maanantai 29. syyskuuta 2014

Onni-poika menee mummolaan

Sanna Pelliccionin Onni-kirjasarja on varmasti monelle tuttu. Sinisellä keskitielläkin Onni-poikaa on esitelty jo kahteen otteeseen. Tämän syksyn uutuus Onni-poika menee mummolaan (Minerva, 2014, pyydetty esittelykappale) kertoo nimensä mukaan siitä kuinka Onni-poika menee mummolaan yksin yöksi.



Kirja kuvaa tosi kivasti sitä kaikkea mitä yökyläilyyn liittyy. Monesti jo matkustus sinänsä voi olla jännää, saati yö yksin ja vielä vieraassa paikassa. Pikku juttu onkin lapsen näkökulmasta monta jännää juttua, johon kukin lapsista suhtautuu persoonansa mukaan. Toinen ei ole moksiskaan, toinen on jännityksestä kankeana ja aika moni herkistyy siinä iltasadun ja rauhoittumisen aikaan, kun ikävä alkaa hiipiä ja pitäisi nukahtaa kummalliselta tuoksuvien lakanoiden väliin.


Onni-poika kertoo heipat pikkuveljelleen ja äidilleen ja matkustaa isänsä kanssa mummun ja papan luo. Matka taittuu junalla, joka on usein jo seikkailu itsessään. Onnikin pääsee ravintolavaunuun juomaan polleana pillimehua. Mummun ja papan luona Onni saa oikein superaikaa isovanhempiensa kanssa: mummun kanssa rakennetaan maja, papan kanssa käydään tandemilla metsäretkellä, jossa tehdään kaarnavene ja paistetaan tikkupullaa. Illalla Onni, mummu ja pappa rentoutuvat saunan lauteilla, Onni ilakoituu ulos nakujuoksulle ja saunan kruunaa karkkihetki papan kanssa. Ja vaikka illalla Onnille tuleekin se ikävän hetki, siitä selvitään ja lopulta Onnikin saa unta, x-asennossa toki.


Kotiin palatessa ikävä onkin jo kova ja Onnin on kiva nähdä veljensä ja äitinsä. Taitaapa vanhemmatkin nähdä lapsensa taas pienen välimatkan ansiosta isompina ja reippaampina.

Onni-poika menee mummolaan on tuttu ja turvallinen Onni-kirja. Instagramin puolella eräs Onnin lukija kertoi minulle, että oli iloinen, että teksti on nyt tässä uudessa kirjassa hieman selkeämpi.


Meillä on tässä syksyllä tulossa vähän samanlainen reissu. Siis, että minä jään kotiin ja muut lähtevät reissulle. Suurin kysymyshän taitaakin olla, että miten äiti pärjää. Pitäisiköhän kirjoittaa kuvakirja kaikkien meidän kotiin jäävien ikävöijien lohduksi?


"'Voi Onninen, ei ole mitään hätää.
Soitetaanko kotiin?'
'Soitetaan äitille', saa Onni sanottua."

- Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee mummolaan

lauantai 27. syyskuuta 2014

Postikoila Pon-tus

Meidän kuopuksen syksyn suosikkeihin kuuluu selvästi "Postikoila Pon-tus". Pyysin tämän hieman veikaten, sillä jostakin syystä kansikuva ei ollut ihan mieleiseni, ehkä se on liian täysi ja lisäksi tieto sisällöstä, että kyseessä on wheresthewaldo -tyyppinen kirja, mietitytti. Mutta onneksi se yllätti todella. Kirja sisältö on minusta huomattavasti rauhallisempi kuin kantensa ja sen lisäksi, että kirjassa etsitään asioita isoista kuvista, kirjassa on pieni tarina Postikoira Pontuksen (Tor Freeman, Kustannus-Mäkelä, 2014, suomentaja Raija Rintamäki) työpäivästä, kuinka hän potkuttelee matkaan potkulaudallaan ja vie paketteja eri kohteisiin. "Kuka saa tämän paketin?", kirjassa toistetaan usein ja yhtä usein kuopukseni hihkaisee innokkaana, että "Minä!".




