keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Vappuiset kirjastolöydöt

Kävimme sittenkin kirjastossa, villiä vappujuhlintaa siis täälläpäin! Olin flunssaoloineni vappuhahmona "Herra Hakkarainen". Mutta kivoja löytöjä taas kotoilun ratoksi!

Kuvakirjalainat
Poistomyynnistä ostetut
Kevään 2014 uutuuksia
Kevät! (Suomen lasten retekilyopas, Otava, 2014)
Järnefeltin ja Jäntin Taikapäivä on ollut jo kahdessa blogissa esittelyssä: Sinisen linnan kirjasto ja Rita. Käykääpä lukemassa!

Nuotio, Talvitie: Epsukepsun lainasin teille esiteltäväksi, koska viimeksi en muistanut! Alkutiedoksi: se on Huippu!

Kalliola, Laine: Suomen lasten retkeilyopas, jonka halusin selailla lähinnä itse. Ja selailinkin jo. Oivallinen opus "pikkupartiolaisille", selkeä ulkoasu, paljon tietoa retkeilystä ja todella upeat valokuvat!

Sellaisia pikkumaistiaisia kuvista. Mukana on myös yksi aasialainen kuvakirja (Kevään ihme Käpymetsässä, Käpymetsä-sarja on tosi kiva!), sillä lastenkirjaviikolla Saara pohti, ettei oikein meinaa löytyä kuin länsimaisia kirjoja. Se on totta!

Hauskoja keväisiä lukuhetkiä!


"Valo houkuttaa ulos. Pellon reunaa on kevyt astella lenkkareissa, taivas on huikean sininen ja ilma raikasta hengittää. Talvi on taittunut."

- Kalliola, Laine: Suomen lasten retkeilyopas (Otava, 2014)

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Perusleikkejä osa 1: Ruokaleikki ja ruokaan liittyviä kuvakirjoja

Mietin tuolla Lapsuus hoidossa kirjoituksessani, että jos listaisin jostakin kumman syystä lasten perusleikkejä, mitä itse olen lapsilleni kehitellyt. Saas nähdä jaksanko montaa keksiä mutta kokeillaan. Ensimmäiseksi mieleeni tuli ruokaleikit, koska meillä ruokaleikki sijaitsee niinkin keskeisellä paikalla kuin keittiössä. Taustalla piilee kotiäidin piilohelpotussuunnitelma, että sain näin aikoinaan tehtyä itse ruokaa, kun esikoinen teki ruokaa seuranani.




Ruokatavaroillahan voi oikeasti leikkiä tosi monta leikkiä: kokkausta, kauppaa, kotista, ravintolaa, eväsretkeilyä ja niin edelleen. Ruokaleikkien järjestäminen on myös todella helppoa ja onnistuu ihan varmasti kaikissa perheissä ja hoitopaikoissa pienellä vaivalla. Käyttöön voi ottaa vaikka vanhoja pannuja, muovisia/pahvisia lautasia, vanhoja kapustoja ja käytettyjä purnukoita. Myös käytössä olevia astioita voi käyttää mutta toki kestävyys kannattaa katsoa lapsen mukaisesti. Meillä on Plaston ruoka-astioita ja lisänä sekalainen seurakunta vanhoja purkkeja ja muoviastioita. Uusin hitti on pääsiäismunien mukana tullut munakenno, johon sopikin kivasti pääsiäismuovimunat! Ruoka-aineita olen ostanut Ikeasta mutta kukapa estää tekemästä niitä vaikka taikataikinasta. (huomautetaan, että en saa nyt tästä postauksesta mistään sponssia!) Superosto oli myös joululahjaksi ostamani leikattavat hedelmät (opettaa veitsen käyttöä, hienomotoriikkaa, ylin kuva).




Ruokaleikin voi kruunata hella. Sen voi tehdä piirtämällä kaksi ympyrää pahvilaatikkoon tai paperille, tai ostaa kaupasta/löytää kirpparilta käytetyn. Meillä on synttärilahjaksi saatuna lasten leikkihella, kun aiempi kirpparilta löytynyt myuovinen pikkuhella meni rikki. Senkin jämät (eli liesiosuus) on vielä ulkokäytössä. Myös pikkupöytä ja tuolit sopivat kivasti näihin leikkeihin (tai kattaus lattialle: viltti ja tyynyt).

Kauppaleikkeihin kivana lisänä on myös kassa, joita löytyy kaupoista (Fisher Price ainakin) mutta on sovellettavissa vaikka vanhasta suklaarasiasta. Kassaleikkiin kuuluu tietty myös rahat, joita voi itse tehdä piirtämällä hyvin helposti.

Entäpä löytyykö ruokaan liittyviä lasten kuvakirjoja? Kysy vain kuinka monta! Tässäpä pari meidän hyllyistä löytyneitä:



Havukainen, Havukainen: Veeran keittiöpuuhat (ruuanlaittoa, hygieniaa ja käytössääntöjä, mahtava kirja!)
Itkonen: Astronautin rusinapulla (ruokaan liittyviä runoja) ja Kaikki hyvin kasvimaalla (mistä ruoka tulee? lastenrunoja)
Kunnas: Kolme kokkia (pitsaa ja numeroita!)
Louhi: Tomppa ja taatelin maito (maatalon elämää)
Majaluoma: Suu auki Hulda kulta pottusammakko tulee! (ruuasta kieltäytymisestä, lyhyt kuvakirja)
Mossmann: Veeti ei tahdo (tahtoikää, jossa sivutaan myös ruoasta kieltäytymistä)
Parramon, Rius: Maku (makuaistin kuvatietokirja, mahtava!)

