maanantai 27. huhtikuuta 2015

Hirviö tuli taloon!

Kustannus-Mäkelän kevään 2015 uutuuksien esittely jatkuu vielä parilla kirjalla! Hirviö tuli taloon on Timothy Knapmanin kirjoittama ja Loretta Schauerin kuvittama lastenkirja. Kirjan tarina on hieman tutunoloinen. On sadepäivä ja Jalmarilla on vähän tylsää, niinpä hän rakentaa majan. Vanhemmat enteilevät, että entä jos majaan saapuukin hirviö seuraksi.



Ja kuinka ollakaan majaan saapuu Riiviö -paitainen hirviö, joka kuitenkin näyttää aika vaarattomalta. Hirviöstä onkin hauskaa seuraa sadepäivän leikkiin. Tarina kutoutuu lopulta niin yhteen, että hirviön mennessä kotiin hän pohtii vanhempiensa kanssa, että entäpä jos heidän majaansa ilmestyisi ihmispentu... No sepä toki olisi mukavaa!


Hassu ja ihan hyväntuulinen tarina sadepäivän puuhailusta ja vähän jännittävän kohtaamisesta täysin pehmeällä ja lempeällä tavalla. Tämä hirviöt pelkäävät ihmisiä/ ihmiset hirviöitä -teema on mielestäni useammassakin lastenkirjassa. Kirjassa oli hauska "slogan": pari kertaa toistuva PAHA MOKA! -sanonta, jota lasten oli tietysti kiva huutaa mukana (suomennos Raija Rintamäki).



Parasta kirjassa minulle oli kuitenkin iloisen värikäs ja mukava kuvitus, jossa oli luultavasti jotain väriliitu/vesiväriyhdistelmää ja pikkuisen myös kollaasia kankaiden tekstuurien muodossa. Oikein mukavan näköistä. Mutta harmi, että niin moni tarina jää hieman kuvituksen jalkoihin. Siinäpä se aarteen etsintä onkin, että löytää tasavertainen kuvituksensa ja tarinansa puolesta. Mietin tässä yksi päivä kumpaa arvostan enemmän kuvakirjassa: tarinaa vai kuvitusta. Ehkä totuus on, että valitsen ensisijaisesti silmilleni sopivia kuvakirjoja. Jos kuvitus ei nappaa niin kirja jää hyvin varmasti hyllyyn. Mutta taas kuvituksen ollessa kiehtova, sen lukee vaikkei teksti olisi hääppöinen. Mutta kyllä se aina vähän harmittaa jos teksti ei yllä kuvitukseen. Ja miten paljon sitä innostuu ja ilahtuu, kun löytääkin lasten kuvakirjan jossa kumpikin on priimaluokkaa. Aarteita on harvassa.



Mutta summa summarum, tämä on kuvitukseltaan vahva, ihan hauska kirja, sopii myös iltasaduksi ja on aika nopsakka lukeakin!


"Sade oli lakannut, joten he veivät RIIVIÖN ÄLLÖTTÄVÄT EVÄÄ kävelylle puistoon."

- Timothy Knapman ja Loretta Schauer: Hirviö tuli taloon!

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Vauvan kanssa vanhemmiksi

Hannele Törrönen (psykologi, äiti, isoäiti) on kirjoittanut vanhemmuuteen liittyvän kirjan Vauvan kanssa vanhemmiksi (2015, Kirjapaja, saatu kustantajalta). Törrönen aloittaa kirjan mielestäni vähän provosoivasti kuvailemalla sen "...tämä on kaikille niille äideille ja isille, joita sanonta Iloinen Perhetapahtuma ei juuri naurata ja joiden arki on täynnä huolta, uupumusta, pelkoa ja äärirajoilla olemista." tai heille, jotka ovat traumatisoituneet omasta vanhemmuuden ajoistaan. No tässä vaiheessa mietin sarkastisesti, että jätänkö lukemisen kesken. Mutta onneksi en, sillä minusta tämä kirja on aivan kelpo kirja ihan kaikille vanhemmille, jotka kokevat vanhemmuuden ylä- ja alamäkiä, niin kuin yleensä elämässä koetaan.


