maanantai 30. maaliskuuta 2015

Sängynaluskansa karnevaalit

Ella Brigattin kirjasarja Sängynaluskansa on saanut toisen kirjansa Karnevaalit (Kulttuurikioski osk, 2015). Ensimmäisen kirjan esittelinkin teille Helsingin kirjamessujen jälkeen. Esikoiseni on kuunnellut ensimmäistä kirjaa äänikirjana aina silloin tällöin, joten kun kirjailija kyseli halukkuuttamme lukea myös toinen kirja, oli esikoisen vastaus valmiina. Tosin pettymys äänikirjan puuttumisesta oli suuri ja sitä piti tarkistaa kirjan kansista pariin otteeseen.


Sängynaluskansa Karnevaaleissa tarina alkaa ja loppuu ihanan tutusti. Se hymyilytti minua ja esikoista. Kirjassa vilkut, tuo sängynaluskansa, joka temmeltää öisin, pitävät juhlat mutta kissa nimeltä Metri aivastaa kalanpierunhajuisen aivastuksen vilkkujen luolastoo ja se hajoaa. No vilkutpa eivät vähästä eikä suuremmastakaan paljon välitä, vaan ovat oikeita positiivisuuden perikuvia ja kääntävät kaiken positiiviseksi. Niinpä vilkku, joka aiheutti kissan aivastuksen ei saa sättimistä vaan kunniaa. Tarina on täynnä vauhtia ensimmäisen kirjan mukaan: on ilotulistusta ja seikkailua kissan kyydissä.

Kirjan kuvitus, jota löydät lisää tyylikkäiltä kirjojen www-sivuilta, on mielestäni ensimmäiseen verrattuna hieman vaaleampi, mikä oli minulle mukava yllätys. Kirjassa on hauskoja kohtia ja hyväntuulisia sanoja, kuten raketti Super Pum. Nytpä huomaan myös, että ensimmäiseen verraten lorut ovat hävinneet toisesta kirjasta.

Sängynaluskansa on hauska kuvaus siitä miltä pienemmästä iso maailma näyttää. Aika usein meidän aikuisten olisi hyvä miettiä miten lapsi kokee erilaisia tilanteita ja tapahtumia. Samoin kuin ajatella vastoinkäymiset positiivisemmalta kannalta! Vai mitä?


"Ylikeittiömestari Vuoka huomaa, että Ylivilkun pramea ananaspäähine puuttuu.
- Mitä ei ole, sitä ei tarvita! tuumaa Ylivilkku ja kaikki nauravat yhteen ääneen."

- Ella Brigatti: Sängynaluskansa karnevaalit

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kun minusta tuli isoveli

Voi kylläpä tätä kirjaa lukiessani tuli vanhat ajat mieleen. Odottaessani toista lastamme etsin villisti lastenkirjoja toisen vauvan tulosta perheeseen ja sisaruskateudesta. Mukavia kirjoja löytyikin, ja vähemmän mukavia. Ilolla saatankin nyt kaikille pikkusisaruksia odottaville tai jo saaneille kertoa, että Lasten Keskukselta on tullut todella hyvällä sisällöllä oleva kirja Kun minusta tuli isoveli. Kirjan on kirjoittanut Catherine Leblanc ja kuvittanut Eve Tharlet (2015, suomennos Marketta Vaismaa).


Kirjassa tietenkin karhuperhe odottaa vauvakarhua ja pieni karhunpoika odottelee innoissaan saadakseen oman kaverin. Odottaminen kestää, niinhän se kestää, mutta eräänä päivänä pikkukarhu huomaakin vanhempien kadonneen ja mummokarhun kertovan, että vauvakarhu on syntynyt yöllä. Pikkukarhu pääsee katsomaan vauvaa sairaalaan. Kotona vauva nukkuu ja pikkukarhu saa taas toivomansa huomion vanhemmilta mutta vauvan kasvaessa, vauva vaatii koko ajan enemmän huomiota vanhemmiltaan- ja vielä haiseekin aika pahalle. Pikku Karhu ei tajua miksi ihmeessä vanhemmat jaksavat ihastella moista nyyttiä?!