Osa näistä kirjoista onkin aiemmin esiteltyjä ja löytyvät lastenkirjojen aarteita sivulta.


Mutta tässä kun kirjoittelen tätä postausta huomaan, että kylläpä Kalliala Lapsuus hoidossa? kirjassaan oli varsin viisas, kun julisti perusleikkejä arvoonsa. Ruokaleikeissä jutellaan, lasketaan, annetaan/otetaan, leikitään rooleja (draamaa!), lajitellaan (värit, muodot), askarrellaan (rahat, liesi, kuitit), opetellaan kohteliaisuussääntöjä...! Ja kirjatkin vielä saimme mukaan (kielellinen kehitys laajasti). Kyllä tästä ropsahtaa kymmenen varhaispedagogiikkapistettä kertaheitolla! Ha!

Millaisia ruokaleikkejä teillä leikitään? Mitä kivaa sinä olet keksinyt ruokaleikkiin? 
Haluatko vinkata jonkun ruokaan tai ruokaleikkeihin liittyvän lasten kuvakirjan?

Haastan meidät kaikki monipuolisiin ruokaleikkeihin!


"Maailma puskee eteenpäin,
ja yksi totuus jää,
vatsa ohjaa aika lailla
ihmiselämää."

- Jukka Itkonen: Astronautin rusinapulla (Otava, 2013)

torstai 24. huhtikuuta 2014

Lapsuus hoidossa? -kirjasta otettuja ja tuumattuja

Olen lukenut noin puolet kirjasta Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa? Aikuisten päätökset ja lasten kokemukset päivähoidossa (Gaudeamus, 2012). Jo kirjan alussa on jo ollut niin hyviä vinkkejä ja vahvistuksia omaan käyttäytymiseeni vanhempana, että ajattelin jakaa niitä teillekin. Vaikka olen vannonut, etten enää ikinä kirjoita yhdestäkään kasvatusopuksesta täällä. Noh, here we go... Kommentoikaa, olkaa hyvä, mitä ajattelette lainauksistani ja tuumailuistani, se olisi suuri ilo!


""Kotilapsuus vai päiväkotilapsuus?" on aivan liian karkea jaottelu. On kysymys määrästä ja laadusta, lapsen iästä ja yksilöllisistä ominaisuuksista. Laatu ratkaisee sekä kotona että päivähoidossa. Millainen kotihoito tahansa ei peittoa päiväkotia tai perhepäivähoitoa. Millainen päivähoito tahansa ei ole lapselle hyväksi. Viisi tuntia varhaiskasvatusta viisivuotiaana viitenä päivää viikossa on aivan eri asia kuin viisikymmentä tuntia viikossa yksivuotiaana." (s.15)

Marjatta Kalliala kirjoittaa puheenvuoronsa varhaiskasvatuksen nykytilasta mielestäni varsin rohkeasti ja käyttää siinä samalla hieman humoristisellakin tavalla vetoomusta ihmisen maalaisjärkeen. Minulle kirjoitustyyli uppoaa ja nauran monessa kohdassa ääneen, sillä olen hyvin pitkälti samalla ihmettelevällä linjalla Kallialan kanssa. Kirjoituksesta (huumori ja maalaisjärkeen vetoaminen on yllättävän vaarallinen alue) voi joku varmasti provosoitua, mutta kysyn: mitä hyötyä? Ja entäpä jos ottaisimme Kallialan ajatukset haasteina vastaan?

Kallialaa lukiessani mietin miten kummallista on, että tavallinen monipuolinen lapsenhoito, johon varhaiskasvatus sisältyy saumattomasti yhteen, on nykyään pilkottu erillisiksi osa-alueiksi ja näin jopa hävinnyt kokonaan ja yksipuolistunut lähinnä perushoitoon keskittymisellä. Niin varhaiskasvatuksessa päivähoidon puolella kuin kotonakin! Olen joskus vitsaillut (o-ou) tästä asiasta vihjailemalla leikkien luomista, askartelua, arkipuuhissa loruttelua ja niin edelleen, ns. kotiäidin piilo-opetussuunnitelmaksi. Kalliala peräänkuuluttaa mielestäni sitä, että lapsi on "moniaistinen kokonaisuus", joka hyötyisi monenlaisesta mielekkäästä ja luonnollisesta tekemisestä. Tämä ei kuitenkaan ei synny vain tuuppaamalla lapsi johonkin tilaan, mahdollisesti parin kävyn kanssa. Vaan lapsikin tarvitsee aikuisen ohjausta: niin kognitiivisissa kuin sosiaalisissakin asioissa. Tämä vygotskilainen ajatusmalli on mielestäni äärimmäisen hyvä monessakin elämän asiassa. Myös lapsen opettamisessa ja kasvattamisessa, mihin lähikehityksen malli alunperin luotiinkin.