Haa, käytin heti alkuun myös normalisointia, mitä Hannele Törrönen taas minua hätkäyttäen paheksuu. Mutta taustalta löytyy kirjoittajan elämän tuomaa viisautta. Törrönen kuvaa, että vanhemman kokemia suuria tunteita ei tulisi vain normalisoida, vaan niihin pitäisi antaa aikaa keskusteluun ja jopa mahdollisuus oman "kipupisteen" purkamiseen mistä oma kipuilu alunperin juurtuu. Ikään kuin normalisointi vähättelisi vanhemman kokemaa tunnetta/tilannetta. Hannele Törrönen kuvaa mielestäni siis vanhemmuuden yhdeksi elämän mahdollisuudeksi kasvaa ihmisenä ja yksilönä sekä kohdata menneitä mörköjä- ja voittaa ne. Tämänpä varmaan moni äitibloggaajakin on monesti kirjoituksissaan todennut: vanhemmuus kasvatti minua yhtä paljon kuin minä lapsiani.

Törrönen kirjoittaa rohkeasti ja kertookin kuinka hänen tekstejään on aikaisemmin jopa hieman kyseenalaistettu. Aiemmin hyvinkin pienet aiheet olivat tabuja. Törrönen on kirjoittanut kirjaansa kokemuksiaan pitkäaikaisena perustason psykologityöntekijänä, sekä äitinä että isoäitinä. Kirjassa on kirjoitettu raskaudesta, synnytyksestä, äitimyytistä, isyydestä, parisuhteesta, kielteisistä tunteista, vauvan ensikohtaamisesta ja lapsiarjen haasteista. Törrönen vihjaa ammattilaisena, miten lasta olisi hyvä kohdata mutta vetää hyvin usein myös muistutuksen elämän realiteeteista usein omien kokemustensa kautta kolmen lapsen (yksös- ja kaksoslasten) äitinä. Hän kuvaa myös rohkeasti miten väsyttävää vauva-arki myös hänellä oli (ettei normalisoisi!). Törrönen on myös seuraillut lähiaikaa ja kirjasta löytyy pätkiä vauvapalstoilta ja esimerksiksi Mami Go Go -blogin Mintun Beautiful body -blogitapahtumasta!

"Siksi onkin hienoa, että aika on nyt muuttunut. Äidit ovat avoimempia ja jakavat huoliaan, pelkojaan ja ilojaan. Tämä muutos on tapahtunut lyhyessä ajassa."

Törrönen kuvaa vanhemmuuttamme ja sen muutoksia lähihistoriassa. Äitiysvaatteita ei löydy enää Törrösen äitiysmuistelon mukaan ainoastaan yksi kaapu. Ja tokihan ennen vanhaan maaseudulla synnytyksen jälkeen mentiin lypsylle ja masennus oli sitä, että saattoi kesken lypsyn käydä itkemässä metsässä ja tulla taas punaisin silmin jatkamaan. Törrönen kirjoittaa "pidä tunkkis!" -huumorilla ja pidän siitä, että hän on kirjoituksessaan aika vapaa, jutteleva ja intoilevakin. Välillä kirjoitustyyli vähän uuvutti, silloin pidin päivän taukoa, mutta pääasiallisesti ahmin kirjan aika nopeasti- ja itselleni epätyypillisesti loppuun saakka. Luin viime vuonna Kaija Juurikkalan Äitikirjan ja tietyllä tapaahan näissä on jotain samanlaista, vaikka kirjoittajat kirjoittavat eri ammattitaustalla.

Törrösen kirjan helmi on minusta kirjoitus hallinnan menetyksen pelkäämisestä. Tätä se just on. Muistelen pohtineeni tätä toisen raskauden aikana täällä blogissakin, että oikeastaan sehän siinä onkin, että jo raskausaikana valmistaudutaan lapsen tuomaan elämään, jossa hallitsemattomuus lisääntyy. Olen myös miettinyt, että kun me nykyvanhemmat vielä ilakoimme omassa vapaudessamme jopa vuosikymmeniä aikuiselämässämme, olemme tottuneet jo niin hyvälle, että se lapsen tuoma hallitsemattomuuden uutuus tuntuu siksikin yllättävän kummalliselta. Kun niinhän se vain on, että odotusaikaa et voi hallita (joskus oksettaa, joskus ei), synnytystäsi et voi itse täysin "valita", lapsesikin ovat ihan omia itsejään (eikä suoraan sinun puustasi tehtyjä) ja kaiken lisäksi alkavat vielä touhuta elämässä ihan omin poluin, joihin et voi vaikuttaa sataprosenttisesti, et niin millään! Huhhei, eipä ihme, että välillä pitää huokaista ja raskaasti. Tai tehdä niin kuin Törrönen vinkkaa: vetäistä lapsen viereen makaamaan ja ihmetellä ääneen, että jopa on tilanne, mites me tästä eteenpäin mennään! Törrönen kannustaakin hyvin paljon positiiviseen näkökantaan ja pysäyttämään vanhemmuuteen ja lapseen kohdistuvia negatiivisia ajatuskierteitä, sillä usein tarkemmassa tarkastetelussa niiden lähtöperät ovatkin kateettomia!