Lopulta tietenkin Pikku Karhu huomaakin vauvan erityisyyden, vauvan hymyillessä vain hänelle. Tarina on siis ihana perusjuttuja uuden lapsen perheeseen tullessa käsittelevä kirjanen, jossa kuvaillaan aika tutunoloisesti odotus- ja vauva-arkea. Eva Tharletin kuvitus on varsin rauhallinen mutta pikkukarhun tunteita hyvin kuvaileva.



Lukukokemuksemme oli aika hauska. Ajattelin kirjaa pyytäessäni, että tilanne on varmaan mielenkiintoinen isosisarukselle- tuleekohan hänellekin jotain muistikuvia menneestä? No, meillä pienimmänen, the vauva eli varsin leikki-ikäinen, totesi ensimmäisellä sivulla, että jahas hän on muuten sitten isoveli. Siihenpä isompi, että ei se näin ole, vaan hän ON. Seurasi pieni nahistelu ja itku, varsinkin kun sanoin että pienempi sattuu olemaan pikkusisko. Pikku-iso -vertailu ei ole nyt in. No saimme kuitenkin kirjan luettua ja kumpikin kuunteli mielenkiinnolla. Isompi naureskeli mukanani jollakin tapaa niin tietäväisenä...

Jälkeenpäin annetut pisteet lapsilta eivät olleet oikein mairittelevat. Pikkusisko = 4 (en usko että tajuaa koko pistejuttuja mutta antaa sata jos on paras) ja esikoinen = ei halunnut antaa pisteitä. Minäpä silti sanon, että vallan mainio kirja tästä aiheesta, eli kannattaa lukea jos sattuu olemaan ajankohtaista- ja mikäpä ettei lukisi vaikkei näin olisikaan?

Voihan niitä vähäisiä muistoja <3!
Vai mitä?


"Pikku Karhu ei olisi millään malttanut odottaa, mutta leikkikaveri sen kun piileskeli äidin mahassa."

- Leblanc ja Tharlet: Kun minusta tuli isoveli

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Ihmeellinen syntymäpäivälahja

Mitenkähän kävisi jos nykylapsi saisi syntymäpäivälahjakseen pienen siemenen? Näin käy Giuliano Ferrin Ihmeellisessä syntymäpäivälahjassa, jossa hiiri saa isoisältä siemenen. Hiiri vähän pettyy mutta vaari opettaa kuinka siemen kylvetään multaan ja sitä kastellaan.



Tarvitaan malttia ja odottelua, että työ palkitaan. Eräänä päivänä hiiri unohtaa kastelun, kun lähtee uimaan ystäviensä kanssa, ja verso nuupahtaa. Onneksi se herää vielä eloon kastelemalla. Sairastamisen aikana hiiren ystävät auttavat kasvin kastelussa ja kasvista kasvaakin ihana tomaattipensas! Kasvin kasvaminen siemenestä on aika monen kuvakirjan idea, joten sinänsä kirja ei ole erityisen freesi. Kuitenkin Ferrin ihanan ihana kuvitus, lempeinä värityksineen ja taidokkaine maalauksineen on ihana kokonaisuus. Kirjassa on myös reipas annos hyväntuulisuutta ja iloa.




Näin pääsiäisen alla siemenen itäminen onkin usein hyvin tuttu juttu lapsille. Ohraa kylvetään kaikenlaisiin kierrätyskippoihin ja ihmetellään ruohon kasvua. Ferrin kirja sopii siis kevääseen kuin ohra kissalle (todettakoon, että siivosimme juuri kissan ohrakakostelun). Kirjasta tulee mieleen myös kotimainen ihanuus, Liisa Kallion Pikku Papu ja kukka, joka sopii vielä pienemmällekin lukijalle selkeine kuvineen. Luin Ferrin Ihmeellisen syntymäpäivälahjan kuopukseni kanssa ja tykkäsimme molemmat: kirjan lopussa hymyilytti ja oli lämmin olo. Kuopus antoi blogihistoriamme ensimmäiset pisteet välillä 1-10. Se on sata.



"'Kylläpäs tämä on tylsää touhua!' se tuumasi.
'Odotas vain - kärsivällisyys palkitaan', pappa toisteli."