"Mi' hämäryys! (...) meneekö lapsena oleminen jotenkin pilalle, jos leikkiympäristöistä tulee enstistä monipuolisempia ja päiväkodeissa musisoidaan, liikutaan, maalataan ja dramatisoidaan enstistä enemmän? Laadukkaan varhaiskasvatuksen tunnistaa runsaasta vuorovaikutuksesta. Onko tämä vaaraksi lapselle tai poissa perheiltä?" (s. 44)

"Henkilökunnan vuorovaikutus lasten kanssa on usein ystävällistä ja korrektia, mutta välineellistä. Tällainen työskentelytapa johtaa rutiiniomaiseen hoivaan, jota leimaa eräänlainen laimea myötämielisyys ja neutraalinen ammatillisuus. (...)
Pienimmät lapset aistivat herkästi tilanteen perustunnelman. Jos ilmapiiri on turvallinen ja rohkaiseva, lapsi kykenee ottamaan käyttöönsä kaikki kykynsä ja voimavaransa. Ilmeetön ja etäinen aikuisen sen sijaan sammuttaa lapsen halun ottaa häneen kontaktia. Kun lapsi näkee aikuisen vain pystyasennossa olevana isona hahmona, joka välillä suorittaa mekaaniset välttämättömät hoitotoimenpiteet, lapsi hylkää vuorovaikutuksen tai osoittaa mieltään." (s. 54)

Uskonpa, että moni meistä vanhemmistakin voi kokea pientä pistoa sydämessään tätä lukiessaan. Ehkä se on tarpeenkin. Kulttuurimme tapa ihannoida mahdollisemman itsenäistä ja kilttiä lasta on joskus lähes mielipuolista. Vaikka itsenäisiinkin taitoihin tulee iän mukaan opetella, on kasvatuksessa oltava myös realiteeteissa mukana, eli huomioitava esimerkiksi lapsen kulloinenkin vireys- ja terveystila. Joskus myös aikuinen voi joustaa ja auttaa, vaikka jo osaiskin ihan itte.

Päivähoidon kulttuurinmuutosta viime vuosikymmeninä Kalliala kuvaa näin:

"Uutta toimintakulttuuria ryhdyttiin rakentamaan, ikään kuin vanhassa ei olisi ollut (juuri) mitään hyvää. Ei välitetty kysyä, mitä lapset saivat laulamisesta, leikkimisestä, nikkaroimisesta tai leipomisesta. Ei havainnoitu, sitoutuivatko lapset maalaamiseen ja muovailuun. Huonoja tuokioita ei yritetty toteuttaa paremmin, vaan valittiin luopumisen lavea tie. Vähät siitä, mitä lapset menettivät muutoksen seurauksena."

""Jonkintekemisen" kokoaikainen velvoite vaihtui lasten seurailuksi ja valvomiseksi sekä uudenlaisen puhetavan harjoittelemiseksi."

Onnekseni tiedän, ettei näin ei kuitenkaan ole kaikissa päiväkodeissa, tai ettei kuvattu välinpitämättömyys kuulu ammatillista ylpeyttä kantavien työtekijöiden tai vanhempien toimintakulttuuriin.  Mutta valitettavasti näitäkin pulppuaa koko ajan, mediankin kautta kuultuna. Ja mitä kertoo aikakautemme päiväkodit, joita "myydään" tarjoamalla jotain tiettyä toimintaa päiväkodin toimintaideana esim. kielelliseen tai liikunnalliseen toimintaan keskittyen. Miksi? Eikö nuo tulisi olla kaikkeen varhaispedagogiikkaan kuuluvia perusasioita, perusarvoja? Miksi vasta kehittyvälle lapselle tulisi tarjota yltiöpäisesti vain yhtä elämänaluetta ja mahdollisesti sulkea näin pois muita kehityksen osa-alueita? Tätä minä en Kallialan kanssa ymmärrä. Kalliala ihmettelee myös miksi vanhemmat joutuvat kuljettamaan lapsiaan iltaisin erinäköisissä kerhoissa- eikö nämä liikunta- ja taidekerhot tulisi sisältyä varhaiskasvatuksen sisältöön arkipäiväisiksi toiminnoiksi?!

""Lapsella on sata kieltä ja vielä sata.", julisti nuori italialainen opettaja Loris Malaguzzi ja tarkoitti sitä, että pieni lapsi ilmaisee itseään luonnostaan monin eri tavoin. Malaguzzi varoittaa aikuisia kielelliseen ilmaisun yksipuolisesta vahvistamisesta ja vaatii luomaan edellytyksiä monipuoliselle ilmaisulle. Sadan kielen pedagogiikka tunnetaan juuri edellä mainittuna Reggio Emilia -pedagogiikkana, joka on ehkä maailman arvostetuinta varhaispedagogiikkaa."


"Mudassa kieriminen vai askarteleminen? Millaisessa tilanteessa on mielekästä arvioida, kumpi on tärkeämpää? Vastakkainasettelu on käsittämätön. Mielestäni lapsi voi ensin askarrella ja sitten kieriä mudassa tai päinvastoin. Jos lapsi haluaa vain kieriä mudassa, aikuisen on hyvä tarjota muutakin ja ohjata lasta vähitellen laajentamaan tekemisisään. Himoaskartelijoiden on niin ikään hyvä tarttua muihinkin toimiin. Askartelemisen ja mudassa kierimisen lisäksi lapsen on hyvä tehdä monia muitakin laadullisesti erilaisia asioita."

Kyllä, juuri näin. Toivoisin, että me varhaiskasvattajat muistaisimme kuinka herkkävaiheista ja maailmalle auki olevaa lasta me aina hoidammekaan. Ja mikä vapauden ja omien taitojen laajuuden me voimmekaan antaa lapsillemme monipuolisella arjella! Eikö tämä auta lasta elämään elämäänsä tasapainoisella tavalla?

