sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Hauska lorukirja Meidän kuopus

Kesälomamatka on ohitse ja olemme turvallisesti kotona. Matka sujui hyvin ja voin suositella kesälomamatkailua lapsiperheille Lapin suuntaan. Maisevat ovat vertaansa vailla! Viileä ja vaihteleva ilmakaan ei tuottanut hankaluutta, sillä kävellessä viileämpi ilma on jopa kivempi ja hyvin pukautumalla keli kuin keli on voitettavissa. Kävimme muun muassa Ranuan eläinpuistossa ja pienillä patikkamatkoilla Hepokönkäällä ja Aavasaksalla, jotka olin valinnut Lapsiperheen retkioppaasta, joka oli meillä matkalla mukana. Lisäksi tutuksi tuli myös Levin kylpylä sekä kaiken näköiset lastenleikkipaikat, joiden lastenkirjattomuutta ihmettelin. Tokikaan ei menevä lomailu ole kaikkien juttu mutta onneksi kukin voi tehdä lomansa mieleisekseen, olipa se rantaköllimistä Turkissa tai luonnon ihailua Lapissa. Kuvia en muistanut blogikameralla kuvatakaan, sillä otin valtavat määrät maisemakuvia instagramin puolelle, mutta tässä postauksessa on pari kuvaa juhannukselta, jolloin olimme alkumatkalla mökillä.



Matkalukemisia esittelinkin viime postauksessa. Olen matkan aikana miettinyt jotain innostavaa postausideaa Siniseen keskitiehen ja tuumaillut taas josko pitäisin jonkun omakohtaisen päättömän lastenkirjatempauksen, esimerkiksi lastenloruviikon, jollaisen taisin pitää viime syksynä. Sen ainakin päätin, että kun lukijamäärä täyttää 100, juhlimme asiaa lastenkirja-arvonnalla ja lupaan hankkia palkinnoiksi kivoja lastenkirjoja. Toinen itseäni mietityttävä aihe olisi vauvakirjat, jonkinlainen postaussarja olisi niistäkin paikallaan mutta ongelmaksi koitunee se, että olen esitellyt oman hyllyni ehkä liiankin hyvin, eikä kirjastostakaan ole löytynyt mitään. Jatketaan mietiskelyä...



Mutta esitelläänpäs yksi hyvä lasten lorukirja! Meidän kuopus -kirjan olen löytänyt aiemmin kirpparilta (Otava, 1985). Minusta on mukava keräillä näitä(kin) vanhoja kotimaisia lorukirjoja ja Maikki Harjanteen kuvittama ja Kaarina Helakisan kirjoittama ja kokoama lorukirja nyt kuulostaa jo valmiiksi laadukkaalta tapaukselta. Ja sitäpä se onkin, en ymmärrä miksemme ole lukeneet kirjaa aiemmin yhdessä? Olinko jotenkin luullut, että aika voi jättää loruista? Höpöhöpö. Meidän kuopus -kirjassa on monipuolisesti koottuja loruja lapsen arkielämästä otsikoilla: minä itse (miten tärkeä aihe!, tähän sisältyy myös meidän perhe ja vartaloon liittyvää loruttelua), vauva pukee, pesulla, vauva syö, leikitään, kieputa kieltä, vauva sairastaa, hieman erillinen eläinystäviä ja viimeiseksi (tietysti viimeiseksi!) unten maille. Siis otsikkojenkin perusteella kokoelmahan on aivan täydellinen. Kirja kattaa lapsen perusasioita elämässään, johon lähes kaikki päivä askareet ja aatokset perustuvat.



Kirjassa on hurjasti loruja. Pääasiallisesti kaikki lorut ovat lyhyitä, polkevia ja loppusoinnullisia. Paljon toistoja ja kielellä leikittelyä: "Napakka ja topakka, rupikonna hupakka..." tai "Ässäsen Essi sipisi ja supisi: - Sipi sipi sipuli...". Koska kirja on nimensä ja kuvituksen vuoksi selvästi tarkoitettu lorukirjaksi vauvaikäisestä lähtien, lyhyet kielellä leikittelevät lorut ovat minun mielestäni paras ratkaisu. Saatan vain ihailla Helakisan sanoilla leikittelyä ja tunnen valtavaa yhdenmielisyyttä näitä loruja lukiessani!

Maikki Harjanteen värikäs kuvitus on ihana. Kuvitus on lorujen mukaista ja kuvailee siis lapsen arjen tavaroita ja puuhia. Kuvissa on myös hassuttelua. Joitakin loruja pilkotaan sarjakuviksi, sivulla löytyy pieniä kuvatarinoita ja kuvien avulla loruihin vinkataan loruleikkejä lapsen kanssa. Siis täydellistä.