Kirjan teksti perustuu siis lähinnä toistoon ja pieniin sanaleikkeihin ja ehkäpä kirjan ansio on enemmän kuvituksen puolella. Kuvat ovat mielestäni tosi kivoja ja eläinhahmot söpöjä ja kiinnostavia. Ja samoin kuin Barbapapan labyrintti -kirja, myös tämä tehtävä/kuvakirja toimi lapsilleni oikein hyvin. Vaikka luulisi parin kerran jälkeen, että koska lapsi muistaa jo mistä kuvan alapuolella olevat kuvat isosta kuvasta löytyvät, kirjasta tulisi tylsä. Niin ei, ei lapselle. Ilmeisesti se, että lapsi kokee yybervarmasti onnistumista mitä nopeammalla tahdilla on todella superihanaa ja tyydyttävää. Kuten jo arvaattekin, tätä kirjaa on meillä luettu jo tuhat ja yksi kertaa ja olen jo valmis piilottamaan sen hetkeksi. Kuten myös mieheni.



Mutta siis, ihan oikeasti, tämä on tosi kiva kirja ja superkuvituksilla. Tuli mieleeni, että tämä olisi aika kiva synttärilahjaksi ja myös kiva sisarluku- ja jopa perhelukukirja (jep, done that).


Onko teillä tällaisia puuhakirja/kuvakirja yhdistelmiä ja miten jaksatte mitäs tykkäätte?


"On aika jatkaa kierrosta.
Kuka saa seuraavan paketin?"

- Tor Freeman

perjantai 26. syyskuuta 2014

Päivä eläinten autokorjaamolla

Sharon Renttan eläinkirjasarja on meidän perheelle tuttu. Omistamme joitakin vanhempiakin kirjoja. Renttan kirjoissa on esiteltynä ajoneuvojen lisäksi usein näihin liittyviä ympäristöjä ja tällä kertaa kirjassa esitellään autokorjaamo. Esikoiseni mielestä autokorjaamolla onkin tosi hyvä nimi, Bassetti ja poika, ja samaa mieltä on myös kirjan poika, varsinkin nimen kohdasta: poika.


Päivä eläinten autokorjaamolla (Kustannus-Mäkelä, 2014, suomentaja Terhi Leskinen) jatkaa hauskalla linjallaan. Oikeastaan tällä kertaa tarina on omassa suussani hieman richardscarrymaisen toteavampi kuin aiemmat ja näin ollen hauskempi kuin edeltäjänsä. Kirjassa kerrotaan erilaisilla tavoilla mitä autokorjaamolla tehdään ja kuvakirja on siis samalla myös tietokirja. Renttan eläinhahmoissa esiintyy jos jonkinlaista hiihtäjää (kuten myös meissä ihmisissä?), joka huvittaa minun lisäkseni myös esikoistani. Tässä kirjassa on muun muassa aika krantun oloinen kissa.


Mutta joskuspa autokorjaamollakin on hiljaista, mitäs tällöin siellä tapahtuu? Vai enteileekö hiljaisuus vain suurta onnettomuutta, jossa korjaajilla riittää kädet jalat täyteen työtä ja lopussa seisoo jäätelö. Senpä kehotan tästä hauskasta ja mukavasta kirjasta teidän itsenne lukeman. Kirja on oivallinen iltasatukirja, koska siinä ei tapahdu mitään liian jännää, eikä se nykystandardein ole liian kiihkeäkään, vaan kirja tuottaa vaan hyvää ja rentoa mieltä.


Kirjan kuvitus on persoonallista. Kuvituksessa näkyy kynänjälki ja se ei ole nykyaikaisen "täydellistä". Oikeastaan pidän ideasta enemmän, vaikka totta puhuen Rentan eläinkuvat eivät ole minun lemppareitani. Kuvituksessa on paljon katseltavaa ja siinä on pieniä humoristisia tietoiskumaisia kohtia. Siinä on hieman sarjakuvamaisuutta vaikka suurin osa kuvista onkin "perinteisempiä" sivun kokoisia kuvia. Pienen kirjaimista kiinnostuneen lapsen äitinä arvostan, että kuvituksessa on isoilla kirjaimilla tehtyjä ääniä kuten PIIP ja TÖÖT, sillä lukemista harjoittelevat voivat "lukea" näitä aikuisen kanssa.

Oletteko te tutustuneet Renttan kirjoihin?


Tulossa on vielä paljon mukavia syksyn uutuuksia. Yritän taas kirjoittaa ensi viikolle useamman esittelyn!
Mukavaa viikonloppua kaikille ja toivottavasti syysflunssat pysyvät teillä loitolla tai ainakin inhimillisissä mitoissa! Meillä on jo sairastettu rokkoa ja vaikka sun mitä. Mutta mikä parempaa kuin kääriytyä jo viilenevässä säässä sohvan nurkkaan lämpöisen lapsen kanssa ja lukea joku mieltä lämmittävä lastenkirja yhdessä, arjesta rentoutuen! Suosittelen. Käy myös stressilääkkeestä. Ja tätä lääkettä saa käyttää myös ennaltaehkäisevästi.