Minulle blogistina tämä kirja vahvisti ja muistutti sitä, etten osaa heittäytyä ainakaan tässä vaiheessa pelkäksi lastenkirjojen lukemista hehkuttavaksi blogimutsiksi. Blogissani tulee siis kevään mittaan, aika ajoin, jatkumaan nämä tämä lapsiperheiden monipuolisen arjen tuumailut ja mielessäni poikii mm. "Perusleikkejä" -teema, jossa esittelisin meidän perheen leikkivälineitä (niitäkään ei kuulemma kaikissa päiväkodeissakaan enää ole!) ja miettisin mitä kivaa niillä voikaan keksiä ja oppia- kuin ohi mennen, tai siis leikin kautta! Olisko tälle "varsin itsestään ja maalaisjärjellä selvälle, ei mitään uutta tähtien alla" -teemalle teidän mielestänne tilausta? Saatan toteuttaa sen silti!

Luetaan! Leikitään! Askarrellaan! Ulkoillaan! Liikutaan! Jutellaan! Halitaan! Ollaan yhdessä ja mitä kaikkea muuta! Niin kotona kuin päivähoidossakin! Eivätkö nämä jutut kuulosta muistakin ihan päivänselviltä? Mutta niinhän se on, että omassakin aikuiselämässä tietyt asiat välillä unohtuvat (no vaikka se hammaslangan käyttö) jos siitä ei tee toistuvaa elämätapaa. Ja jos ammattikasvattajiltammekin on perushyvät unohtuneet jo vuosikymmeniä...? Minkäs mallin me vanhemmat olemme heiltä saaneet? Vapauttaako se meidät vai pistääkö se meidät vanhemmat suurempaan vastuuseen ja ehkä jopa vaatimisen asemaan? Onko lapsillamme oikeus saada laadukasta, tasa-arvoista varhaiskasvatusta?

Vai mitä sinä tuumaat Kallialan tekstistä ja hänen heittämistään haasteista? Millaista varhaiskasvatusta sinun lapsesi mielestäsi saa? Yritätkö sinä vanhempana (kotihoitajana) tarjota lapsellesi monipuolista puuhailua?


" Mitä lie puhuttu lapselle, joka kahden vuoden neljän kuukauden ikäisenä pohdiskelee: "Aina kun sanotaan, kun ei saa kiinni: mämmikoura." Hetken päästä: "mämmikoira". Ja taas hetken kuluttua: "mämmikissa". "

- Marjatta Kalliala: Lapsuus hoidossa?

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kaksi höpöttelevää lasten kuvakirjaa lastenkirjaviikolta napattuna

Lastenkirjaviikosta on jo useampi viikko mutta nappasin viikkoon osallistuneiden kirjakertomuksista useampia lastenkirjoja meille kokeiluun. Niinhän se menee, ettei kaikki tykkää samoista kirjoista, ja myös me totesimme toisten suosikkien olevan itselle "ihan kivoja". Tämänpä muistatte myös minun lastenkirjaesittelyistäni, minun aarre saattaa olla sinun plääh, ja toispäin!

Kun arki koettelee (anteeksi taas valitus, mutta tää sairastelu on niin epämiellyttävää minulle! pitkäaikaissairaana olisin hoitajien kauhu, tippupullojen särkijä ja kyynärsauvoilla kampittelija!), on kiva että on kirjoja, jotka keventävät. Huumori on hyvä mutta vaikea väline kevennykseen. Sillä voi myös käsitellä vaikeampia asioita.





Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä (nemo, 2000, suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen, alk.per. 1989) on Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin kirja pikkumyyrästä, joka suivaantuu huomatessaan päässään kakkakikkareen. Hei, kukapa ei suivaantuisi! Niinpä myyrä lähtee etsimään kakkijaa. Hän kohtaa useita eläimiä ja kysyy kultakin, kuka kehtasi kakkia suoraan hänen päähänsä. Kuvitus on minusta ilmeikäs ja hauska, vaikka väritys on aika "ruskeahko" läpi kirjan (heh). Kirjan tarina on oikeastaan ihan täydellinen yksinkertaisuudessaan ja eläinten vastaukset ovat monella tasolla hauskoja ja taitavia. Ne syventävät eläinten lajityypillistä olemusta. Suomennos on huippulaatua. Toimiihan tämä myös kakkatietokirjana, sillä kuvituksen ja tarinan kautta lukija oppii erilaisia kakkakasoja. Luulisi olevan vähän ällö kirja mutta eipä se ollutkaan, vaan hauska ja hieman kiukuttelevakin! (4/5).





Mummon kone on Jukka Laajarinteen (kirj.) ja Martti Ruokosen (kuv.) tekemä erikoinen lasten kuvakirja, jossa pieni tyttö jää yksin mummon koneen kanssa. Mummo varmistaa, ettei tyttö vaan laita sormia koneeseen tai muuta vaarallista. Eipä ei, mutta kaikkea muuta tyttö työntääkin koneeseen. Kirja muuttuu vähän nonsensemäiseksi ilotteluksi loppua kohti ja tämä kikatutti neljävuotiastani ihan kamalasti. Hauskuutta lisää tässäkin kirjassa sen onomatopoeettisuus. Kuvitus on myös hieman nonsensemäistä, lähes outoa. Joten kirja on kaikin puolin hyvin erilainen. Takakannesta opin myös, että kirja on pohjoismaisen kuvakirjakilpailun voittaja. Kirjan kuvitus on mielestäni ehkä enemmän aikuis(sarjakuva)tyylistä kuin perinteistä lastenkirjoissa toivomaani kuvitusta, mutta toisaalta kirja on oivallinen suoritus siitä miten erilaiset, mutta kuitenkin hyvin tehdyt, lastenkirjat ovat tosi kiva juttu ja persoonallisuus tuo hauskaa vaihtelua. (3-4/5).