Meidän kuopus on mielestäni aika uskomaton kirja, jossa kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Siinä on todella mietitty idea mutta toteutus on lapsen mukainen. Kirjaa pitää mielestäni lukea "jaksamisen ja mielenkiinnon" mukaan, eikä ajatella niin, että kirja on liian pitkä luettavaksi pienelle lapselle. Me luimme meidän kuopuksemme kanssa tätä kirjaa niin, että hän sai valita kiinnostavia kuvia ja minä luin siihen liittyviä loruja. Lopetimme, kun kiinnostus lakkasi, mutta yllätys yllätys, se säilyikin tämän kirjan äärellä varsin pitkään. Luimmekin tätä kirjaa joka ilta reissumme aikana. Siitä tuli reissuajan tuki ja turva.


Lorukirjassa on osa loruista sävelletty ja sovitettu lastenlauluiksi. Näihin en ehtinyt perehtyä mutta eräs lauluksikin muutettu loru kirjassa oli mielestäni niin mahtava, että se saisi kokea uuden tulemisen. Runo on nimeltään Matiaksen autolaulu. Se on ehkä lastenlorujen top ja ihan varma pop. Myös nykylapsille. Loru nousi suosikiksi heti kummallekin lapselleni, itseni lisäksi! Toivottavasti löydätte tämän lorukirjan kirjastonhyllyiltä tutkittavaksi tai vaikka divareista. Uskomattoman suuri ja hieno työ legendaarisilta lastenkirjatekijöiltä ei tulisi jäädä unholaan.


"Minä olen Matias, minä olen Matias,
ja olen äidin ikioma iso automies.
Kun autoni tööttää: tööt-töt-tö-rää,
niin kaikki sanoo: Matias on äidin hurjapää!"

- Kaarina Helakisa: Matiaksen autolaulu

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Lastenkirjat kesälomalla

Tähän aikaan vuodesta ihmisillä on kummallinen viehtymys hakeutua maaseudulle itikoiden seuraksi! Juhannus, keskikesän juhla on käsillämme ja senhän voimme todistaa jo viime aikaisista säähavainnoista. Suomen suvi, niin tuttuna ja turvallisena.

Kesälomaretken kirjojamme.
Polveni vaativat tulle kerran blogikuvatuksi.
Tietokirjaosuus.
Matikkamatkan bloggaus löytyy tästä.
Meilläkin kesä täyttyy reissailuista, spontaanimmeista ja huomattavasti harkituimmista. Kesäisin meillä käy myös vieraita selvästi enemmän kuin talvisaikaan. Se johtaa siihen, että puuhaa ja iloa riittää Irl siihen malliin, ettei koneella istuminen houkuta ja bloggailukin on vähemmällä. Mutta lastenkirjoja me luemme myös kesällä. Päikkäreille menevälle luemme nykyään Ainoja, tuhannetta kertaa, ja toisto illalla (ihmettelen kuopuksen selittämätöntä viehtymystä Ainon äiti on vihainen -kirjaan). Ja esikoiselle luemme iltaisin iltasatuja. Tällä hetkellä meillä on kesken Hannele Huovin Urpo ja Turpo villissä lännessä sekä Markus Hotakaisen Tildan tähdet, jotka kumpikin vaikuttavat upeilta lastenkirjoilta. Lisäksi luemme satunnaisia kirjastokirjoja.

Lapsiperheen retkeilyopas on ihan todella hyvä!
Bloggaus löytyy tästä!
Kesäisin tapahtuu ja meillä tapahtumien paljous kyllä myös näkyy arjessamme. Vaikka meneminen on mukavaa, meillä sekä lapset että aikuiset väsyvät lisääntyneestä tohelluksesta ja päiviä on pakko rauhoittaa vastapainoksi. Lastenkirjojen lukeminen on aina mukava tapa rauhoitella ja rentoutua ja muistaa, että lomalla pitäisi myös osata chillata. Vaikka meidän kanssa. Iltasatujen säilytys touhopäivien päätteeksi turvaavat usein paremmat yöunet ja turvallisemman fiiliksen keskushermoston lyödessä jo tilttiä.

KESÄLOMAKIRJAVINKKI -bloggaus löytyy tästä


Teemun ilakoinnista tulee mieleeni myös Huldan ja Jalmarin rantakirja.
KATSOPA PALJON KESÄVINKKEJÄ MYÖS TÄSTÄ
Mukana myös unikirjoja!
Siksipä olenkin pakkaillut viime päivinä kaiken muun uskomattoman vaate-, lääke-, tavara- ja mitäjos-jutun lisäksi kassillisen lastenkirjoja tulevalle juhannus/kesälomareissullemme, joka on suunnitelmien mukaan lastemme kanssa tähän astisista reissuista pisin ja liikkuvin. Huomasinkin, että useampi kuvissa näkyvä, matkaan lähtevä kirja on esitelty myös täällä blogissani. Osan olen saanut kustantamoilta mutta joukossa on myös kummallinen kesäkirja, jonka saimme lahjaksi (ei kustantajalta). Mietinkin eräänä päivänä, kun harmittelin, ettei minulla ollut mitään kirjaa mistä haluaisin lastenkirjablogata, että olen esitellyt jo sen verran monta peruskirjaa/ -sarjaa, että bloggaaminen kääntyy väkiselläkin enemmän uusien kirjojen löytämiseen. Onneksi vanhoissakin on vielä vara valita mutta selvästikään ei idealaarini ole niin täynnä kuin lastenkirjoista bloggaamista aloitellessani.

