on paljon katseltavaa. Kirjat myöskin esittelevät kymmenen eri dinosaurusta (alussa on ikään kuin kuvasanakirjasivu), joita voi bongailla pitkin kirjan sivuja ja lisäksi Dinojen pelastuspartio -kirjassa esitellään seitsemän eri kulkuneuvoa (loppusivussa on taas kuvasanakirjana nämä ajoeuvot), joista osa on pelastusajoneuvoja. Tässä kirjassa juoni on mielestäni näistä kolmesta kirjasta jännin ja ehkä esimerkiksi tapahtumapaikkoja on enemmän kuin aiemmissa kirjoissa.

Dinot rakennuspuuhissa -kirjassa (Kustannus-Mäkelä, 2012, suomentaja Raija Rintamäki) dinot rakentavat uima-altaan (tämä kerrotaan vasta loppuhuipennuksena). Kirjassa on erilaisia rakennustyökoneita ja lisäksi siinä lasketaan dinoja. Dinot vauhdissa -kirjassa (Kustannus-Mäkelä, 2013, suomentaja Raija Rintamäki) esitellään erilaisia autoja. Kirjan lopussa on dinojen synttärijuhla ja ohessa esitellään eri värejä. Tässä kolmannessa ehkä esitellään erilaisia ammatteja bonustietona, mikä aiemmissa oli siis numerot ja värit. Erinomaisia, monipuolisia ja ajateltuja lastenkirjoja- suosittelen kokeilemaan! Toistavaa tekstiä on sen verran vähän, mutta kuvaa kuitenkin runsaasti, että kirja on ehkä siitä 2-vuotiaasta lähtien aika kiva mutta kuvien runsaus kiinnostanee isompaakin lasta.

Dinojen pelastuspartio saa esikoiseltani sata pistettä (ja appsi toistaa papukaijana "Shata!") ja meiltä vanhemmilta lukijoilta 4-4,5/5.


Runsaan kirjaesittelyviikoni päätteeksi on ilo toivottaa teille hyvää Kalevalan päivää ja tällaisia tuulia täältä, palannen taas tutuin lomakuvin ja uusin kirjapostauksin ensi viikolla!


"Dinohelikopteri kaartelee.
Se kaartaa alaspäin.
Kohta se laskeutuu.

Tsäk! Tsäk! Tsäk!"

- Penny Dale: Dinojen pelastuspartio

Kuvakirja arkuudesta

Artturi on katkarapu, joka on melkoinen arkajalka. Artturi ei uskalla mennä ystävien leikkeihin mukaan, vaan se pelkää monenlaista. Kunnes eräänä päivänä Artturi huomaakin olevansa varsin yksin. Kaverien leikit näyttäisivät niin hauskalta. Uskaltaako Artturi Arkajalka sittenkin mukaan?

Koska kyseessä on aikuisille suunnattu blogi, minä spoilaan, että kyllä Artturi Arkajalka uskaltaa lopulta mennä hauskalta näyttäviin leikkeihin mukaan, kun hän huomaa, ettei muillekaan käy leikeissä köpelösti. Matt Buckinghamin Artturi Arkaljalka (Wimpy Shrimpy, Kustannus-Mäkelä, 2014, suomennos Terhi Leskinen, kirja pyydetty kustantajalta) on tarina jännittämisestä, pelkäämisestä, ujoudesta ja arkuudesta, varsinkin sosiaalisissa tilanteissa. Lapsemme ovat kaikki erilaisia: toiset uskaltavat uusiinkin juttuihin hyvin nopeasti, toiset tarvitsevat tutustumiseen enemmän aikaa. On myös lapsia, jotka tarvitsevat rohkaisua uuden kokeiluun. Tämä kirja on oikeastaan kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin selkeä ja erittäin hyvä kirja hiemankin uusia asioita jännittäville lapsille. Mutta toisaalta se myös opettaa rohkeammille lapsille, miltä aremmasta voi tuntua, kun ei uskalla. Kirja on kuvitettu vahvoin värein ja kuvitus on hauskan eläväistä ja iloista.