Oletko sinä lukenut näitä kirjoja ja tykkäätkö? Mikä lastenkirja on teidän perheen hauskin, jolle nauretaan kerta toisensa jälkeen?


"Mi-hii-näkö tuommoisia!"
hörähti polle.
"No, minäpä pyörähytän,
niin näet!"
Tumpeti-tum-tum-tum
(...)"

- Holzwarth, Erlbruch: Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä

Kirjanmerkkiaskartelu, kivoja askarteluvälineitä ja suositukset vs. arkielämä vol 2

Minulla on jo pitkään ollut aikeissa tehdä kirjanmerkkejä lasten kanssa. Ideahan on hyvin yksinkertainen. Leikataan merkin muotoinen pala ja piirretään tai liimataan siihen kuvia. Mukaan voisi laittaa nauhoja ym. Lopuksi laitoin kontaktimuovia päälle. Käytössä oli myös dvd:n mukana tullut mainoslehtinen, josta sai leikata mieleisiä kuvia mukaan.







Alkuepäluulon jälkeen myös esikoiseni innostui kirjanmerkki-ideastani ja halusi laittaa niihin lisäksi leimoja. Innostuin itsekin noista leimoista. Ne ovat muutenkin kiva lisä askarteluissa ja saattavat innostaa pöytäpuuhiin toisia enemmän kuin perinteiset kynähommat.

Kuvissa näkyvät kotimaiset mehiläisvahaliidut (löytyy askartelu/lelukaupoista ja esim akateemisesta), jotka ovat kokonsa (hienomotoriikka) vuoksi ilmeisesti varsin mainiot (varsinkin jos kätisyys ei ole vahvistunut) ja suositeltavat. Harmittaa, että itsekin sain vinkin vasta nyt, sillä kynistä isoihin liituihin siirtyminen tuntuu olevan lapsista ihan tylsä juttu. Se vielä, että paketissa lukee, etteivät liidut sovellu alle 3-vuotiaille. Anarkisti-minä olen käyttänyt kyniä alle kolme vuotiaillenikin niin, että seuraan vieressä, etteivät kynät menisi suuhun. Kaipa terveellinen järjen käyttö on tässäkin sallittua... hohhoij.

Kuvissa näkyy myös toinen pumpulisuositusten vastainen näky, kun 1-vuotiaallani on sakset kädessä. Kyseessä on muoviset (?) ensisakset, joilla on lähes mahdoton leikata omia sormiaan, kärjet ovat pyöreät. Myös teräksisiä saksia löytyy hyvin erilaisia ensisaksiksi, jopa yhdessä leikkaamissaksia löytyy ihan peruskirjakaupoista, joilla voi opetella leikkaamisen motoriikkaa avun kanssa.

Kuvista kuitenkin voi havaita, että todellisia suosituksia ja varoituksia olisi voitu asettaa kirjanmerkeille, nimittäin yksi koki yllättävän kohtalonsa ensisakseilijan toimesta! Askarrellaankos teillä alle kolmevuotiaiden kanssa, suositusten vastaisesti?


esikoinen: "Piilletäänkö, appsi, piilletäänkö? Leikataanko?"
kuopus: "Joo."

- että taas mennään, vaikka ois jo päikkäriaika

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kirjastosta kahmittuja, kirjojen pesua ja kevätsiivousahdinkoa

Alkuun sellainen pikainen puhina. Onko kellään muulla havaittavissa keväistä siivousahdinkoa, että joka paikassa tuntuisi olevan hiekkaa ja pölyä, joka on kantautunut pitkin talvea kuin salakavalasti nurkkiin? Eipä sitä kynttilänvalossa nähnyt, niin. Hiirenpesiä, eli tavarakasoja, on siellä täällä ja mikään ei ole paikallaan. Vaatteita löytyy välikausipukujen välikausipuvuista lähtien naulakoissa roikkumassa ja nekin on tehty 150 haalaria tunnissa tai piiskaa -mentaliteetilla. Tämäkö on sitä kevättä rinnoissa, niin. Ja kuka siivoaa, niin.


Mutta kirjastoon piti kurvata, vaikka kuntosali olisi ollut parempi osoite, tai siivous, mutta väsymys oli jo aamusta sitä luokkaa, että kirjaston pölyisyys oli turvallisempi, ja ilmeisesti kotoisampi, vaihtoehto. Ja kyllähän tuolta taas löytyikin. Löytyi vanhoja hyviä Jussi-kirjoja, vanha kunnon Babar, Janoschia ja ihanaa Ellen Kruusvallia. Löytyi kaksi kulkuneuvokirjaa niitä tarvitsevalle, hautajaiskirja siihen koitokseen valmistautuvalle perheellemme, yksi ainoa kevätkirja (vaikka niitä lähdin teille etsimään, etsinen siis omasta kirjastostani, kun ei löytynyt kuin yksi) mutta sepä saattaakin olla kultaa arvokkaampi löytö Lits, läts lätäkkö, jota olen etsinyt ihan itsellenikin ostettavaksi. Ja varauksessa oli yksi uusi Pikku auto kirja, jonka ensimmäisen osan olen jo teille esitellytkin.