Pakkaanko pilkkihaalarit reissulle mukaan?
Onkin ollut hauska huomata, että viikon aikana "luetuimpiin teksteihin" on alkanut nousta vanhoja kirjoituksiani esimerkiksi leikistä. Ihan hymyilin asialle tänä aamuna. Tuntui hyvältä, että joku löytää vanhempiakin bloggauksiani, vaikka tämä bloggaaminen painottuu niin paljon some-tyyppiseen "tässä ja nyt" -ilmiöön, jolloin eilisen bloggaus on nimenomaan "so yesterdays news". Elämäntyyli, jota itsekin toteutan koko ajan.


Mutta koska meidän nokkamme kääntyy pian kesäreissulle, joka tarkoittaa parin viikon blogitaukoa (sekä kommenttien valvontaa), toivottelen teille kaikille ihanaa kesälomaa rännästä ja epävakaisesta säätilasta huolimatta. Levätkää ja nauttikaa, avartakaa ajatusta arjen aherruksesta ja pitäkää hyvää huolta itsestänne ja toisista. Leikitään, ollaan tässä ja nyt ja luetaan! Instaan päivittynee kuvia reissultammekin, mikäli liittymäni näin sen pohjoisessa suo.


Hyvää juhannusta ja keskikesää!


"Täällä on paljon, paljon te(k)stiä. Lutetaan!"

- totesi kuopus, kun etsin teille kesälorua kirjasta. Tämä lainaus on parempi.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kun olimme yksin maailmassa

Luin tällä viikolla kirjastolainamme kirjailija Ulf Nilssonin ja kuvittaja Eva Erikssonin rohkean lasten kuvakirjan Kun olimme yksin maailmassa (Kustannus-Mäkelä, suomennos Raija Rintamäki, 2009). Esittelin teille ruotsalaisen kirjantekijäkaksikon toisen rohkean kirjan Leikitään hautajaisia pari kuukautta sitten.



Kun olimme yksin maailmassa kertoo esikoululaisesta pojasta, joka oppii eräänä päivänä omasta mielestään kellonajat. Isän pitäisi tulla hakemaan aina kello kolme mutta kun häntä ei kuulu, poika lähtee yksin kotiin. Koti on hiljainen ja poika päättelee, että nyt on tapahtunut kamalia. Vanhemmat ovat kuolleet, jääneet ehkä kuorma-auton alle. Poika itkee. Talokin on lukittu. Mutta samalla poika muistaa, että pikkuveli on vielä hoidossa ja hakee hänet kotiin. Koska tilanne on niin kamalan surullinen, poika päättää, että kaiken pitää jatkua aivan ennallaan, ettei pikkuvelikin tulisi surulliseksi. Niinpä he rakentavat majan, lipputangon ja kaikki! Ja he tekevät television ("Telkkaria on aika vaikea tehdä." tämä lapsekas toteamus räjäytti vihdoin meidät jännittyneet lukijat, minut ja esikoiseni, vapautuneeseen nauruun). Ja ruokaakin he saivat naapurilta. Kakkuainekset, jotka maistuivat pikkuveljelle ihan sellaisenaan, koska uuni puuttui.



Mutta tarinalla on onnellinen loppu. Äiti ja isä palaavat huolestuneena kotiin. Lapset ovat "karanneet" hoidosta liian aikaisin, koska esikoululainen ei ole oikeasti osannut katsoa kelloa oikein. Illalla lapset saavat ruokaa ja katsoa oikeaa televisiota. Kaikki on taas hyvin.