Oikeastaan kaikessa yksinkertaisuudessaan Arkajalka Artturi on tosi kiva kirja. Se käsittelee tärkeää ja arkista aihetta ja onnistuu siinä mukavalla ja lempeällä tavalla. Se on hyväntuulinen, siinä on huumoria ja lapsille rakasta toistoa ja se päättyy tietenkin onnellisesti. Uskonpa, että tämä on lasten suosikkikirjoja, sillä se kannustaa ja sanoo, että Sinä olet hyvä. Aikuiselle kirja on ennalta-arvattava ja ehkä pitemmällä luvulla vähän sekä kertomukseltaan että kuvitukseltaan tylsäkin mutta tämä kaikki on usein lapselle plussaa ja kirjan yleinen hyvä fiilis tarttunee aikuiseenkin, vähintäänkin lapsen kautta. Mahtava kirja! 4/5 jos ei jopa 5/5 omassa genressään! Ja lapseni totesi asteikolla 1-5, että sata pistettä. Arvasinpas!


"Äh, älä viitsi olla tuollainen arkajalka, Artturi!"

- Matt Buckingham: Arkajalka Artturi

Lastenkirjoja tuttivieroitukseen!

Se on taas se aika meidän perheessä, että pitäisi toppeutua. Kumpikin lapsistamme on ollut todella herkkiä hampaiden teon kanssa, mikä on mielestäni auttanut siinä, että tutti maistuu öisin. Hampaiden teon aikaan tutista luopuminen olisi suoranaista kidutusta lapsilleni mutta tutista on kuitenkin suositeltavaa päästä eroon hampaiden hyvinvoinnin takia viimeistään kaksivuotiaana. Ja appsikkamme täyttää kohta kaksi vuotta. Olenkin tässä jo viime kesästä yrittänyt löytää hyvää rakosta tuttivieroitukseen ja kokeillut välillä ottaa tuttia päikillä pois jne. Tutin päiväkäyttöä olen yrittänyt alusta asti pitää minimaalisena mutta esimerkiksi turvatutti reissuilla on ollut meillä ihan sallittua.

Mutta niin, tällä hetkellä appsi tekee neljää välihammasta, siis niitä mitkä putkahtaa kummallisiin rakoihin etuhampaiden sivuun. Yöt ovat olleet jo niin kauan katkonaisia, etten muista kuinka kauan. Ja tutin pureskelu ja lutkutus on öitä rauhoittavaa. Kuitenkin nyt, kun hampaat ovat jo läpi ajattelin, että on oikea aika aloittaa vieroitus. Minä en osaa oikein tehdä sellaista yks kaks päätöstä minkään suhteen, vaan tykkään pehmitellä suurimmat muutokset lapsilleni. Siispä tutista ollaan puhuttu ääneen enemmän, miten isoveli ei enää syö tuttia tai naapurin iso tyttö. Tarviiko appsi vielä tuttia? -kysymyksiä heitellään ja niin edelleen (vastaa että Thoo). Olen myös yrittänyt jutella, että jos appsi laittaa tutit roskiin niin saa pikkulahjan (tai vaikka isonkin, köh). Ja tänään hän sitten sanoikin päikille mennessään, että piisessa. Tutti suussa tietenkin. Minä että mikähän pissa housussa mutta sitten ymmärsin, että hänellä oli prinsessa mielessä! En tiedä kestääkö tämä ajatus tätä pidemmin mutta jollakin tasolla luulen, että appsi on alkanut miettiä sitä tuttia nyt enemmän, vaikka luopumista ei vielä heti nyt tapahdukaan.

Meillä esikoisen kanssa meni tutin kanssa niin ihmeellisesti, että se jäi kerrasta, kun ne pehmoeläimen vauvoille annettiin ja tämä toi lahjaksi pikkuautoja. Siihen jäi tutti ja sitä ei kertaakaan edes kysytty. Tutista luopumisesta olimme silloinkin puhuneet jo aiemmin puhuneet ja lukeneet siitä kirjoista.

Niinpä niin kirjamutsi saa voimaa kirjoista. Siispä tässä meidän the tuttikirjat, joista kaksi ensimmäistä ovat olleet jo esikoiselle ja tämän viimeisen ostin alehyllystä (alle 5e) appsille. Ja appsi tykkää lukea näitä nyt itsekseenkin tosi paljon... Että jospa me joskus näistä tuteista vielä tämän toisenkin kohdalla päästään?

Birgitte Weninger (kirj.), Yusuke Yonezu: Heippa, tutti! (Lasten Keskus, 2007, suom. Tanja Poskela) on tosi hauska kirja tutista luopumisesta. Siinä Nori-kissa on jo isompi kissa eikä tarvitse tuttia enää kuin nukkuessaan tai ollessaan surullinen. Eräänä päivänä tutti katoaa ja kirjan satu kertoo miksi kaikeksi muuksi Norin kaverin tuttia luulevat! Kirjan satu on tosi hauska ja kannustaa ääntelemään eri eläinten äänellä. Lopussa Nori huomaa ettei hän enää tarvitse nuttiaan, vaan päästää sen vapaaksi ilmapallon kyydillä. Kumpikin lapsistamme on rakastanut tätä kirjaa ja pidän itse tätä parhaimpana tuttikirjana 4-eva. 5/5.

Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon Elli ja tuttisuu (Otava, 2012) oli kirja jota kokeilin esikoisellenikin aikoinaan, mutta hän ei enää silloin syönyt tuttia (miten kummallinen ilmaisu) ja kirja oli ehkä hänelle liian, no sanotaan suoraan, hempeä, joten kirja ei kolahtanut häneen yhtään. Ostin tämän kuitenkin villinä kokeiluna appsille, kun ajattelin, että ehkä samaistuminen pikkutyttöön auttaisi. Kirjan juoni on minusta aika mystinen ja assosiaatioiden tasolla, millä yritetään ehkä hakea (hieman ontuvasti?) pienen lapsen ajattelua. Välillä lauseet ovat itselleni lähes kummallisia. Mutta yllätys yllätys, appsi tykkäsi ja tuumasi vain sivu toisensa jälkeen että "Lisäää!". Kuvitus on hempeää ja söpöä. 3/5.

Barbro Lindgrenin Oskari ja tutti on tuttikirjojen klassikko ja se on hyvin saduntasolla etenevä. Tarinassa toiset eläimet himoitsevat Oskarin nami nami tuttia ja Oskari joutuu puolustautumaan aika lailla, että saa pidettyä tuttinsa. En tiedä auttaako tämä jollakin tapaa tutista luopumiseen vai ei mutta lapseni ja minä olemme kyllä pitäneet tästä "väkivaltaisuudestaan" huolimatta hauskasta kirjasta kovasti. 5/5.

Milloin teillä on vierotettu tutista ja miten? Onko sinulla hyvin tuttikirjavinkkejä?


"Nöf, nöf - onpa hieno kapine!
Tämä on juuri sopiva
minun saparosinkooni!"

- Weninger: Heippa, tutti!

Kapteeni Kissa

Olipas kiva löytää pitkästä aikaa lasten kuvakirja, jossa on varsin satumainen tarina. Englantilaisen Inga Mooren Kapteeni Kissa (Captain Cat, Kustannus-Mäkelä, 2014, pyydetty esittelykappale) kertoo vanhasta laivan kapteenista. Muut kapteenit nauravat Kapteeni Kissan kauppiastaidoille, sillä kapteeni vaihtaa kalliita esineitä kissoihin. Hänen laivansa on täynnä kissoja, niitä on jopa enemmän kuin merimiehiä.

Eräänä päivänä kapteeni ymmärtää, että jos hän ei nyt lähde seilaamaan sinne mistä on aina haaveillut, ei hän tule sitä enää tekemään. Niinpä eräänä aamuna hän suuntaakin länteen, tutun idän sijasta. Laiva joutuu myrskyyn, ajautuu tämän myötä kartan ulkopuolelle ja kapteeni löytää pienen saaren. Saaressa asustaa nuorekkaan näköinen kuningatar. Kuningatar asustaa valtakuntansa kanssa ja on varsin ilahtunut vierailijoista. Juhlapäivällisellä saaren pulmat käyvät toteen, kun pöydät valtaavat röyhkeät rotat. Kuningatar häpeää tilannetta mutta kapteeni Kissan kissat pelastavat tilanteen ja pyydystävät rotat. Tästä seuraa mielenkiintoinen tarinan jatkumo, jossa mietitään mikä onkaan aarre, mikä on elämässä tärkeää ja mikä aitoa.

Inga Mooren kirja on mielestäni kuvitettu todella taitavasti. Kuvituksen värit ovat pehmeät ja vihreän rusehtavat (joka toi haasteen blogikuvaukselle ja näin kuvitus ei valitettavasti pääse näissä kuvissani oikeuksiinsa!) ja tuovat jotenkin tyylillään mieleen muitakin englantilaisia perinteisiä kuvakirjoja ja kuvituksia. Internetti kertoikin, että Inga Moore on muun muassa kuvittanut uudestaan Kaislikossa suhisee kirjan ja on  palkittu kuvittaja/lastenkirjailija.