"Valtteri arvelee olevansa pian taitava mekaanikko.
Tänään Valtteri oppii, että auton katto ja ikkunat
kannattaa sulkea ennen kuin painaa autopesun nappia."


- Sharon Rentta: Päivä eläinten autokorjaamolla

lauantai 20. syyskuuta 2014

Puluboiiii!

Töttölöö! Kuulkaas, jos meidän muksuilta kysyttäisiin Finlandia Junior -ehdokkaita, olisi Puluboi selvä ykkönen. Mikäs ihmeen Puluboi? No Veera Salmen kirjoittaman ja Emmi Jormalaisen kuvittaman Puluboin ja Ponin kirjasarja, josta on nyt syksyllä ilmestynyt kolmas Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja (Otava, 2014), joka tuli meille yllätyksenä kustantajalta ja ehdin jo hetken vuodatella tuskan hikeä, koska kirja näytti päällepäin enemmänkin koululaisille suunnatulta varsinkin pituutensa puolesta (189 sivua). Mutta kuinka ihanan väärässä taas olinkaan.



Puluboista on tullut meidän lasten idoli. Olen kuunnellut salaa Puluboi ja Poni -leikkejä. Meillä on lähestulkoon Puluboi-buumi, joka näyttäytyy esimerkiksi niin, että kumpikin lapsistani haluaa Puluboi -kirjan illalla pehmolelunsa korvikkeeksi käydessään nukkumaan. Tämä on tosi tarina. Kerran kuopus jopa huusi unissaan: "Puluboiiiii!" ! Olemme lukeneet Puluboin ja Ponin kirjoja nurinkurisesti, eli aloitimme saapuneesta kolmannesta kirjasta ja sen jälkeen olikin jo varattava ja lainattava kaksi edellistä kirjastosta, ja äkkiä. Ensimmäinen kirja on meillä vielä kesken. Ja kuulemma kaikki pitää ostaa pikimmiten omaksi (lahjoituksia tässä tapauksessa vastaanotetaan ilolla).


Kirjat kertovat siis tytöstä, joka haluaa olla poni ja kutsuu itseään Poniksi. Hänellä on jopa tekoturpa ja ponihäntä toimii hevosen häntänä. Ponin puheessa toistuvat erilaiset hirnahtelut ja käynti on kavioiden kolinaa. Ensimmäisessä jaksossa Poni tapaa pesästään lentäneen Puluboin. Kirjat kertovat myös mielenkiintoisen seikan, että puluille r-kirjain on itse asiassa kirosana. Se on niistä niin ruma kirjain, ettei sitä sanota kuin kriisitilanteessa. Siis kliisitilanteessa. Kirjoissa vaihtelevat Ponin ja Puluboin tarinat, vuorotellen. Ja kolmannessa kirjassa mukaan tulee myös Ponin isoveljen Miskan tarina.



Tarinat ovat suoranaista kirjallista ilotulitusta, jatkuvaa sanaleikittelyä ja hassuttelua. Ja Puluboin teksteissä, tai mainoksissa (yks ysi ysi!) ei tietenkään käytetä sitä ällää. Samalla kun kirjat ovat hauskoja, ne ovat jännän rohkeita. Ensimmäinen Puluboi on itse asiassa mielestäni kaikkein rohkein. Mieleeni tuli jopa eräänlainen tabujen rikkominen, sillä kirjassa on kuvattu esimerkiksi vanhempien riitelyä ja Ponin karkaamista kotoaan! Tässä kirjasarjan ensimmäisessä, Puluboin ja Ponin kirjassa, kyselin esikoiselta pari kertaa onko kirja liian pelottava (ei kuulemma ole). Kirjat eivät myöskään kaihda pehmeitä kirosanoja, sanotaanpa kerran ihan, että Pelkule! Kirjoissa on myös puluille ominaiseen tapaan kakkahuumoria, kun minkäs kukin luonnolleen voin. Voi olla, että kaikille perheille nämä kirjat eivät tunnu sopivilta mutta meillä tämä juttu on kolahtanut kuin se kuuluisa metrin halko päähän. Poniosuuksista minulle tulee mieleen hieman sellaista Katri Tapolamaista kielen monitasoista käyttöä. Ja sehän tarkoittaa suomeksi Laatua.