Tämä on niitä kirjoja, joita rohkaisen teitä lukemaan. Tämä ei varmastikaan ole ihan rauhoittavien iltasatujen top, sillä Nilsson kertoo lasten pahimmasta pelosta, eli vanhempien häviämisestä ja kuolemisesta. Kirja on rohkea, koska siinä leikitään ajatuksella, joka valitettavasti voi myös joskus olla totta. Kirja kertoo myös kasvamisesta, suremisesta ja yleisesti peloista. Se kertoo myös mielestäni pohjoismaisesta kulttuuristamme. Mutta kirja pysyy alkujärkytyksen jälkeen koko ajan turvallisena ja lämpimänä, tunteita kaihtamatta, huumorin säilyttäen. Kirja sai esikoiseltani 110 %:sen huomion ja saatoin nähdä miten voimakas kokemus kirja oli tunneailahteluineen. Lopussa hän totesi vain, että: hyvä oli mutta ei lueta heti uudestaan! Aivan uskomattoman upea lasten kuvakirja. Todellinen älyn taidonnäyte, upealla pehmeällä, lämpimällä ja ilmeikkäällä kuvituksella, joka tasapainottaa voimakasta tarinaa. Näitä kirja-aarteita varten minä jaksan lukea jos jonkinlaisia lastenkirjoja. Sillä tämmöiset aarteet räjäyttävät tajunnan.


"Pingu, Pingu, minä lauloin ja hyppelin ympäri ruudussa.
Pikkuveli oli riemuissaan. Hän nauroi niin että kellahti selälleen
lattialle. Hänellä oli taikinaa käsissä ja hiuksissa."

- Ulf Nilsson ja Eva Eriksson: Kun olimme yksin maailmassa

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Iki-ihana Aino (x 3)

Kristiina Louhi on varmasti suomalaisperheille hyvin tuttu lastenkirjailija. Me luimme esikoisen kanssa kaikki Tompat, tulivatpa nuo ostettua suurkulutuksen vuoksi itsellekin. Tomppaa siteerasimme monissa arkihetkissä. Luimme tuolloin myös Ainoja mutta menevämmästä menosta tykkäävä esikoiseni piti enemmän pitemmistä ja kulkuneuvopitoisemmista Tompista. Mutta nyt meillä on Ainojen vuoro.

Pidän jopa Aino -kirjojen täplikkäistä laidoista.
Ne on inanat.
Meillä on omana kolme Aino -kirjaa, joista kaksi ostin joululahjaksi kuopukselleni. Kuopukseni on nyt aivan ihastunut Ainoihin. Eikä suotta. Olen myös itse oppinut lukemaan Ainoja rauhallisemmin ja makustellen. Ainoissa tilanteet vaihtuvat mielestäni aika nopeasti aukeamankin sisältä, ja minulle oikea lukutekniikka on rauhallisuus. Ja kuvien ihastelu. Ainot ovat todella pienten lasten kuvakirjojen aatelia.

Ainon vuosi (Tammi, ap. 1989, 10. painos, 2008) lähtee hauskasti lukuvuoden mukaan syksystä. Kirjassa kuvataan parilla kuvalla jokainen vuodenaika ja samalla kirjassa kiteytyy perhearjen vuodenaikoihin kuuluvia pikkujuttuja. Syksyllä puetaan paljon ja ihmetellään tippuvia lehtiä. Talvella on lunta, lumiukkoja, mäenlaskuja ja pikkulintuja ihmeteltävänä. Keväällä luonto herää ja ensimmäiset kukat ovat suuri ihme. Parasta on, kun saa laittaa uudet kevätkengät jalkaan ja istuttaa uuden taimen puutarhaan. Ja kesällä pääsee hiekkalaatikolle ja uimaan. Kunnes onkin taas omenoiden syöntiaika ja syksy tekee tulojaan.

Kuvitus koskettaa jotain niin arkista ja samalla kaunista.
Kuvat saavat meillä myös lapset hymyilemään hennoilla hassutuksillaan.
Aino ja pakkasen poika (Tammi, ap. 1985, 9. painos, 2008) kertoo kuinka Ainosta ja Veikasta tulee isosisaruksia. Uusi vauva laittaa perheen arjen mullin mallin itkemällä, eikä äidilläkään ole heti aikaa Ainolle. Ainoa alkaa vauvattamaan. Isä huomaa arkisen vauvafaktan, että kyllä pyykkiä nyt riittää! Onneksi pian vauvakin pääsee kauppareissulle mukaan ja äiti järjestää Ainolle kaakaokestit. Myös Mimmi -nukke saa oman kupin. Pakkasen poikakin oppii hymyilemään ja sen myötä taitaa elämäkin palata muutoksesta arkisemmaksi.

Kaikkiin kuviin on helppo lapsiperheen samaistua.
Ainon äiti on vihainen (Tammi, ap. 1986, 8. painos, 2008) on kirja, jota olen kuullut monen äidin hehkuttavan. Mietin, onkohan kirja herättänyt pahennusta ihastuksen lisäksi kultaisella 1980 -luvulla? Kirjassa äidillä on päänsärkyä, jolloin lasten pyynnöt tuntuvat vaatimuksilta ja tappelut kärjistyvät. Veikan tullessa kotiin koulusta, itkevät sekä Aino, Nyytti että äiti. Ihana isoveli pelastaa tilanteen päästämällä äidin pötköttelemään ja leikkii pikkuisten kanssa. Illalla isä korjaa nälkäiset mahat ja mutustellun paperinuken. Ainon nukkuessa äitiä harmittaa oma tiuskiminen ja hän haluaa korvata sen seuraavana päivänä pitkällä aamusadulla ja ehkäpä letuillakin. Lupaus tuo Ainon uneen valkoisen perhosen.