Kapteeni Kissan tarina on ikään kuin vanhan sadun tapaan lumoava mutta samaan aikaan siinä on mielestäni hieman uusia vivahteita. Kiinnitin kuvituksessa huomiota, että saaren pääministeri on nainen, mikä ei ehkä vanhoissa saduissa näin olisi, ja lisäksi minulle jää kuvista sellainen olo, että viitataanko niissä hyvin hienovaraisesti, että ministerin ja kuningattaren ystävyyden olevan jotain muutakin, kuten kumppanuutta? Jännä juttu, että jostakin syystä aloin tällaisia edes miettimään. Tämä ehkä korostuu vielä viimeisessä kirjan kuvassa, jossa kaikki on satumaisen hyvin ja kuvassa on useita rakastavaisia. Kuvassa kuningatar ja pääministeri lennättävät yhdessä leijaa. No olipa kuinka oli, minun mielestäni tällainen perinteisten satujen hienoinen "anarkistisuus" ja nykypäiväistäminen on pelkästään hyvä asia!

Tämä kuvakirja on kaiken kaikkiaan varsinainen aarre. Satu on aika rauhallinen ja sen runsaat merimaisemat ovat rauhoittavia. Sadusta jää varsin hyvä ja miellyttävä olo. Tarinakin on jaoteltu lyhkäisiin osiin, joten sen lukeminen sujuu veikaten noin kolmivuotiaasta lähtien jo aika hyvin, mutta se toimii varmasti vielä alakoululaisillakin. Kuvissa on myös paljon katseltavaa ja sen keskusteleva, kerronnalliseen tapaan kirjoitettu tarina etenee valtavan miellyttävästi (suomentaja Pauli Salmelle erityiskiitos!), joka tuntui rauhoittavan myös liikehtivämmänkin esikoiskuulijani yllättävän rauhalliseksi. Vau. 5/5. (esikoinen sanoi, että 1/5, koska olemme lukeneet sitä äiti ihan liikaa)

Oletko sinä lukenut Inga Mooren kirjoja (toinen suomennettu on Talo metsässä, jota on esitelty Lastenkirjahylly blogissa) tai tykkäätkö kuvitustyylistä?

Loppuun vielä puhinavinkki, Opuscolo blogissa oli herättelevä kirjoitus lastenkirjojen arvostuksesta, käykääpä lukemassa!

Ja hei lukijani, olkaa hyvä ja pistäkää kevään aikana näistä uusista lastenkirjoista kommentteja, mitkä näyttävät teistä kivoilta ja kiinnostavilta, niin yritän saada teille kirja-arvonnan kiinnostavimmista kevään uutuuksista :)!


"Mutta kertomus ei pääty vielä tähän. Ei, nyt se alkaa muuttua entistä mielenkiintoisemmaksi."

- Inga Moore: Kapteeni Kissa

Osaan jo itse!

Tracey Corderoyn ja Caroline Pedlerin Pikkukarhun kirjat ovat meidän suosikkeja ja esimerkiksi tekijöiden Tämä on minun kirja lähti aikoinaan kirjakaupasta suoraan uutuutena kotiimme. Niinpä kysyin Kustannus-Mäkelältä Osaan jo itse! kirjaa (2014, suomennos Raija Rintamäki) täällä esiteltäväksi. Ja pakkohan se on sanoa, että olin todella iloinen, että saimme Mäkelän yhteistyöhön kanssani, sillä koen, että Kustannus-Mäkelältä tulee varsin paljon laadukkaita suomennettuja lastenkirjoja, joten ilohan näitä on esitellä!

Pikkukarhun kirjoissa on todella hempeät ja kauniit kuvitukset ja kaikissa kirjoissa joku esine on päällystetty pehmeällä kankaalla mitä saattaa hivellä pitkin kirjan tarinaa. Tässä kirjassa se on Pikkukarhun reppu, sillä tarina alkaa siitä, että Pikkukarhu lähtee äitinsä kanssa kirjastoon ja pakkaa ihan itte oman pikkureppuunsa palautettavat kirjat. (Ai miten niin lastenkirjablogimutsi on jo heti kirjan aihepiiristä täysin myyty!).

Pikkunalle haluaa napittaa oman takkinsa ja liikennevalojenkin nappia olisi halunnut painaa ihan itse, mutta jokupa ehtii ensin. Kirjastossa Pikkukarhun pupun suosikkikirja on liian korkealla, eikä karhu siihen yllä, vaan kupsahtaa lopulta maahan. Tällöin Pikkukarhu huomaa, että jossakin jutuissa äidin apu on vielä ihan okei ja kivakin juttu. Kuten vaikka kirjan lukemisessa! (NIINPÄ!)