Puluboin ja Ponin kirjat on kuvittanut taitava Emmi Jormalainen. Kirjojen kannet ovat minusta erinomaisesti onnistuneita niin värityksensä kuin kuvituksensakin puolesta. Mustavalkokuvitus tukee kirjasarjan myötä ideaaliseen pituuteen lyhentyviä lukuja mahtavasti. Kuvitusta taitaa löytyä joka sivulta ja välillä se on lapsimaisen yksinkertaista (kuten Ponin piirrustuksia), kuvassa saattaa olla esimerkiksi pelkkä musta läikkä ja pulun jalanjälki. Kaikki luvut on jaettu kertojansa mukaan ja tämä on joka kerta kirjoitettu kuvittamalla kirjaimet uskomattoman monipuolisilla ja hauskoilla tavoilla. Ensimmäisessä kirjassa on myös runsaasti listauksia (1,2,3,...), jotka on käsinpiirrettyjä (näitä on kiva lukea lapsen kanssa vuorotellen lapsen lukutaidon mukaan). Kirja on myös täynnä tummennusta, lihavointia ja kirjasinkoon muutoksia mutta silti niin, ettei lukeminen ollut yhtään sekavan tuntuista vaan juurikin ääneen lukemista tukevaa ja innottavaa. Kirjat ovat sellaisia, joita olen intautunut lukemaan erilailla äännellen. Myös kertojaäänen selkeä vaihtuminen helpottaa tätä ja tekee siitä mielekkään. Tarinat ovat myös monin tavoin, kuvituksen kanssa, nerokkaita ja kikkailevia. Esimerkiksi vierekkäisissä tarinoissa saattaa olla yhteneväisyyksiä toisiinsa, joita ei sen kummemmin avata. Kirjat pitävät (varsinkin kaksi viimeistä) jopa aikuislukijan mielenkiinnon hyvin yllä, eivätkä ne vaivu välillä täyttötekstimäiseen uneen. Mikä mahtavinta, kerronta on hyvin läpinäkyvää koko ajan. Tällä tarkoitan sitä, että kirjat puhuvat lukijansa kanssa, esimerkiksi Puluboi kertoo että tässäpäs me nyt kirjoitettiin teille tämmöinen kirja ja avaa jopa etukäteen mitä kirjassa tapahtuu, näin ollen jännimpiä kohtia lieventäen mutta myös lukijan/kuulijan kokonaisymmärrystä tukien. Löydän näistä kirjoista niin paljon kehuttavaa, etten malta lopettaa. Ja kirjojen juonet, jotka oikeasti kiinnostivat minuakin, jäivät nyt kokonaan referoimatta!


Mutta lopetan silti, että esittelyni pysyy jonkin lukumielekkyyden rajoissa. Olen todella iloinen, että näin upeita lastenkirjoja tehdään. Ihan pakko kirjoittaa tähän vielä kirjojen tekijöille suulkiitos valtavasta heittäytymisestä lastenkulttuurin saralla. Olette ilahduttaneet meidän arki-iltojamme useita kertoja! Toivottavasti Puluboin ja Ponin seikkailut jatkuvat vielä monella kirjalla! Ja vaikken pisteitä enää ole jakanutkaan, niin mainitaan, että Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja saisi minulta ja varsinkin kummaltakin lapseltani 5/5.


"- Päivää, sinitakkinen hevonen. Minä olen puluboi. Teen lapoltin tästä # vankilasta.
- Hiir-hir-ha-haa.
Älä siinä naula. Sano minulle päivää.
Takapotku takapotku takapotku.
- No himputti. Alat heti pukittelemaan. Äläs ylitä siinä. Minä olen siipilikko lintu. Minä näytän kohta sinulle kalatepotkun. Tai kilveen. Minä näytän sinulle kilveen jos et lauhoitu. Kiai!"

- Veera Salmi ja Emmi Jormalainen: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja

torstai 11. syyskuuta 2014

Empo ja oikea ystävä

Pirkko Haraisen ja Ulla Virkamäen Empo ja oikea ystävä on syksyn piristävimpiä kotimaisia uutuuksia. Kirja kertoo mukavasta pojasta, Emposta, joka on ystävällinen ja oikea kaikkien kaveri. Empo osaa ottaa toisia huomioon mutta jättää omat toiveensa kertomatta ja sopeutuu tilanteisiin toisten ehdoilla, hymy huulillaan.


Kertomuksessa kerrotaan viidakon eläinten arjesta, jossa rauhallinen Empo elelee. Kuitenkin eräänä päivänä viidakkoon saapuu kummallisen näköinen kaveri, jolle toiset nauravat. Tällöin Empo uskaltaa puolustaa uutta lasta ja saa muutkin ymmärtämään, että lopulta me kaikki olemme erilaisia ja sellaisenaan riittäviä. Empo tutustuu tulokkaaseen ja huomaa vihdoin löytävänsä ystävän, jonka kanssa voi kertoa mitä oikeasti ajattelee ja olla kuten haluaa.