Sisäkansissa on ihania pikkupiirroksia.
Sama idea on myös Tompissa.
Näitä kuvia on tutkittu meillä tarkoin!
Kaikki kolme Ainoa ovat mielestäni napakymppejä. Ne ovat tarpeeksi lyhyitä taaperolle ja lauseet ovat napakoita. Kuvitus on värikästä ja kaunista ja kuitenkin selkeää. Louhen ihmiskuvat ovat minun silmääni jotenkin niin sympaattisen hellyyttäviä. Varsinkin lapset. Voivoi, ainoa pulmani lienee, että mistähän minä löytäisin lisää Ainoja. Olemme hurahtaneet Ainoihin.


"...juuri silloin lehahti Ainon
uneen keskelle kesäistä niittyä
suuri valkea perhonen."

- Kristiina Louhi: Ainon äiti on vihainen

torstai 12. kesäkuuta 2014

Mielenkiintoinen lasten tietokirja Suomen historiasta

Esittelin teille ihan vasta Carlos da Cruzin ja Anniina Mikaman Täyttä laukkaa maailman ympäri (Tammi, 2014) ja sain samalla vinkin, että kuvittaja/kirjailija Carlos da Cruz on tehnyt kirjailija Janne Haikarin kanssa myös toisen samalla lailla värikkään ja tietokylläisen lasten tietokirjan nilmeltään Kuninkaantie Matka historiasta nykuaikaan (Schildts & Söderströms, 2014). Uteliaisuuteni voitti jälleen kerran, vaikka kyseessä on lähinnä koululaisille suunnattu tietokirja, pyysin kirjan kustantajalta blogissani esiteltäväksi.



Kirjan ulkoasu on yhtä luokseen kutsuva kuin Täyttä laukkaa maailman ympäri. Tässä tietokirjassa keskitytään kuitenkin Suomen historiaan Ahvenanmaasta Karjalaan kulkevan Kuninkaantien avulla. Kirja esittelee Suomen historiaa niin, että yksi aukeama on osa Kuninkaantiestä ja siihen on liitetty aihealue, kuten "Kuinka tieto kulkee?" ja "Opintiellä". Aukeamalla on siis eriaikakausilta kerättyä tietoa yhden isomman otsikon alta. Aikakaudet ovat merkitty värikoodein, jotka esitellään kirjan alussa. Lisäksi erillisellä värikoodilla on tietoa itse Kuninkaantiestä.

Aukeaman otsikko.
Yksi aukeama.
Kirjan sivulla infopakkaukset ovat esiteltynä runsaina tietoiskuina, hieman kuin puhekuplina, ja tarinaa voi lukea numeroidun järjestyksen mukaan, jolloin aihealueen tiedot tulevat aikajärjestyksessä. Aukeaman pohjalla on aina kartta Kuninkaantiestä, jolle tietoiskut sijoittuvat. Tietä lukijan kanssa kulkee tarinan alussa sarjakuvamaisesti esitelty lapsi, Vertti. Kuvitus kullakin aukeamalla on värikästä, yksityiskohtia tarjoavaa, mielenkiintoista ja osin fantasioitua, sopivan humoristisella otteella.

Yksityiskohtaista ja kaunista kuvitusta.

Kirjan idea on aika hauska! Aluksi lukuani vaikeutti se, ettei tarina kulkenut perinteisesti aikajanalla vaan aihepiireittäin mutta tämän uskottuani, osasin lukea kirjaa jo paremmin. Olin myös yllättynyt siitä, että esikoiseni oli kiinnostunut (kirjan kuvituksen johdosta) kyselemään yksittäisiä tietokohtia/aukeama. Kohderyhmänä koululaiset on varmasti aika hyvä, sillä info on todennäköisesti perusoppimäärää syventävämpi ja sopisi oivallisesti lisätietoa janoavalle oppilaalle tai vaikka esitelmää tekevälle? Tietoiskut on kirjoitettu myös mukavan rennolla otteella, vähän vitsaillenkin, joka varmasti lisää lasten (jopa nuorten?) kiinnostusta historian opiskelun äärelle.