Kirjastosta lähtiessä nalle haluaa auttaa äidin nappien laitossa ja loppukuvassa, ja Pikkukarhuihin kuuluvassa loppulaulukohdassa, parivaljakko kulkee iloisesti takit puoliauki, napit niin sanotusti juoponnapissa! Kirjassa Pikkukarhun ja äidin tunteet esitellään hyvin pehmeästi. Pikkukarhua vähän harmittaa ja mökötyttää, kun joku ei onnistu, tai pikkuisen itkettää. Äitikarhu taas on kuin itse tyyneys, joka kuuntelee, lohduttaa ja pysyy rauhallisena kuin kallio. Vaikka me perheenä olemme tunteissamme paljon räiskyvämpiä, nämä Pikkukarhu -kirjat tuntuvat silti tosi ihanilta, turvallisilta ja lämpöisiltä. Vaikka kirjan satumainen "hempeys" vähän huvittaakin samalla.

Corderoyn tarinat ovat usein aika simppelin oloisia, eikä niistä sinänsä löydy mitään superihmeellistä mikä lumoaisi minut lukijana, mutta silti kirjojen hienous piilee niiden arkisessa yksinkertaisuudessa, perusjuttujen kunnioittamisessa ja lämpimässä yhdessä olemisen mallissa. Pikkukarhun kirja Osaan jo itse! kiinnostaa nyt ehkä enemmän meidän alle kaksi vuotiasta tytönpirpanaa, joka jo sujuvasti sanoo välillä, että "MINÄ." ja "Minä ITE!", pukee ja riisuu itse monia vaatekappaleita ja on muutenkin varsin itsenäinen ja omapäinen tapaus. Mutta yhtä lailla nelivuotiaani kuuntelee kirjan hymy suupielissään.

Oikein hyvän mielen kirja, supermahtavalla aihepiirillä ja kuvitus niin lämmin ja lempeä. Käy hyvin minä itse-kausilaisille, esimerkiksi kaksivuotisuhmaikäisille, ja on varmasti myös iltasatuna erinomainen. Ainakin 4/5, ihan jo aihepiirinsä vuoksi ansaitsisi 5/5.

Oletko tutustunut Pikkukarhu -kirjoihin? Joko teillä osataan ihan itse?


"Sinä osaat jo monta asiaa itse,
mutta silloin kun jokin on liian
vaikeaa, voit aina pyytää apua."

- Corderoy, Pedler: Osaan jo itse!

Mintun lääkärikirja

Minä tykkään Mintun pikkuisista neliökirjoista, niissä on jotain niin arkista ja siten myös iloista. Olemme lukeneet niitä nyt kirjastosta useamman ja varsinkin puutarhakirja tuntuu nyt kevättä odotellessa niin kivalle! En muista itse Minttuja kovinkaan vahvatunteisesti omasta lapsuudestani, vaikka toki retrohenkinen väritys vähän muistuttaa tekoajastaan. Pyysin Maikki Harjanteen Mintun lääkärikirjan Otavalta teille esiteltäväksi ja kyseessä on 1995 ilmestyneen kirjan uusi painos (2014). En ollut itse tätä aiemmin lukenutkaan.

Mintun lääkärikirjassa Minttu sairastuu korvakipuun ja kuumeeseen ja äiti varaa hänelle lääkärin: "Korva kuntoon, röörit auki, niin kuin putkimies sanoo.". Minttu ymmärtää äidin sanat konkreettisesti ja säikähtää, että lääkäri tarkastaa hänen korvansa viemäripumpulla. Näinhän ne lapset hienot kuvainnolliset lauseemme ymmärtävät ja väärinkäsityksiä saattaa sattua varsin harmittomistakin tilanteista. Minttu käy lääkärissä, mikä sujuu hienosti, saa lääkettä ja sairastelee pari päivää kotona. Kirjassa hoito-ohjeena on varsin selkeästi köllöttely, mikä hieman taitaa olla vanhanaikainen vinkki? Nykyään ymmärtääkseni lapsi saa leikkiä (ei riehua) jaksamisensa mukaan ja kuumeettomana käydä myös ulkoilemassa, sillä raitis ilma avannee röörejä paremmin kuin putkimies ja räkä irtoaa? (Lue tarkemmin Terveyskirjasto) Kirjassa kuvataan myös miten isoveikka-Villelle tulee ihan mustasukkainen olo, kun Minttua niin vaan hellitään. Kirja kuvaa miten sairastelu koskettaa koko perhettä ja lopussa äitikin ottaa ihan päikkärit, kun vähän väsyttää!