Tarina on hyvin rauhallinen ja koosteinen satu, joka ei toisaalta yllätä, mutta antaa turvallisuudessaan hyvän mielen. Värikkäässä, hieman naivistisessa ja persoonallisessa kuvituksessa on jotain lumoavaa. Ja se, että eläimet ovatkin meille vieraasta ympäristöstä, viidakosta, on jotenkin kiehtova ratkaisu. Asetelmasta ja ehkä hieman tarinan tunnelmasta tulee mieleeni nopeasti David McKeen Elmeri -norsun seikkailut. Ja yhdistääpä kirjoja myös sama kustantaja (Kustannus-Mäkelä, 2014, kirja saatu kustantajalta, tosi kiva juttu muuten, että Mäkelä kustantaa myös kotimaista!).


Vaikka kirja vaikuttaa päällisin puolin aika simppeliltä on siinä monta hyvää ja tämän(kin) hetken kuumaa aihepiiriä: ystävyys, sosiaaliset taidot kaveriporukassa ja se kiusaaminen. Mielestäni mukavaa on myös se, että pääosissa on rauhallinen, omissakin ajatuksissaan viihtyvä, hieman ujohko Empo. Ja tämä piirre esitellään minusta positiivisella tavalla (tämä aukesi minulle vasta toisella lukukerralla), Emposta on mukava olla Empo, vaikka joustaakin lähes kaikessa ja peesaa porukassa. Tämä saa myös minut miettimään miten paljon kannustamme lapsiamme pärjäämään, tuomaan itseään ja toiveitaan esille porukassa. Miksi päsmäriys on parempi piirre kuin joustaminen? Muistammeko sen lisäksi opettaa, että kaikki ei aina mene oman mielen mukaan ja kaikki meistä joutuu joustamaan ja tekemään kompromisseja joka päivä? Varsinkin siellä ryhmässä.


Kirjassa Empo on vähän ihastunut yhteen Linda Leopardiin. Tämä pikkuinen lisä tarinassa on mielestäni onnistunut. Se avaa tasapainoisella ja suloisella tavalla ihastumista mihin kasvavat lapset ryhmissä väistämättä joskus "törmäävät". Toiselle ihastuminen voi olla hyvin luonnollista, mutta toiselle se voi ollakin vähän hämmentävämpää. Oikein mukava kirja ja ehdottomasti minulle yksi syksyn kiinnostavammista, jos ei jopa koko vuoden. Myös Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on kirjoittanut kirjasta ja ajatellut Empon tarinaa ehkä hieman eri vinkkelistä kuin minä! On hauska huomata, miten monilla tavoin kirjoja voi lukea.


"Harva tiesi, että Empo rakasti lakritsia.
Sitä hän olisi voinut syödä vaikka kuinka paljon."

- Pirkko Harainen ja Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä

tiistai 9. syyskuuta 2014

Merirosvo ei pelkää pimeää!

Merirosvoleikki taitaa olla yksi lasten ajasta toiseen säilyvistä roolileikeistä. Siksipä kirja merirosvoleikistä kuulosti myös meille oikein sopivalta, olihan kannessakin mukana pikkusisko nalle, jolla on keijuvaatteita yllään. Merirosvo ei pelkää pimeää! (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki, pyydetty kustantajalta) kertoo nallesta, joka aikoo jatkaa päiväistä merirosvoleikkiään nukkumalla yksin yön ulkona. Pikkusisko haluaisi merirosvoleikkiin mukaan, kuten myös yöleirille, ja tämäpä vähän ärsyttää isoveljeä.


Niin tuttua, vai mitä?! Kirja on siis huippu sisarus(/ryhmä)kirja leikki-ikäisille lapsille. Minusta on ihanaa seurailla omia leikki-ikäisiäni miten upeita leikkejä he saavatkaan jo aikaan. Aika monesti isompi kuulostaa ohjaavan leikkiä mutta pienempi ei tästä välitä ja kuulostaapa laittavan välillä kampoihinkin. Kirjan tavoin myös "älä tule" -tilanteita tulee, kun isommalla olisi jo taitavampi rakennus tai muu idea menossa ja näissä tilanteissa merirosvolippu liehuu herkästi.


Alison Edgsonin kuvittamia kirjoja olen muistaakseni esitellyt aiemminkin. Ettei kyseessä ollut hiirisisaruksista kertova kirja vähän samalla sisarusteemalla? Kuvitus on tässäkin hempeän kaunista, nallet ovat sympaattisia ilmeineen ja piirrosjälki pehmeän oloista. Kuvat ovat myös mukavan värikkäitä. Kirjan tekstin on kirjoittanut Maudie Powell-Tuck.