Nousiko ajatuksia? Millaisia vanhemmuus/kasvatuskirjoja sinä olet lukenut? Mitä kirjaa suosittelisit tai vinkkaisit? Onko joku lukenut uusia kasvatusoppaita?


"Vauva on syntyessään kuin pieni linnunpoika. Katse harittaa, jäsenet sätkivät, alastomana hän vapisee ja värisee. Vauvan avuttomuus riisuu aseista, ja läheiset taantuvat kujerruksiksi ja ääntelyiksi. Hyvä niin, juuri niin."

- Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi, selviytymisen ja ilon kirja

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Mäyrä ja hirmuinen myrsky

Suzanne Chiew (kirjoittanut) ja Caroline Pedler (luottokuvittaja!) ovat tehneet kirjan Mäyrä ja hirmuinen myrsky, joka löytyy nyt suomennettuna (suom. Terhi Leskinen, Kustannus-Mäkelä, 2015, saatu kustantajalta). Eläinten metsään saapuu myrsky ja mäyrä lähtee auttamaan metsäneläimiä, jotta he voivat olla turvassa myrskyn yli.

Kuitenkin mäyrä jää itse myrskyn saarroksiin, eikä pääse kotiinsa mutta pääsee ystävien luo turvaan. Myrskyn laannuttua eläimet huomaavat, että mäyrän vanha, sukupuutalo on kaatunut. Mäyrä ja eläimet surevat menetystä mutta eivät anna surun musertaa heitä vaan ryhtyvät rakentamaan mäyrälle uutta taloa kaatuneesta puusta.



Myrsky on luonnonvoimista melko pelottava. Viime kesänä mekin Suomessa saimme kokea kaikenlaisia myrskyjä ja lähistöllämme kaatui puita ja saimme pelätä ukkosta ihan tosissaan. Se saa ajattelemaan millaista pelkoa hirmumyrskyt saavat aikaiseksi ja kuinka tuollaisissa se oman talonkin menetys voi olla todempaa kuin vielä meillä koto-Suomessa. Mutta tapahtuuhan tulipaloja ja muita yllättäviä asioita elämässä, joita ei vain voi hallita. Mäyrä ja hirmuinen myrsky on mukava lastenkirja mutta samalla siinä käsitellään tällaista hallitsematonta tilannetta, liikaa pelkoa ja epätoivoa alleviivaamatta, vaan tarina pysyy koko ajan voimavarakeskeisesti toiveikkaana. Kirjan sanoma tietenkin on, että ystävyys voittaa suurimmatkin elämänhaasteet ja on arvoista tärkein mutta kertoo myös selviytymisestä pelottavissa tilanteissa.


Kirjan kuvitus on todella kaunis ja kirjahan on sinänsä koko ajan hyväntuulinen, ettei nämä aikuisanalysoinnit varmastikaan lasta paljon kosketa mikäli tarina ei jotenkin ole ajankohtaista, vaan tarina jää aika keskinkertaiseksi. Kuvituksen värimaailma on ihana, samoin kuin eläinhahmot, jotka ovat minulle sopivan söpöjä. Pedlerin kuvitus on varsin laadukasta ja kokonaisuus balanssissa.


Mukavaa Lukuviikon viikonloppua! Olettekohan käyneet jossakin lukutapahtumassa? Minä kävin lapseni kanssa kirjakaupassa ihan kahdestaan (oikeaa laatuaikaa!) ja tyyppi tuumasi mennessään, että on käynyt kirjastossa sata kertaa mutta ehkä kirjakaupassa kaksi. Näin ehkä lähestulkoon on, mutta pitääpä jatkossakin käydä yhdessä sillä meillä oli tosi hauskaa kirjoja (ja askarteluvälineitä) katsellessa (ja ostaessa)!