Tämä kirja kiinnostaa meillä nyt selvästi eniten appsia, eli alle kaksivuotista lastamme. Luulenpa, että selkeät ihmispiirrokset, värikkäät kuvat ja hauskat yksityiskohdat, mutta selkeästi katsottavissa olevat, ovat hänestä nyt todella kiinnostavia. Minä tykkään kirjan sarjakuvamaisuudesta ja siitä, kun Minttu kurkkaa luukusta toiseen. Kuvat tuntuvat jotenkin eläviltä.  Meillä on myös Mintusta tehty sarjakuvakirja ja se on kyllä tosi kiva!

Olemme lukeneet Mintun lääkärikirjan useamman kerran ja myös appsi jaksoi kirjan kuunnella (mikä ihmetytti minua!). Kirjan arkisuus ja pienet opetus"tuokiot", kuten lääkärin tavaroiden esittely, numerot ja kello tarinan kulkiessa, ovat kyllä oikeastaan aika nerokas kokonaisuus. En voi sanoa lumoutuvani tästä kirjasta, mutta  jotenkin se ei ole itselleni kirjan pointti. Kirja on hirvittävän hyvä lapsiperheen arkikirja, joka auttaa lasta kohtaamaan jänniä ja inhottaviakin juttuja mitä arjessaan kohtaa. Ja eipä ajankohta tälle kirjan lukemiselle varmaan ole tällä hetkellä lähes missään perheessä pahitteeksi. Helmikuun flunssat ovat kaataneet lähes jokaisen lapsiperheen tavalla tai toisella, joten pöpöjä on ja liikkuu ja niin se vaan elämä etenee siitä huolimatta. Perussairauksistakin noustaan, vaikka kyllähän ne välillä tosi väsyneeksi meidät vetävätkin.

Mahtava Minttu-kirja, yllätyin oikeasti positiivisesti! 4/5. Oletko sinä lukenut Mintun lääkärikirjan?


"Minulla on varmasti sata astetta kuumetta! Jos lääkäri kuuntelisi minun vatsaani, niin se kuulisi heti kovaa murinaa ja määräisi melkoisen aterian."

- Ville, kirjassa Mintun lääkärikirja (Maikki Harjanne)

Herra Karjulan hassu hattu, uusi luukkukirja

Richard Scarry on meidän lapsille, ja varsinkin 4-vuotiaalle pojallemme, oikea lastenkirjojen klassikko. En oikeastaan osaa nimetä hirveän huonoa Scarryn nimeä kantavaa kirjaa. Niinpä, ehkä hieman tavoilleni poiketen, pyysin Tammelta esittelyyn Scarryn luukkukirjan (joita ehkä tässä tapauksessa pidän hieman sivutuotteena). Herra Karjulan hassu hattu on siis lyhyt, nelisivuinen pahvikirja, jossa on aikasta suuria luukkuja (Tammi, 2014, suomentaja Annika Eräpuro).

Eräänä aamuna Herra Karjula herää ja toteaa, että päivä on jollakin tapaa erityinen, mutta kun muistaisi millä. Tyylilleen uskollisesti Herra Karjulan hattu lähtee lipettiin ja putoaa, Herra Karjula perässään, ikkunasta ulos. Hatulle käy niin sanotusti komediat, eli hatusta tulee tapahtuma toisensa jälkeen littanampi ja littanampi... Kirja on ihan hauska kirja, muttei oikein näin lyhyenä versiona tietenkään pääse Scarrymaiseen superloistoonsa. Luukut ovat välillä lähes jättisuuria ja pahvisivujen puolesta kirja soveltuu oikein hyvin myös pienemmälle lukijalle paitsi, että kirjan takana ei kirjaa suositella alle 3-vuotiaille (ilmeisesti läppien irtoamisvaaran takia). No, minä kuitenkin voisin sanoa, että kirja soveltuu myös alle kolmevuotiaalle tarinan lyhyytensä ja muun soveltuvuutensa puolesta jos sitä lukee vanhemman kanssa yhdessä! Kuvat ovat myös isohkoja ja niitä ei ole liikaa per sivu, mikä on varmasti pienemmälle katsojalle selkeämpää.

Seuraa kirjanjuonen spoilaus! Warning! Sillä se mikä Herra Karjulan päivässä on erikoista on se, että Herra Karjulalla on syntymäpäivät ja lopussa kaikki tulevat juhlimaan häntä (kävellen littaantuneen hatun päältä, tietenkin!)! Siitäpä ajattelinkin, että tämä kirja olisi varmasti aika oivallinen 1-2 -vuotislahja. Aika varmasti sellainen, josta moni pitää ja sinänsä luotettava kirjalahja. Sopii myös "sisaruskirjana" joskin saattaa olla isommasta lapsesta jo vähän liian yksinkertainen. Ihan kiva, värikäs ja hassu pahvinen luukkukirja, mikäpä siinä (3/5).