Taas yksi oikein hyvä perusarkikirja, joka on lähellä pikkulasten perhe-elämää. Mainio myös iltasaduksi, vaikka juonessa on pikkuriikkinen jännitysmomentti (sillä kirja käsittelee myös nukkumaan menon jännittämistä) mutta tarina loppuu taastusti hyvin ja kokonaisuus on koko ajan hyväntuulinen ja mukava.

Mitä roolileikkejä teillä leikitään? Ovatko merirosvot vallanneet teidänkin olohuoneen?


"'Ei keiju voi olla merirosvo!'
Reetu räjähti. 'Jätä minut rauhaan!'"

- Maudie Powell-Tuck ja Alison Edgson: Merirosvo ei pelkää pimeää!

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Mestari Masa kikatuttaa

Voi voi, minulla on vielä monta syksyn uutuutta esittelemättä. Voi voi, siitäkin, etten oikein töitten jälkeen ehdi ottaa tälle blogikirjoitukselle niin paljon aikaa kuin ehkä tahtoisin, mutta näillä mennään. Toistaiseksi bloggaamisharrastus on tuntunut kuitenkin ihan kivalle. Kirjoituskoneeni saisin kyllä vaihtaa sellaiseen, jossa n-kirjainta ei tarvitsisi painaa sormi krampissa!



Alison Brownin Mestari Masa kiinnosti minua syksyn uutuuksissa kantensa vuoksi, sillä kuvitus näyttää kivalta (Kustannus-Mäkelä, 2014, suomennos Terhi Leskinen). Kirja kertoo Masasta, joka haluaa jonkin sortin mestariksi, mutta oman taitolajin löytäminen onkin vaikeaa. Kirja on hyväntuulinen, hieman vauhdikas, humoristinen, ääntelevä ja kakkahuumoriltakaan ei säästytä. Siispä se on ainakin kummallekin meidän lapselle sellainen kirja, jota pyydetään uudestaan ja uudestaan, että päästään kikattelemaan ja pitämään hauskaa kirjan äärellä! No ja tällaisiahan sitä lapselle soisi: kirjoja, jotka viihdyttävät ja antavat hyvää mieltä. Kirja toimii siis mestarillisesti arkistressin poistattajana ja yhteisen hyvän olon nostattajana. Ei mitään halipusisöpöstelykamaa, eikä aikuiselle mitenkään suuri taiteellinen, mind blowing -kokemus, vaikka kuvitus on mielestäni värikkyydessään, (taas) sarjakuvamaisuudessaan ja monipuolisuudessaan oikein hyvä. Mutta lapsia vartenhan me vanhemmat näitä kirjoja luetaan, vai mitä? Ja tämän kirjan kohdalla sen tekee ihan mielellään (sopivan mittainenkin vielä).

The kikatussivu.


Jopa varas on hymyhuulessa!
Mitä hauskoja kirjoja teiltä löytyy? Tykkäävätkö teidän lapset kirjoista, joiden ääressä saa kikatella? Entäs sinä?


"Tuo vasta näyttääkin hauskalta! se huudahti.
- Minusta tulee Masa, maanmainio tukkataituri!"

- Alison Brown: Mestari Masa

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kirjastosta vaihtelua, ja muuta turinaa

Tulipa eilen puheeksi toisella portaalilla (Liinan kanssa), että lapsille lukemista mukavoittaa kovasti se, että saa itse valita vaikka puolet luettavista kirjoista ja se, että kirjoja vaihdellaan välillä. Minua kyllästyttää aika nopeasti samojen kirjojen lukeminen, jonka vuoksi kirjastolainat ovat minulle pelastus. Luen mieluummin vaikka vähän typeriäkin lastenkirjoja kuin vain huippuja kerta toisensa jälkeen. Kun lukee paljon, erottaa myös omat henkilökohtaiset jyvät akanoista ja homma pysyy kiinnostavana.

Kuin aarreaitta. Mutta kirjastokassi.
Olen onnekseni ehtinyt käydä töiden aloittamisen jälkeen jo pari kertaa kirjastossa (hakemassa opintokirjoja- tosin vain kirjahyllyn koristeiksi) ja aina mukaan on lähtenyt saman kokoinen säkki kuin sinne on palautettu. Kertaalleen jopa varasin kirjapaketin kirjastoon, säästääkseni etsimisaikaa, mutta nyt syksyn uutuuksien myötä uutuushyllyltä löytää helposti uusia kiinnostavia kirjoja. Kassin, jos toisenkin.