Meillä kuunnellaan nykyään myös äänisatuja. Lähinnä kuuntelua harjoittaa esikoisemme, joka ikinen ilta, mutta myös me muut kuuntelemme välillä yhdessä ja uusi aluevalloituksemme on äänisatujen kuuntelu pidemmillä automatkoilla. Supermukavaa viihdettä! Kannattaa kokeilla! Mutta tällä kertaa kuunneltaviksi lähti Eemeliä, Peppiä, Siiri-kokoelma ja Kasper, Jesper ja Joonatan. Meidän äänikirjalemppareita on tällä hetkellä Hölmöläiset, Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja joitakin kansansatuja/eläintarinoita. Myös Siirit ovat olleet esikoisesta hauskoja. Minä näen sieluni silmin Mervi Lindmanin piirrustukset niitä kuunnellessani.



Ja koska kirjasto on nykyään monipuolinen paikka, mukaan lähti myös kaksi dvd:tä. Minua on tällä viikolla dumpattu mokomien dvd:iden ja pikkulegojen vuoksi päiväkirjalukijana, ja tänään minun piti ihan itsekseen sitten lukea kuvakirjoja, kun esikoinen ei halunnut ja jaksanut kuunnella (?!). Yllä oleva kuva on mitä minä, ihan ite, yksin tänään luin. Näistä kirjoista lupaan ja vannon kirjoittavani alimmaisesta kirjasta. Joskus. Ja ehkäpä näihin vanhempiin, arvokkaisiin ja ihaniin minulla taas löytyisi paremmin innostusta ja aikaa, kun kevään uutuudet ovat nyt ilmeisesti teille esiteltyinä. Syksyn kirjakatalogeja on jo tupsahdellut kustantamojen sivuille ja minä raavin päätäni: pitäisikö uhkarohkeasti pyytää syksylle joitakin kirjoja ja kokeilla kirjojen esittelyä, vaikka palaan syksyllä töihini? Olisiko lukijoillani tähän jotain toivetta? Ja hyvänen aika, missä välissä teitä on tullut tänne noin monta? (paineita. ja kiitollisuutta!)


Nyt tämä kirjoitus taas karkaa taas niin pitkäksi, että on parempi lopetella. Kirjojen pesusta kun piti vielä kirjoittamani. Yllä olevassa kuvassa on kolme kirjaa, jotka löysin kirjaston poistohyllystä. Joskus poistokirjoissa ja jopa aivan uusissa kirjoissa on inhottavia tahmaisia tarroja tai muuta epäilyttävää. Olen itse suvereenisti pessyt kirjoja hieman kostealla rätillä, johon olen laittanut veden lisäksi yleensä vähän pesuainetta. Pahimpia töhniä olen yrittänyt irroitella jopa kynsilakan poistoaineella. Joskus tarra lähtee parhaiten myös itse tarralla tai teipillä taputtelemalla. Näissä "pesemissäni" kirjoissa on tietenkin ollut muovitettu pinta. Onko teillä hyviä kikkoja kirjojen pesuun tai putsaamiseen? Kirjoista tulee kyllä näin silmin nähden paljon puhtaampia ja mukavampia pitää käsissä...

Majaluoman Isä, rakennetaan maja! -kirjasta tuli mieleeni, että näin kirjastossa isän kahmimassa (mutta selvästi ajatuksella) lastenkirjoja, siis kassikaupalla. Jäin ihan toiseksi siinä pelissä. Olipa hieno näky! Siitäpä aasinsiltana, että google analytics väittää lukijoistani hitusen yli puolen olevan miespuoleisia (lienevätkö niitä, jotka viipyvät 10 sekuntia). Jos lukijani koostuisi sekä miehistä että naisista, kokisin sen kyllä kunniana, mutta lukijalistaa katsoessani voisin epäillä toisin... Että semmosia nämä tilastoinnit. Mutta siis summa summarum, olipa konteksti mikä tahansa: isät + lastenkirjat = parasta! Äidit + lastenkirjat = parasta! Lapsetkin saavat puolestani liittyä yhtälöihin.

Omat kirjalöytöni taidan päivittää Kirjapolulleni, jos sattuu kiinnostamaan!


" I
Isä ottaa iisisti
ison kiven päällä.
Isovarpaat iloisina
heiluu poutasäällä."

- Johanna Kettunen-Huang: Aivan ihanat aakkoset

Metsän outo vieras, monipuolinen lasten kuvakirja

Sain jo useampi viikko sitten pyynnöstäni Lasten Keskukselta todella kauniin kuvakirjan nimeltä Metsän outo vieras (2014). Kirja kertoo metsän eläimistä, jotka huomaavat metsään saapuneen jonkun vieraan, jota eläimet eivät tunnista. Ulla Lehtonen on kirjoittanut kirjan tarinan runomuotoon ja kirjan on kuvittanut Sari Airola.