"Oi voi! Siinä tulee
Loka-Leevi sottaisella
sora-autollaan!"

- Richard Scarry: Herra Karjulan hassu hattu

Mahtava pahvikirja: Ihan hukassa!

Chris Haughtonin Ihan hukassa kirja on ymmärtääkseni aiemmin ilmestynyt suomeksi paperiversiona ja nyt siitä tuli pahvikirjaversio (Lasten Keskus, 2014, kirja pyydetty kustantajalta). Meille Haughtonin kirjat eivät olleet entuudestaan tuttuja mutta Ihan hukassa toimi sekä perheen pienille että isoille alkukättelystä lähtien.

Tarina lähtee siitä, että pieni, nukahtanut pöllönpoika tipahtaa "Huu-UUI!" pesästään. Orava "Jep, jep!" saapuu paikalle ja auttaa pöllönpoikaa löytämään äitinsä. Orava on pikkuvanhuudessaan vallan hurmaava tapaus, joka hoitaa pöllön hädän itsevarmalla ja lähes itsetietoisella otteella, etusormi pystyssä. Orava keksii kolmekin äitikokelasta pöllönpojalle, mutta ehdotukset ovat ihan hassuja! Kolmas äitiehdokas kuitenkin auttaa pöllön löytämään oikean äitinsä ja näin seikkailijat pääsevät äitipöllön turvaan maistelemaan keksejä: "Jep, jep! Kiitos vain!", sanoi Orava. "Keksit ovat lempiherkkuamme.". Mutta kuinkas ollakaan, ei kai pöllö vaan taas tipahda...! (5/5).

Kirjan tarina on mielestäni oikein perusihana, tietyllä tapaa toistoon ja ennustettavuuteen, mutta samalla pieniin hauskoihin yllätyksiin perustuva kirja. Vähän samaan tyyliin kuin Klassenin Haluan hattuni takaisin. Etsin joskus näitä eroahdistukseen sopivia kirjoja ja tässä onkin loistava sellainen. Tarinahan kertoo juuri siitä, eli erosta vanhemmasta. Tämä äidin häviäminen lienee lapsen yksi normaaleista peruspeloista ja sen vuoksi sen käsittely näin lämpimällä ja hauskalla tavalla on just hyvä! Oravan jämerä päättäväisyys lähes kestämättömässä tilanteessa antaa turvallisen rakenteen koko kirjan seikkailulle. Kirjat käyvät mielestäni tähän äidistä erossa olemisen harjoitteluun (ja sen helpottamiseen) oikein hyvin, kun lapsen kielellinen kyky sen sallii. Lapsihan jo hyvin varhain leikkii tätä asiaa esimerkiksi kukkuu leikeissään, joissa äiti häviää näköpiiristä mutta tulee taas harson (tms) takaa uudestaan takaisin- voi sitä iloa! Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Tämä kirja innostaa lukemaan elehtien. Tähän vaikuttaa varmasti hyvä, hauska ja selkeä teksti (suomennos Tuula Korolainen) mutta myös kuvituksen ilmeikkyys. Eläimillä on hyvin monenlaisia ilmeitä ja se innostaa lukemaan vivahteikkaasti. Ja jos sen tempun lukijana tekee, ovat lapset lähes poikkeuksetta haltioissaan. Niinpä tätä kirjaa on meillä luettu useita kymmeniä kertoja, välillä monta kertaa putkeen ja niin, että kumpikin lapsistamme tirskahtelee mukana. Haughton on ymmärtääkseni nimenomaan kuvittaja ja sen opettaja. Kuvitus onkin kyllä tosi hyvä ja retromainen väritys antaa sille tunnetta. 

Jos oikein etsimällä etsii ihmeteltävää (ja tokihan minä etsin!), minua ehkä hieman itseäni mietitytti miksi eläinhahmojen ääriviivat oli haluttu tehdä rosoisiksi (hieman niin kuin se olisi pikselimäistä) ja koska eläimiä ei ollut rajattu, niin esimerkiksi oravan silmät (valkoiset) yhtyvät (tai "hajoavat") joissakin kuvissa suoraan taustaan (valkoinen). Tälle kuvittajalla olisi varmaan hieno selitys ja oikeastaan itse mietin sen toimivuutta vain nimenomaan tässä pahvikirjaformaatissa (jolloin kohderyhmä lienee 1-2 v.?) mutta koska alkuperäinen formaatti on paperisivu, tuumailuni on todellakin lähinnä lämpimikseen tuumailua!