Kyllä, mukana on jo talvikirjoja.
Tällä viikolla saaliimme oli tällainen (kuvat). Monenlaista ja jopa disney-kirjojakin, vaikka niitä olen vähän vältellytkin. Luimme pari viikkoa sitten Bambin samasta tiivistetystä kirjasarjasta ja olihan se aika surullinen ja raadollinenkin kirja. Esikoinen kiinnostui hieman jännittävästä tarinasta ja kuopus yllättävän vähän kuvituksesta, vaikka toki vauvabambi olikin "söpöööö!".

Lastenkirjojen myyntilistan kärkeä.
Yritän esitellä täällä monenlaisia kirjoja mutta totuus on etten esittele useinkaan kirjoja, jotka eivät minua ollenkaan hetkauta. Kirjastolainoista suurin osa tulee luettua vain kerran. Luemme iltaisin usein kolmea kirjaa, joista viime viikkoina kaksi on ollut kuvakirjoja ja kolmanneksi on hypännyt pitemmät sadut, mikä on ollut aika kiva lisä itsellekin. Olemme tässä löytäneet jopa aika pitkän lastenkirja(sarja)n, jonka esittelyn ajattelin kirjoittaa pikimmiten. Olen saanut hämmästellä sitä, miten kuopuskin voi ihastua pitkään lukuun vain siksi, että kirja luetaan erityisen ilmeikkäästi, se on hauska ja kieli on leikittelevää. Enpä anna muita vinkkejä (enpä) mikä kirja on kyseessä niin saatte lauantaiksi pienen pähkinän saunanlauteille (hahaha).

Viikolla sain kiinnostavaa spostia ja palautetta Lastenkulttuurin vinkkarilta, sivustolta, josta löytyy ammattilaisen kritiikkiä ja itse asiassa ihan näin maallikostakin hauskasti ja suorasukaisesti kirjoitettua asiaa. Käykääpä tsekkaamassa, sillä tämäkin blogi on päässyt maininnan asteelle: "Jouduin muuten tiedonhakureissullani taas mielenkiintoiseen blogiin: Sininen keskitie.blogspot.fi - sitä pitää kirjoihin innostunut äiti, jonka kommentit lasten ensikirjoista kumpuavat varmasti suoraan käyttötilanteista.".

Uusi pahvikirja (Kustannus-Mäkelä)
Ja onpa tänne joutunut viime aikoina pari muutakin kävijää, sillä täydeksi yllätyksekseni lukijamäärät ovat kesän aikana lähes tuplaantuneet per päivä. Myös sivuston oikeassa laidassa oleva Lukijat -määrä on jo kahden päässä luvatusta arvonnastani (minulla on jo mielessä kolme kotimaista arpakirjaa, ehkäpä vuoden lupaavinta, ja jos minulta kysyttäisiin niin näille saisi se F-ehdokkuuskin napsahtaa- arvaako joku mitkä nämä kolme omaa suosikkiani on? lupaan oikein arvanneelle ylimääräisen arpalipun mahdollisesti tuleviin arpajaisiin.). Viime yönä näin unta, että lukijoita oli pumpsahtanut yhteensä 112 henkilöä. Mitähän sekin sitten tarkoitti. Mutta arpajaisille tuli kyllä tulenpalava kiire!

Mukavaa lauantai-iltaa ja iltasatujen huumaa!


"Puluboiiiii! Antakaa Puluboiii tänne!"

- kuopuksen käskevä huuto keskellä yötä

perjantai 5. syyskuuta 2014

Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

Anneli Kanto on riimitellyt aakkoskirjan limerikeillä, eli viisisäkeisillä riimiruonoilla. Kirjan alussa kerrotaan, että limerikki -ruomuoto tunnetaan jo 1300-luvulta ja se on usein pilaileva ja ensimmäisellä rivillä on mainittava jokin paikkakunnan nimi. Siitäpä siis limerikkejä tekemään!


Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto, 2014, pyydetty kustantajalta) esittelee aakkoset tutussa järjestyksessä. Kirjan on kuvittanut Kaisa Rekinen ja kuvat näyttävät minusta digitaaliselta grafiikalta. Kuvissa on mukavat värit ja paljon öttiäisiä ja eläimiä, kirjan nimen mukaisesti. Lapseni kiinnostuivat kuvista kovin.