Esikoistani kiinnosti nämä hauskat fantasiaoliot.
Lopussa on koottu selkeästi aikajanassa päätapahtumat.
Olen oikeastaan aika ihastunut näihin uusiin tietokirjoihin, jotka ovat tietyllä tapaa haastavampia luettavia (josta en ole kuitenkaan itse aina ihan varma tarvitsemmeko tässä ajassa yhtään enempää tiedon hakemisen vaikeuttamista) perinteisten tieto- ja oppikirjojen rinnalla. Toisaalta mietin, että voisiko vielä hieman selkeämpi tiedonjärjestys ja jopa karsitumpi tietomäärä kirjassa olla kuitenkin lapselle mielekkäämpi ja motivoivampi tapa muuten erinomaisessa värikkäässä ja kutsuvassa ulkoasussa? Sanotaan, että ideaalisessa oppimisessa 80% on onnistumista. Jos oppiminen/tiedon haku on liian vaativaa, on vaarana, että lapsi kyllästyy ja menettää motivaationsa, koska joutuu työskentelemään koko ajan taitojensa ylärajoilla. Näitä aatteita minä kirjaa lukiessani tuumailin. Voisi olla, että aluksi kirjaa on kiva koululaisenkin katsella aikuisen kanssa (kirja motivoi tiedollaan varmasti myös aikuislukijaa!), jolloin kirjan lukutapaa voisi hakea yhdessä. Kaiken kaikkiaan pidin tuoreesta ja mielenkiintoisesta Kuninkaantiestä paljon! Ihan harmitti, etten päässyt lukemaan tätä kenenkään koululaisen kanssa.


"Tervetuloa Vertti! Ensimmäiset asukkaat näillä saarilla olivat hylkeenmetsästäjiä ja kalastajia. He tulivat tänne meloen ruuhilla ja kanooteilla tai hiihtäen jäätä pitkin. He yöpyivät hylkeennahkaisissa teltoissa. (Pääsaaret olivat Eckerö ja Itä-Saltvik.)"

- ensimmäinen tietokupla kirjassa Carlos da Cruz ja Janne Haikari: Kuninkaantie

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Itse solmittuja loruja

Aamupäivällä satoi ja olikin kiva olla ihan kotosalla ilman suurta intohimoa sännätä rannalle, puistoon tai minnekään. Siitäpä poikikin askarteluhetki. Esikoisellani oli hyvin selkeä mielikuva änkkärien autosta, jota yritin toteuttaa hänelle ohjesääntöjen mukaan ("Kohta yksi, tarvitaan tyhjä pahvilaatikko!"). Onni on hyvä työnjohtaja. Tuloksen näette instagrammin puolella (nimellä SKbleue).



Pari päivää sitten kuopukseni löysi nitomani pahvikirjan, johon olin liimannut pari kiiltokuvaa ja kirjoitellut joitakin tuttuja loruja. Minulla nousi himo tehdä lisää omia vihkosia ja tänään teinkin kartonkipapereista villalangalla nitoen lapsille omat vihkot ja itse aloitin uuden lorukirjan kokoamisen.

Lainasin lorukirjaani runoja seuraavista omasta kirjahyllystä löytyvistä upeista kirjoista:


Marjaliisa Pitkäranta: Loruaapinen (Karisto, 13.painos, 2010)

Hannele Huovi, kuvittanut Karoliina Pertamo: Ihme juttu! (Kirjapaja, 2012)

Jukka Itkonen, toimittanut Sanna Jaatila, kuvittanut Matti Pikkujämsä: Leikkihaitari (Otava, 2011)

Kaarina Helakisa, toimittanut Sanna Jaatila, kuvittanut Markus Pyörälä: Niille joilla on nauravat korvat (Otava, 2008)


Kuvitusta ajattelin tuhertaa itse, se on aina jotenkin huvittavan hauskaa. Vaikka voisihan kuvia leikkailla ja liimailla muualtakin, käyttää tarroja tai valokuvia. Minusta näistä itse kyhäämistä pikkujutuista tulee aina aika symppiksiä ja jotenkin hirveän hyvä mieli. Toki ne jäävät muiden kirjojen jalkoihin mutta ehkä niitä on kiva lukea myös jälkeenpäin ja muistella mistä lastenrunoista silloin piti ja mitä me luimmekaan ahkerimmin... Lorukirjani on vielä kesken ja syntynee spontaanilla toteutuksella. Ajattelen usein koota "kultaisimmat runot" mutta huomaankin usein kirjoittelevani hyvin monenlaisia.



Oletteko te nitoneet omia vihkoja tai kirjoja? Sarjakuvalehden teko voisi olla aika kiva koululaisen sadepäiväpuuha, tai sitten pikkuvauvan äiti voisi tehdä kuvavihko vauvalle, jossa on just sillä hetkellä vauvalle tärkeimpiä juttuja/sanoja, joita tavaillaan (kuvia saa hyvin esim aikakauslehdistä, vauvalehdistä löytyy myös lelujen kuvia!).


Sain sähköpostiini Lastenkirjainstituutin projektityöntekijältä toiveen kertoa teille Onnimanni -lehden kehittämiskyselystä, jossa on mahdollisuus voittaa kirjoja. Pääset kyselyyn tästä ja sieltä löytyy myös yksi lastenkulttuurilehti Onnimanni ilmaiseksi luettavaksi!