Joko te olette tutustuneet Ihan hukassa kirjaan? Tykkäättekö?

Tätä kirjaa olikin esitelty myös muissa kirjablogeissa ja tykätty! Katso esimerkiksi Luettua elämää ja Lastenkirjahylly.

"Älä hätäile, pikku kaveri.

Minä löydän kyllä äitisi.

Minkä näköinen hän on?"

- Haughton: Ihan hukassa

Kirjastoiloja: Rohkea pikku auto ja Minttuja!

Haamuilin tänään nettipolkuja ja kävin katselemassa paria blogia kivojen vastausten kautta. Löysin itseni lastenvaateblogeista, joissa keskusteltiin innostuneena haalareista. Ajattelin heti, että hitsi, nämähän on niin kuin minä lastenkirjoista!

Niinpä niin. Huvinsa meillä kullakin, tuumasi bleue, kun päivitti taas kirjastolöytöjään (niinpä, who cares?). Mutta kun... pikareissun löydöt olivat tänään aika huikeat.

Ensimmäisen kuvan (esikoisella on uusi harrastus tunkea aina jotain itsestään kuvaan jos näkee, että otan kirjoista kuvia) kirjat luimmekin jo ja Tapani Baggen ja Jusa Hämäläisen Rohkea pikku auto (Tammi, 2013) oli itse asiassa aika kiva kirja. Se kertoo pikku autosta nimeltä Mertsi ja Mertsillä oli r-vika. Mertsiä kiusataan mutta Mertsi löytää jotain tärkeämpää, joka vie surun pois. Pikku auto saa muistaakseni tänä vuonna myös Tammelta jatkoa, joten odotamme ilolla (3,5/5). Esikoinen tykkäsi tästä paljon, vaikka aihe ei sinänsä ole mitenkään helpoin. Joten tässäpä ehdottoman hyvä vinkkivitonen kaikille autoista pitäville lapsille.

Missä on tyrannosaurus? (Laval, Couvin, Nemo, 2013) kirja oli melkoinen pseudosanaharjoite äidille, sillä kirjassa on esitelty ennen dinoja, dinojen aikana, ja jälkeen olleita eläimiä kuvin ja nimin. Kuva-aukeama avautuu isommaksi aukeamaksi, jossa samat eläimet ovat yhdessä piirroksessa puuhailemassa jotain. En oikein tiedä miksi tätä kirjaa kuvaisi. Tietokirja, viihdekirja, puuhakirja? Esikoiseni tykkäsi tietysti ja halusi myös muut vastaavat lainaan pikimmiten. Itse olin vähän kyllästynyt, jos totta puhutaan. (3/5). Yhden dinon suomennosta mietimme esikoisen kanssa olikohan siinä painovirhe (ha! ihan oikeasti tajuttiin! ehkä.).

Mutta huomatkaa alin kuva! Pikkuiset Minttu -kirjat on julkaistu uudestaan näköispainoksina ntamon johdosta! KIITOS! Mahtavaa, lainasin heti kaikki mitä ei hyllyssämme jo ole, sillä nämä ovat aivan ihania. Voi että! Ja kirjailijahan on Maikki Harjanne ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1978-1984. Näissä on sellaista ihan tavallista perhearkea, kuten pikkuretkiä ja sen semmoista, juuri minun makuun. En malta odottaa, että pääsen lukemaan. Se oli kummallista, että kirjoissa ei lukenut sivulaidassa mitään, vaan olivat ihan blancoja. Eikö olekin, maailman suurin ihme perhaps? (ihan kuulen kuinka vahingossa tänne asti lukeneet klikkautuvat takaisin haalariblogeihin, silmiään pyöritellen)

Mutta kysäisenpä tässä samalla jäljelle jääneiltä, että oletteko huomanneet blogini etusivun laidassa olevia "previkoita" tulevista postauksista? Ja onko ne ok vai turhia, vai jopa kiinnostavia?

"Jos kaikki ihmiset kuolisi niin tulisikohan sitten uusia eläimiä? 

Uusia kaloja, matelijoita, käälmeitä ja ihmisten jälkeläisiä?"

- esikoisen pohdintoja (itse asiassa aika lohdullisiakin?)