Kirjan tarinassa eläimet huomaavat, että tunkeilija, vieras, onkin siili, eikä mikään hirviö, kuten he pelkäävät. Tarina kuvaa hyvin sitä, miten mielikuvitus tekee usein asioista isompia ja pelottavampia kuin ne oikeasti ovatkaan. Totuus on usein hyvin paljon yksinkertaisempi kuin valtavan mielikuvituksemme luomat kuvat. Metsän outo vieras voidaan nähdä siis metaforallisesti uuden asian kohtaamisesta tai erilaisuuden kohtaamisesta. Sen voi lukea myös maahanmuutosta kertovana kirjana, tai sitten tarinana siilistä. Tarinan päätteeksi on erittäin hyvä infopaketti siilistä, realistisen valokuvan lisäksi. Pidän oikeastaan aika paljon näistä kuvakirjan ja tietoiskun yhdistelmistä.




Runomuodossa oleva pitkähkö tarina on itselleni aina hieman haaste. Minun pitää keskittyä enemmän, että pysyn mukana, ja näin uskon olevan myös lasten kohdalla. Ääneen lukiessa pitää myös löytää oikea rytmi. Ja mitä pidempi on kirja sitä haastavampaa on myös lapselle luetun/kuullun ymmärtäminen. Metsän outo vieras on runoteltu loppuriimillisesti ja ajan kanssa minulle syntyikin idea, että tämä kirjahan olisi aivan oivallisin esikoulu- tai alkuopetuksen ryhmässä (/lapsella), sillä kirjaa voisi lukea perinteisen lukemistavan lisäksi myös niin, että lapset voisivat arvailla/muistella riimiparin. Kirja kävisi hyvin myös riimittelyharjoituksena. Myös runotarinan pituus ja tiedollinen puoli istuisi minusta ehkä parhaiten hieman isommalle kuulijalle sinne esikoululaisen maailmaan.


Sari Airolan kuvitus on minusta ihanan hempeää ja kaunista. Olisin jopa mielelläni nähnyt kuvitusta vieläkin "voimallisemmin" kirjan sivuilla. Mutta toisaalta näin se antoi kirjalle ihanan rauhallisen olon. Pidän myös kuvituksen rauhallisista, lempeistä ja kauniista väreistä. Kuvitustekniikkaa en osaa kotiäitinä edes kuvata, lieneekö jotain kollaasitekniikkaa? Joku asiaa ymmärtävä voi meitä tästä mielellään valaista. Kuvat ovat kyllä niin kauniita ja rauhallisia, että näitä katselisin mielelläni vaikka lastenhuoneessa tauluina, postikorteissa jne. Ihana, toivottavasti törmään jatkossakin Sari Airolan töihin.

Erittäin kaunis, mielenkiintoinen, opettavainen ja monipuolisesti toteutettu kirja! (3-4/5).


"- Se onkin söpö! näätä suhahti.
- Ei mikään mörkö! peura puhahti."

- Ulla Lehtonen ja Sari Airola: Metsän outo vieras

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kaikissa meissä asuu pieni Mörkki?!

Olen ollut iloinen tämän kevään Kustannus-Mäkelän kirja-annista. Olen esitellyt teille muun muassa vauhdikkaan Dinojen pelastuspartion, mahtavan Pikkukarhu kirjan Osaan jo itse!, satumaisen lumoavan Kapteeni Kissan ja perusyksinkertaisuudessaan niin positiivisen ja ihanan Arkajalka Artturin. Nämä kaikki kirjat ovat meillä iloisessa arkiluvussa. Mutta nämä ovat vain osa Kustannus-Mäkelän tämän kevään annista ja onnekseni satuin löytämään kirjastosta taas yhden upean: Mörkin.



Kaikki meistä on pahalla tuulella, joskus, no ainakin vähän...? Toiset vähän useamminkin...? No ainakin meillä koko perhe kiukuttelee säännöllisin väliajoin ja huonoa tuulta niitetään arkipäiväisesti. Steve Smallmanin ja Richard Watson (kuvitus) Mörkki kirjassa esitellään Pöllö, joka ei paljon muuta teekään kuin mököttää. Sillä olipa kerran Kuppikakkumetsä, jossa kaikki muut eläimet olivat iloisia mutta kukas istuu mökötysoksalla? No Mörkki tietenkin, musta pilvi yläpuolellaan ja sanoo vain että "Huu!".



Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa esikoiselleni iltasaduksi. Hän rakastui tähän välittömästi ja nauroi niin kovasti (ja kirja piti lukea neljä kertaa)! Olin alussa vähän epäileväni (se on mun luonto) mutta kun luimme kirjan loppuun saakka, se oli kyllä kaikessa huvittavuudessaan, näennäisessä yksinkertaisuudessaan ja tarkoituksellisessa ylitseampuvuudessaan todella hyvä kirja. Ja kun kirja toimi lapselleni, toki ilo tarttui myös minuunkin. Kirja kertoo siis pahasta tuulesta ja yllätys yllätys, kirja ei kuitenkaan teilaa sitä tekemällä ikionnellista loppua, vaan lopussa pöllö jatkaa mökötystään, vaikkakin vähän jo enemmän hymy suupielissään.


Mietin, että kirja on kyllä oikeasti aika hyvä lastenkirja, koska se käsittelee niin hauskalla ja monipuolisellakin tavalla kiukkuilua. Kirjassa Mörkkiä yritetään lohduttaa ja auttaa, mutta Mörkki vain rikkoo linnun Hupihatun ja huutaa vain "Hus pois!" ja "Painukaa ku-kuu-kuuseen!" (mahtavat suomennokset on tehnyt Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä, 2014). Mörkin rikottua Hupihatun meneekin pikkulintu vuorostaan mökötysoksalle, mikä tietysti aiheuttaa välien selvittelyä Mörkin ja linnun välillä ja myös anteeksipyyntöä.