- Giuliani Ferri: Ihmeellinen syntymäpäivälahja (Lasten Keskus, pyydetty kirja, suomennos Susanna Sjöman, 2015)

torstai 26. maaliskuuta 2015

Kukkuu!

Blogi on päivittynyt koko alkukevään kerta viikko -tahtiin, sillä kevään uutuuksia on tippunut aika hiljalleen ja totta puhuen olen ehtinyt käydä kirjastossa hyvin paljon vähemmän kuin kotiäitivuosinani ja kaiken lisäksi saldo sieltä on ollut melko keskinkertainen, jopa tylsä. Sen lisäksi nuorimmaiseni on innostunut nyt Niistä Prinsessakirjoista, eli yksi iltasaduistamme on aina plinsessa! Neljänneksi vanhimmaiseni ei enää kiinnostu kuvakirjoista niin kuin esimerkiksi syksyllä! Apua! Ja tämän rinnalle ovat tulleet pidemmän lukukirjat, kuten ikuisuusluvussa oleva Fedja-setä - kokoelma, jossa olemme menossa sivulla 264/53. Samalla toki pitää lukea sarjiksia, tietokirjoja, ja kaikkea niitä kirjoja, jotka on jo blogattu...


Mutta tällä viikolla on tapahtunut suuri kevätkirjojen saapuminen, sillä sekä Lasten Keskukselta että Kustannus-Mäkelältä saapui pino kirjoja, joista olemme olleet kiinnostuneita! Joten seuraaville viikoille ehdin toivottavasti kirjoitella useampia postauksia per viikko! Luvassa on paljon kiinnostavia lasten kuvakirjoja mutta samalla myös kaksi kasvatukseen liittyvää kirjaa meille aikuisille!


Ja ilolla tämän ruuhkan aloitankin lemppareillani, eli vauvakirjoilla! Lasten Keskukselta on ilmestynyt Giuliano Ferrin pahvikirja Kukkuu (2015, suomennoksi riimitellyt Maisa Tonteri). Ferrin kirjoista olen aiemmin ihastellut kuvakirjaa Tatu kasvaa suureksi, jota luemme vieläkin aika ajoin. Ferrin kuvitus on uskomatonta- myös tässä  ns. vauvakirjassa. Kirjassa esitellään seitsemän eläintä: karhu, kettu, possu, koira, kissa, siili ja pöllö. Eläimet ovat aukeaman oikealla puolella ja niiden käpälät/siivet ovat läppinä kasvojen edessä. Vasemmalla puolella on ainostaan toistuvasti samalla lailla alkava kysymys "Kukahan on piilossa..." ja pieni loru kustakin eläimestä.


Kirja on mielestäni oikein loistava vauvakirja. Kirjassa on maltettu ihanasti jättää kokonaisuus vauvan (ja vauvaa hoitavan vanhemman, hehe) tasolle. Vaikka kuvitus ei olekaan ihan omasta mielestäni ideaalisimpia ensikuvia, eli perusvärisiä, yksikertaisia ja tarkkarajaisia, vaan enemmän vesivärimäisen pehmeitä ja tekstuurimaista jälkeä olevia, niin silti eläinten kasvot ovat selkeitä ja rauhallisia. Läpät ovat aina pienille silmille, käsille ja mielille hitti juttu. Esinepysyvyyden ja asioiden häviämisen jännittävyyden kanssa leikkiminen on lapsen kehityksessä hyvin tärkeä juttu- ja niin kiehtova. Ja ajattelepas, kun oma käsi alkaa totella käskyä: käännä läppä! That's a mind blasting moment!


Myös kirjan tekstissä ollaan niin oikeilla jäljillä. Tekstissä on toistuvuutta, mitä lapset rakastavat ja myös pikku hiljaa oppivat ulkoa, mikä luo ihanaa tuttuutta ja turvallisuutta lapselle. Samalla teksti on loruteltua, jota on mukava lukea- ja varsinkin lapsen kuunnella (ja jälleen kehittävää). Ja tekstiä ei ole liikaa.


Ja eikä tässä vielä kaikki. Lopussa löytyy tuo hittituote: pikkupeili, josta kurkitaan omaa nassua ja lorutellaan lapsen omalla nimellä. Aijai, minä tykkään! Ja niin tykkäsi myös pian kolmevuotiaani, joka halusi kuulla tuon ihanan itsestä kertovan (ja välillä äidistä) viimeisen sivun noin kymmenen kertaa peräkanaa. Kukkuu!