Anneli Kannon kielellä leikkivät riimittelyt ovat välillä jopa suorroo savvoo. Loruja lukiessa minun piti ihan kovasti miettiä mitä niissä tapahtui, luinhan niitä työpäivän jälkeen iltasatuna. Ehkäpä lorut olivat myös vaikeita leikki-ikäisille lapsillenikin, sillä he halusivat kuulla vain pari kerrallaan ja jatkaa seuraavana iltana. Siitä mietinkin, että aukeaisivat riimit paremmin vanhemmalle kuulijalle? Myöskin limerikin idea voi olla leikki-ikäiselle lapselle asia, jota hän ei osaa sinänsä arvostaa, kuten aikuinen. Mutta tulipahan lueteltua suomalaisia kunnannimiäkin, joita suurinta osaa lapseni eivät varmaan olleet koskaan kuullutkaan.


En voi olla sanomatta, että tätä lukiessani mieleeni tuli koko ajan Johanna Kettunen-Huangin Aivan ihanat aakkoset -kirja, joka on ehkä minun suuhuni ja huumorintajuuni osuvampi aakkoskirja. On hyvä asia, että aakkoskirjoja tehdään ja päivitetään uusiin kuosiin, sillä aakkosten opettelu kuuluu lasten arkeen vielä tänä digiaikanakin. Meillä esikoisella on nyt alkanut aakkosten intokausi ja hän hakee kirjaimia niin magneettien, palikoiden kuin sellaisen pehmopalapelinkin kautta. Ja tokipa kirjaintoilija äiti suo hänelle mielellään monenlaisia aakkoskirjojakin! Toinen aakkoskirja, joka tätä kirjaa katsellessani mieleeni nousee on Heli Laaksosen Aapine, joka on mielestäni myös Kannon kirjan mukaan hieman varttuneempaan makuun. Olipa tuo kirja kirjamessuillakin sopivasti aikuisten puolella esiteltävänä!


Millaisia aapisia teiltä löytyy?


"Banaanikärpäsen valtio on Panaman banaani.
'Makoisa, keltainen, kukkea maani!
Meni oikeaan tai väärään,
minä täällä määrään.
Kansalaiset, totelkaa sanaani!'"

- Anneli Kanto ja Kaisa Rekinen: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Montako yötä on syntymäpäivään?

On kirjan nimiä, jotka vievät kirjaesittelijöiden tarpeellisuuden mennessään (heko heko)! Ja on kansia, jotka huijaavat kirjan sisällöstä. Mark Sperringin kirjoittama Montako yötä on syntymäpäivään? -kuvakirja kertoo ihan juuri siitä mitä lupaakin, eli malttamattoman Otso nallekarhun synttäreiden odotuksesta, joka tietysti lopulta päättyy itse iloisiin syntymäpäiväjuhliin (Kustannus-Mäkelä, 2014, suom. Raija Rintamäki, pyydetty kustantajalta). Mutta minulle kirjan kuvitus on suuri yllätys ja ilo. Vaaleapohjaisesta kannesta en olisi uskonut miten ihanan kauniit ja kylläisen värikkäät kuvat kirjasta löytyvätkään!



Kirja on kirjoitettu hauskalla toistuvuuteen perustuvalla tavalla ja tässäkin taas on huomioitu sekä lasta että vanhempaa. Isänallen (yksinhuoltaja ilmeisemmin) ilmeissä nimittäin näkyy hienoinen ärtyneisyys jo Otson kyselyihin mutta samalla kirjassa kuvataan miten mukavaa juhlan rakennus on kaikille. Tarinassa on sopivasti söpöyttä mutta myös huumoria. Ja lopuksi loppuhuipennus, sillä ainahan jotain uutta odotettavaa on (tiedätte kyllä mitä, mutta vinkkaan, että siihen liittyy punainen väri ja valkoinen parta).




Kustannus-Mäkelän kirjoissa olen huomannut olevan usein näitä hyväntuulisia lasten arkikirjoja, ja tässäpä taas yksi sellainen. Kun kirjaa katselee, alan hymyillä. Sebastien Braunin kuvitus todellakin on aika kaunista ja siinä on pikkuvinkkejä, joita teksti ei kerro. Kuvituksessa on myös välissä sarjakuvamaisuutta ja yhdessä kuvassa voi lapsi seurata Otson reitin etenemistä sormella. Kyllä nämä nykyajan kirjat ovat monin tavoin ajateltuja ja toteutettuja, että ei voi vaan kuin ihailla ja nauttia tuloksista.



"Illalla kun pikku Otso oli peitelty unille, se oli kuulevinaan sahaamista ja vasarointia
ennen kuin...
kroooh
nukahti sikeään uneen."

- Mark Sperring ja Sebastien Braun: Montako yötä on syntymäpäivään?