Eli kirjassa käsitellään pahaa mieltä monesta näkökulmasta, siinä asetetaan myös rajoja: mököttää saa mutta ei toista saa kiusata, loukata, satuttaa tai edes hänen tavaroitaan rikkoa. Jos näin käy, silloin mörkeimmänkin pitää pyytää anteeksi, kokea noloutta teoistaan! Mutta samalla kirjassa ymmärretään Mörkkiä, joka vaan tykkää olla paljon yksin, omissa oloissaan, ja sattuu olemaan keskimääräistä kiukkuisempi tapaus. Kun ei me vaan kaikki olla positiivisuusklubin kultajäseniä! Kuvituskin on minusta tässä kirjassa erinomainen: värikäs, hyväntuulinen, selkeä, monipuolinen, ilmeikäs, kaunis... Tarina ja kuva kohtaavat tasapuolisesti.


Ihan mahtava kirja ja hankin varmasti itsellemmekin, koska meillä tälle kirjalle on arkikäyttöä nyt ja ikipäiviin saakka. 5/5 ja esikoinen haluaa lukea tätä noin kolme kertaa illassa! Kannattaa tutustua!

Mörkkiä on luettu myös Kirjojen keskellä -blogissa.
Vinkkaan myös, että Sinisen linnan kirjastossa on blogattu neljästä uudesta lastenkirjasta tällä viikolla, kantsii tsekata!


"Hus pois!"

- Steve Smallman ja Richard Watson: Mörkki

torstai 10. huhtikuuta 2014

Varaslähtö kevääseen ja keväisiä lastenrunoja Hannele Huovilta

Kevät kutkuttaa jo selvästi muutakin minussa kuin silmiä ja nenää. Silmät sirrillään tuijottelen sekasotkuisia kukkapenkkejäni ja sormet hivelevät pajunkissoja ja muita puiden möllyköitä. Tänään koristelimme pajunoksat helpoilla rautalangoilla varustetuilla höyhenillä ja kikattelimme viime vuosien pääsiäiskoristeita muutenkin keittiöön. Ne tiput, ne tiput, aina yhtä hauskoja.






"Kesähuone" kutsuu jo käyttäjiään ja jos ilmat sallivat, viikonloppuna voisin siivota sen. Eli saamme kevääksi uuden luku- ja leikkinurkan terassille. Toinen uusi lukunurkkaus tuli väsäiltyä tällä viikolla pihalle, kun availimme terassikalusteita. Ai jai, vielä kun näistä toppahousuista pääsisi niin olisi melkein ihan oikea kevät.

Tänään etsiskelin keväisempiä kirjoja lukuhetkeemme. Ja hyllystäni löytyikin ihana Hannele Huovin Karvakorvan runopurkki (Tammi, 2008), joka minulla taitaa olla virallisemmin esittelemättä, mikä on häpeä. Kirjan on kuvittanut Kristiina Louhi ja näistä runoista Soili Perkiö on säveltänyt aivan parhaan lastencd:n Karvakorvan laulupurkki, johon on saataville myös saman niminen laulu- ja leikkikirja. Runokirjasta löytyi nyt kuitenkin niin ihania kevätrunoja, joita teille pikkuisen lainaan, vinkkaan ja muistuttelen! Kirja on täynnä hauskoja sulosointuja, tarinoita, mielikuvitusta, kutitusta, arjen puhallusta ja toivoa ja rikkautta kaikkina vuodenaikoina. Taattua Hannele Huovi laatua, kultaakin kalliimpaa. Karvakorvan runopurkki on sellainen runokirja, joka kannattaa omistaa. Se on 5/5, eikä taivaan tähdet riitä! Lienen tehnyt pointtini harvinaisen selväksi?!

Jokos teillä on tehty kevätaskarteluja? Joko kevät kutkuttaa kivasti? Ja onhan Karvakorvan runopurkki sinulle tuttu?








Hiekkalaatikoiden paluun kunniaksi (Hiekkalaatikolla):

"Pikkuinen Helmi
mättäää hiekkaa,
hymyhiekkaa, nauruhiekkaa
ämpärin ympäri hihityshiekkaa..."

Kevään tuomalle ilolle (Kiukkupurkki):

"En suostu tänään riitoihin,
pistän kiukut purkkiin
enkä jätä pahaa mieltä
varjoihin tai nurkkiin..."

Pääsiäiseksi (Kanapolkka):

"Pullero pallero punainen kana,
kanalla punainen pyrstö.
pot-pot-pot-pot
pot-pot-pot-pot,
kanalla punainen pyrstö..."

Kevään tuoksuille (Tuoksuu kuusen kerkkä):

"Kun lumi ei maata peitä,
nenä kulkee tuoksuteitä,
tuntuu kevään villi haju,
mäyräkoiran menee taju:..."

Pienen pienille puroille (Puro puhelee):

"Sili-sili-silisee
soli-soli-solisee,
liri-liri-lirisee
lori-lori-lorisee..."

Valolle, joka peittää surut (Auringonläikkä)

"Auringosta kultaa
läikkyy lattialle,
pienet surut peittelee
valopeiton alle..."

- kaikki runolainaukset Hannele Huovi: Karvakorvan runopurkki