Vauvakirjat ovat niin tärkeitä! Ja pitkäikäisiä! Meillä on vauvakirjat menneet kestäessään vuosia myös lapsen omassa luvussa. Ihan pikkuisen mietin tässä Kukkuu -kirjassa läppien kestävyyttä, joten ehkä itse säästelisin söpöä ja ihanaa kirjaa aluksi pienimmiltä käpäliltä, jotta kirja säilyisi hyvänä.


"Kukahan on piilossa
pikku käden takana?"

- Giuliani Ferri: Kukkuu

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Eläinten sukupuu

Eläinten sukupuu on uusi lasten tietokirja. Kirja on jo kokonsa puolesta vau, mutta samoin myös kuvituksensa. Kuvitus tuo mieleeni sellaisen vanhat koulutaulut, ihanasti ruskehtuneet mutta äärimmäisen tarkasti ja upeasti piirretyt. Eläinten sukupuun on tehnyt Katie Scott ja Jenny Broom (Nemo, 2015, suomentanut Jukka Koskelainen, kirja on saatu kustantajalta).


Kirjan kannessa on kultainen eläinmuseon pääsylippu. Kirja nimittäin on kuin retki eläimuseoon, erikoiseen museoon, johon voit astua vuorokauden ympäri ja tutkia erikoislaatuisia otuksia. Kirjan alussa kerrotaan Charles Darwinin elämäänpuun ajatusta: sitä kuinka kaikki elämä maapallolla on sukua keskenään ja peräisin yhteisistä kantamuodoista. Kirjan eläimet on ryhmitelty yhteisen kantamuodon perusteella.



Kirja jakautuu museon eri saleihin: sisäänkäynti, selkärangattomat, kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät (108 sivua). Kussakin salissa esitellään pääotsakkeesta ja sen alahaarakkeista perustietoa mutta samalla kuvissakin seikkailee sekä ikivanhoja että uusia eläimiä. Tekstikappale on itse asiassa mukavan kokoinen lukea ja samoin kuvat on numeroitu ja nimetty ja kuvien alaviitteistä on löydettävissä vielä pientä intressanttia tietoa.



Kirja on todella vaikuttava. Jopa sen sivut ovat ihanan tuntuiset. Joten kokonaisuus on varsin laadukas ja huolella tehty. Kirjaa katsellessani ajattelen, että tämä kirja jos jokin on sellainen lapsen ja aikuisen yhteinen kuvakirja ja yhdistää eri-ikäisiä lukijoita samankirjan äärelle nauttimaan laadukkaasta tietokirjasta. Kuvitus on luonnonläheisessä ja lempeässä sävyssään hyvin kaunista ja jotenkin rauhoittavaa.




Joko sinä olet löytänyt tämän uuden lasten tietokirjan?
Lapseni antoi kirjalle pisteitä: tuhatkymmentäsata.


"Tunnemme toistaiseksi vain yhden planeetan, jolla on elämää ja jossa elämä kehittynyt monimuotoiseksi: oman maapallomme."

- Katie Scott ja Jenny Broom: Eläinten sukupuu

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Isovaarin alppiruusu

Suru ja kuolema ovat vaikeita aiheita käsitellä lapsen kanssa. Kuitenkin aiheita on tutkittu paljon ja kirjoitettu hyviä vinkkejä muun muassa MLL:n sivuilla, joihin kannattaa tutustua. Kun kirjailija Ville Hytönen kysyi haluaisinko tutustua hänen uuteen omakustantamaan kuvakirjaansa Isovaarin alppiruusu (Savukeidas), otin haasteen vastaan vastaten, että aihepiiri on rohkea.