"Höpötä pöpötä,
loruja löpötä."

- Marjaliisa Pitkäranta: Loruaapinen

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Perusleikkejä 4: rakennuspalikat

Yksi lasteni lempparipuuhista ovat erilaiset rakennusleikit. Rakennuspalikoita on erilaisia mutta tutuimpia lienevät kaikille legot (vauvalegot, isot- ja pikkulegot). Meillä on lisäksi sellaista Brio builder settiä, joka on myös aika vanha perusrakentelusarja. Esikoiseni on rakenteluissa äidin silmissä aivan huippu ja hän on avannut minut huomaamaan, miten monella tapaa rakentelu on hyödyllistä.



Rakenteluleikeissä saavat pikku kädet näpertelypuuhaa (hienomotoriikkaa). Rakentelu vaatii myös hahmottamista, varsinkin mallista rakentaminen. Rakenteluleikkien on sanottu tukevan matemaattisia taitoja. Mutta kun katsoo näitä rakentelijoita, niin huomaa kyllä, että se on myös upea suunnittelutehtävä. Saa ideoida mielikuvituksen mukaan vaikka mitä, suunnitella ja toteuttaa. Siinä tarvitaan jo paljon keskittymistä, toiminnanohjausta ja mitä kaikkea! Ja mikä palkinto onkaan, kun saa rakennelman valmiiksi. Sitten alkaakin itse leikki!



Malleja löytyy nykyään lisää myös netistä. Meillä yhden sarjan palikat ovat omassa laatikossaan, jolloin etsimispuuhassa saakin olla tarkkana- varsinkin pikkulegoissa. Mallivihkot ovat kansiossa, etteivät häviäisi. Minä huomaan olevani aika mielikuvitukseton näissä raketeluissa, varmaan johtuu siitä, ettei minulla pienenä ollut rakenteluleluja. Olenkin yrittänyt tietoisesti tarjota rakenteluleikkejä myös tyttärelleni ja ostanut myös sellaisia palikoita ja lisukkeita mikä saattaisi houkutella häntä paremmin rakentelujen ääreen. Näköjään ne motivoivat minuakin välillä paremmin satojen kulkuneuvoleikkien jälkeen!



Mitäs sanotte onko junarata rakenteluleikki vai mikä? Millaisia rakentelusarjoja teiltä löytyy ja oletko hyvä rakentamaan?


"Bertil Kaiken-Aikaa
teki pientä taikaa.

Hän muutti sorsan hevoseksi,
 sitten Bertil vielä keksi
kuinka isoäidistä saa
polvisuojuksen.
(...)"

- Jukka Itkonen: Bertil Kaiken-Aikaa

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kaksi erityisen erikoista lasten kuvakirjaa

Olen tässä makustellut kahta erikoisen hienoa lastenkirjaa. Sellaisia kirjoja, jotka eivät ole lainkaan valmiiksi pureskeltuja ja vaikuttavat myös hieman haastavilta lukea. Katri Tapolan ja Virpi Talvitien Satu joka oli totta (Tammi, 2004, kirjastolaina) kertoo lapsesta joka kuulee soinnin, joka on hänen mielestään satu. Satu, tai matka kuljettaa hänet satumaiseen metsään, jossa lapsi kohtaa eläimiä, joiden kanssa hän kohtaa ja kokee erilaisia tunteita.


Virpi Talvitien upeat ja voimakkaat kuvitukset.

Lapsi kokee matkallaan suden ja vihan. Lapsi kohtaa ketun ja pelon. Lapsi kohtaa siilin ja surun. Ja lopulta lapsi kohtaa hylkeen ja rakkauden. Samalla kun lapsi kohtaa eläimiä ja näiden tuomia voimakkaita tunteita myös metsä muuttaa muotoaan vuodenaikojen mukaan. Talvitien kuvitus mukailee voimakasta ja rohkeaa tarinaa voimakkailla kuvilla. Ensimmäisen kerran tätä lukiessamme esikoiseni pelkäsi kirjan alussa olevaa sutta niin paljon, ettemme lukeneet kirjaa kuin kerran. Nyt, yli vuosi myöhemmin, lapseni sieti kirjan jännittäviä kohtia paremmin ja oli selvästi kiinnostuneempi sen kokonaistarinasta. Kirja on mielestäni upean rohkea (tunnekasvatuksellinen) kirja, joskin mielestäni hiukan liian pitkä, jota voisi lukea aina aika ajoin ikään kuin "tarpeeseen". Se kävisi mielestäni erityisen hyvin luettavaksi lapsen kriisitilanteissa tai isommissa muutosvaiheissa, jolloin on tyypillistä kokea erilaisia voimakkaita tunteita, mutta en näkisi tätä kirjaa ihan joka iltaisena iltasatuna, ainakaan meillä. Eikä lapseni tähän ole osoittanut halukkuuttaan (toisin kuin kirjantekijäparin edelliseen esittelemään Unilinja ja Uljas Sankari -kirjaan, jonka lukemiseen minun piti jo anoa taukoa!). Ottakaapa tämä kirja kokeiluun, se on tosi kiinnostava! Olisi kiva kuulla koetteko te kirjan yhtä voimakkaasti kuin me?