Isovaarin alppiruusussa jo aikuiseksi kasvanut mies tapaa yllättäin isovaarinsa talon kuistilla, aivan niin kuin silloin kauan sitten. Mies huomaakin olevansa jälleen pikkupoika ja siskokin on muuttunut takaisin pikkutytöksi. Isovaari haluaa näyttää lapsille missä hän on ollut ja missä kaikki muutkin elämästä kadonneet ihmiset ovat. Hän johdattaa lapset turvallisesti metsään, jota tarkkaan katsoessa voi huomata, että puissa näkyy tuttuja piirteitä jo kadonneista ihmisistä. Isovaari kertoo, ettei tulevaisuudesta kannata huolehtia, metsässä on hyvä olla ja siellä tapaamme vielä yhdessä.



Kirjan tarina on mielestäni aika symbolinen ja abstarkti. Kirjassa puhutaan kadonneista, ei kuolleista, ja viitataan enemmänkin ikävään kuin suruun. Tarina on kirjoitettu taidokkain, kaunein lausein ja tarinan ajatushan on näin aikuisena varsin kaunis ja lohduttava. Lukiessani esikoiselleni kirjaa, hän ei oikeastaan ollut kovin kiinnostunut siitä. Luulen, että tähän oli luonnollisia syitä muun muassa se, että leikki kutsui enemmän, kirjan aihepiiri ei ollut lainkaan ajankohtainen ja ehkä kuvituskaan ei ole niin lastani kutsuva. Kuitenkin lapseni kuunteli tarinan loppuun ja mielenkiintokin heräsi pikku hiljaa paremmin. Lopuksi kyselin mitä tarinassa tapahtui. Ja kuten arvelinkin, hän käsitti kirjan varsin konkreettisesti. Kysyessäni miten isovaari muuttui alppiruusuksi, hän päätteli vaarin menneen pensaan taakse piiloon ja puhuvan sieltä. Puussa ollut lapsi oli ilmeisesti piilossa jossakin kolossa. Mietin lapselle ääneen kertoikohan kirja kuitenkin ikävöimisestä ja siitä, kuinka ihmiset joita emme enää näe tai ovat kaukana voivat kuitenkin mielikuvissamme elää vaikkapa auringon lämmössä ja kukkien terälehdillä. Ajatus hauskuutti lastani kovin (tämän jälkeen keskustelu kääntyi chimoihin).



Mika Vaaranmaan kuvitus on sinisävyistä. Sininen tuo kirjaan rauhallisen olon, hienoisella melankolisuudella. Kuvitus on kuin maalauksia ja unenomaista maailmaa ja sopii herkän aiheen käsittelyyn. Kuvitustyyli on aikuismaista ja siten erilaista lastenkirjojen maailmassa. Joka toisaalta- mikäpä siinä. Katselemmehan taidetta muutenkin lasten kanssa ja lapset ottavat kuvista sen minkä ottavat.


Mielenkiintoinen kirja, joka haastaa kivasti miettimään tärkeitä asioita ja antaa mahdollisuuden keskusteluille.

Aiemmin olen tuumaillut hautajaisia ja vinkannut yhden hautajaisiin liittyvän kirjan täällä.

Miten teillä muistellaan kuolleita? Kuinka sinä olet puhunut lapsellesi kuolemasta? Voisiko tämä Hytösen ja Vaaranmaan kirja kiinnostaa teitä ikävästä, tai kuolemasta, puhuttaessa?


"Tulin vain lyhyelle käynnille sinne teille päin. Halusin kertoa, että teidän on turha pelätä tulevaisuutta. Täällä metsässä on hyvä olla."

-Ville Hytönen ja Mika Vaaranmaa: Isovaarin alppiruusu

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Poika ja mekko

On kaksi syytä miksi halusin innokkaasti lukea David Walliamsin kirjoittaman Poika ja mekko -kirjan (Tammi, 2015, saatu kustantajalta, suomentanut Jaana Kapari-Jatta). Ensimmäinen oli se, että Walliamsin edellistä suomennettua kirjaa Herra Lemu kehuttiin kovasti mm. Lumiomena -blogissa ja toinen se, että tajusin David Walliamsin olevan David Walliams, siis se Pikku-Britannia tv-sarjan näyttelijä.


Kirjan nimi on tietenkin hyvin mielenkiintoinen. No, minäpä kuitenkin kerron mistä kirjassa on kyse. 12 -vuotias Dennis, jalkapallonharrastaja, isänsä ja veljensä kanssa asustava, tavallisen erilainen poika huomaa olevansa hyvin kiinnostunut muotimaailmasta ja varsinkin naistenmuodista. Hän tapaa samanhenkisen, kaikkien ihaileman, tyylikkään Lisan, johon on hieman ihastunutkin, ja nämä kaksi kaverusta tutustuvat muodin maailmaan Vogue -lehtien kautta. Pian Dennis kokeilee itsekin Lisan kauniita mekkoja, Lisan kannustuksella. Kaverukset keksivät kokeilla menisiköhän Dennis tytöstä myös muille koululaisille, jos hänet meikkaisi ja hänelle laittaisi korkkarit jalkaan. Tästäpä syntyy tietenkin melko kuumottava farssi, joka uhkaa jalkapallofinaaleja ja päättyy yllätykseen, jota en itsekään olisi arvannut!


Tarina on kirjoitettu tietenkin tosi hauskasti ja mielenkiintoisesti. Kirjan tunnistaa tekijänsä kirjaksi! Mutta samalla David Walliams kirjoittaa lapselle, nuorelle, joskin astetta rohkeammin. Kirjassa sivutaan isältä löytyviä poke-lehtiä mutta samalla myös lihavuutta, monikansallisuutta ja muita aiheita, jotka ovat teemoina myös Pikku-Britanniassa (ja toki tv-sarjaan jopa viitataan kirjassa, moraalin tuhoajana!). Poika ja mekko ei sinänsä minusta kerro sukupuoli-identiteetistä tai seksualisuudesta vaan enemmänkin kyseenalaistaa sen, miksi joku juttu on tyttöjen ja toinen poikien. Tai vaikka miksi intialaiskaveri Darvesh pitää hassunnäköistä hattua, mutta Dennis ei. Luin kirjaa lapsilleni usein päiväsatuna (tosin olin pari viikkoa lähes äänetön, joten kirja oli hetken kesken) ja vaikka esikoiseni olikin se, joka yllätyksekseni vaati lukemaan koko ajan lisää (olisin itse sanonut, että tämä on minusta koululaisille suunnattu kirja!) niin kylläpä kaksiveekin alkoi leikeissään laittaa prinssille prinsessamekkoa...!


Minulle tämä kirja oli positiivinen yllätys ja luemme aivan varmasti myös Herra Lemun, kun saan sen kohtuuhinnalla käsiini. Näistä muuten pitäisi kyllä tehdä pokkareitakin, olisi tosi hieno juttu. Kirjan Quentin Blaken kuvitus on aika minimalistista, sarjakuvamaista. Mietin ensin, että kuvitus ei ole ehkä meille pohjoismaalaisille niin tuttu, en tiedä mistä tämän keksin, mutta jotenkin ehkä brittiläisissä (ja sielläpäin) on tämän tyylin edustusta enemmän. Kuitenkin silmäni tottui kuvitukseen nopeasti ja se on oikein mukavasti tasapainossa kirjan tekstin kanssa. Kuvitus kautta kirja sopii myös paremmin koululaiselle ja jopa esiteinille.

Luepas ääneen pari sivua pelkkää nauramista!

Tekisikö sinun mieli lukea Poika ja mekko?
Poika ja mekko -kirjaa ovat ehtineet lukea myös Kirjojen keskellä Maija ja Luetaanko tämä? -blogin Kia.

***
Tällä viikolla olemme saaneet viettää Maailman ääneen lukemisen päivää. Erilaisia päiviä on kyllä viikot pullollaan mutta ääneen lukemisen tärkeys- siinäpä oivallinen aihe. Linkkailin näitä Twitterin kautta mutta pistetään vielä tännekin, onhan aihe tärkeä muinakin vuodenpäivinä: Kirjan vuosi 2015 juttu ja erilaisia lehtijuttuja lukemisesta Lukuinto -sivulla.
Mukavia ääneen lukemishetkiä kaikille ja hauskaa viikonloppua!


"Seuraavana aamuna Dennis makasi sängyssään hievahtamatta, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi vuoristoradalla. Hänen päässään kohisi. Pukeutumisesta oli tullut sellainen olo, ettei hänen enää tarvinnut olla tylsä Dennis tylsässä elämässä. Minä voin olla kuka tahdon! hän ajatteli."

- David Walliams: Poika ja mekko