Onneksi lopussa on turva.
Välituumailua lastenkirjoista:
Olen itse sitä "koululuokkaa", etten halua kasvattaa lastani pumpulissa mutta samalla en halua pakottaa lastani liikaa hänen omalle epämukavuusalueelleen (saikohan tästä kukaan kiinni?). Myös erilaiset tunteet kuuluvat elämään, kuten myös jännittävät ja meille vieraat (oudot!) asiat. Kuitenkin lastenkirjoissa ajattelen, että sen ensisijainen tarkoitus on olla lapsen viihdyke, sitten ehkä opettavainen ja niin edelleen. Uskon, ja haluan luottaa siihen, että lapsi myös osaa säädellä kuulemaansa ikänsä mukaisesti. Ottamaan kirjan tarinasta sen mitä kulloinkin "tarvitsee". Samalla laillahan me aikuisetkin kirjoja luemme, kussakin aikakaudessa sen aikakauden "värisin silmälasein" ja tarpeen mukaan hömppää ja dekkaria vuorotellen? Olen ajatellut, että lapsen arvostusta on myös se, ettei lue lapselle sellaista mistä hän kieltäytyy voimakkaasti. Ja samalla on hyvä lukea niitä kirjoja mitä hän janoaa kerta toisensa jälkeen. Jännempiä ja voimakkaampia tunteita tuovan kirjan äärelle on mielestäni hyvä houkutella aika ajoin, mutta ei pakottaa.

Petra Heikkilältä on tullut myös Lokin Lokiikkaa -lorukirja.
Kuvassa voisi nähdä vaikka kahden taideteoksen yhdistelmää?
No. Toinen hyvin mielenkiintoinen kirjastolöytöni on Petra Heikkilän Makin Makiikkaa (Lasten keskus, 2007), joka on kuin yhdistelmä kuvataidetta, loruilua ja silkkaa mielikuvituksen ilotulitusta! Kirjan päähenkilönä on kissamaki Maki, joka on taikuri. Maki ikään kuin opettaa meitä katsomaan maailmaa eri silmin. Kirja on tehty kollaasimenetelmällä ja siinä on viitteitä tuttuihin loruihin ja maalauksiin (ja ihan varmasti kaikkia en edes ymmärräkkään parilla lukukerralla). Toisaalta kirjan voi lukea jopa taidekritiikkinä: onko luonto taiteista kauneinta? Kirja etenee välillä pelkillä kuvilla ja välissä on taas loruja, jotka voivat olla parinkin rivin pituisia.

Osa loruista on nonsensemäisempää, kuvitus mielestäni assosioivaa?
Osa loruista perinteisempää "alkua" ja toteutusta.
Lopussa kirjaa mielestäni hieman "kevennetään" ja avataan, kun Maki rohkaisee lukijaansa kokeilemaan hassuja arkisia taikatemppuja kolmen erilaisen vinkin kautta. Lapseni suhtautui tähänkin kirjaan kaksijakoisesti, toisaalta punasilmäinen apina oli ehkä vähän ilmeisesti jännä kuvana mutta sitten taas kuvien ihmettely YHDESSÄ (ensin en tajunnut tehdä sitä omalta ihastelultani ja ihmettelyltäni) avasi hänen mielenkiintoaan enemmän. Ja lorut taas olivat niin hauskoja, että hän nauroi välillä ääneen. Että tästäkin kirjasta: kokeilkaapa hyvät vanhemmat lapsienne kanssa! Uskoisin, että kumpikin kirjoista sopii myös aikuislukuun (ns. aikuiskuvakirjana). Erityisen erikoisia (en keksinyt parempaa yhdistävää kuvausta!) kirjoja nämä kumpainenkin ja varmasti kehittävämpiä ja herättelevämpiä kuin "perusdisneyt".

(Olisipa erityisen kiva lukea kommenteissa myös tekijöiden ajatuksia näiden kirjojen teosta jos vain suinkin haluatte :))! )

Kummankin kirjan näkisin parhaimmillaan olevan lapselle haastavuudessaan varsin antavia. Kirjat voisivat antaa elämään voimavaroja jatkaa vaikeuksista huolimatta, katsoa elämää uusin silmin, oppia uskomaan itseensä ja olemaan vahva!


"Unessa olin vahva
isompi kuin kukaan
(...)"

- Petra Heikkilä: Seikkailija