Saakohan tässä samalla huojentaa mietintämyssyään ja tuumata näin puolivuosittain tyypillisesti, että taas mietityttää lastenkirjabloggailun jatkaminen ensi syksyllä. Toisaalta en millään raskisi heittää tätä pois, koska se on jo jotenkin niin- osa minua? Mutta samalla ilokseni huomaan, että lastenkirjablogeja ilmestyy koko ajan blogimaailmaan lisää ja lieneekö minulla sen omaperäisempää tarjottavaa...? Paitsi jos ei amatöörimäisyyttä lasketa.

Yhtenä tavoitteenani oli aluksi lastenkirjojen saaminen some-maailmaan enemmän esille ja siinä selvästi on tullut parannusta (voi olla mielikuvitustani tai heränneitä silmiäni- enkä siis tarkoita että se olisi millään lailla omaa ansiotani). Mutta niin... Toisaalta ensi syksynä taas on erilainen elämäntilanne ja ehkä paremmin tilaa bloggailulle (lyhennän työaikaa ja pitkät opintoni ovat jo lähestulkoon ohi!) ja toisaalta olen saanut suloisen lämmittäviä kommentteja spostiini ja kommenttilaatikkoihin, jotka kannustavat niin vallan kovin! Jotta. Eiköhän tuota vielä kerran pojat. Tai useammankin, mistäpä sen tietää!


"- Missä Mäyrä-parka nyt asuu? Siili henkäisi.
- Tuon vanhan tammen juurella on aina asunut mäyriä!"

-Suzanne Chiew ja Caroline Pedler: Mäyrä ja hirmuinen myrsky

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Uskonto lapsuuden kulttuureissa

Huomasin Lasten Keskuksen kevätuutuuksissa pitkästä aikaa kasvatukseen liittyvän kirjan, jota en malttanut olla kyselemättä blogiini. Täällä blogissani olen aikoinaan runsaamminkin pohtinut vanhemmuutta ja kasvatusta yleisesti, välillä hieman yksilöllisemminkin. Nämä yleiset ja jakavat keskustelut blogimaailmassa olivat (ja ovat) minulle varsin arvokkaita kokemuksia ja välillä niitä on jopa ikävä!

Mutta uskonto, se lienee tabu. Vai? Siitä keskustelua mielestäni vältetään sen vuoksi, että... Emme osaa keskustella asiasta suvaitsevasti, korrektisti, riittävällä järkevyydellä? En tiedä, mutta mielestäni oli oikein ajankohtaista ja korrektia julkaista kirja, jossa on erilaisia ajatuksia uskontokasvatuksesta kaikella korrektiudella ja erilaisia uskontoja arvostaen.


Uskonto lapsuuden kulttuureissa -kirjan on toimittanut Martin Ubani, Saila Poulter ja Arto Kallioniemi (Lasten Keskus, 2015) ja kirjassa on kolmetoista eri puheenvuoroa viidellä eri pääotsakkeella. Alun johdantoteemat olivat minulle mielenkiintoisimmat. Kirjan aloittaa Marjatta Kalliala toteamalla omalla topakalla ja minulle humoristisella tyylillään mm. päivähoidon uskontokasvatuksesta, että: ".. niin sanottu vasu-keskustelu, jonka juhlallisena tavoitteena on kirjoittaa lapselle yksilöllinen varhaiskasvatussuunnitelma. Tässä keskustelussa käsitellään yleensä myös uskontokasvatusta, mikä käytännössä usein typistyy sen kirjaamiseksi, mitä lapsi saa tai ei saa tehdä (Lamminmäki-Vartia 2010).". Tästä nousi valtava halu kuulla vanhemmilta, millaisia kokemuksia vanhemmilla näistä keskusteluista on? Kirjaa lukiessani tajusin itse asiassa, että omien lasteni kerhovasuissa ei ole koskaan mainittu sanallakaan uskontokasvatuksesta. Olen olettanut sen johtuvat hoitosuhteen muodosta ja pienuudesta/vko. Kalliala nitoo jälleen napakasti uskontokasvatuksen vähyyden yhteen taidekasvatukseen ja ympäristökasvatukseen- ja jopa sitoutuvan leikin mahdollistamiseen. Lopuksi Kalliala pohtii viisaasti näin: "Ajattelen uskonnon olevan osa kulttuurin syvärakenteita. Kulttuuri asuu mielissä ja sydämissä (Goodenough 1964), uskonto sieluissakin. En kiistä uskontokasvatuksen monimutkaisuutta moninaisessa kulttuurissamme. Kannatan lämpimästi omien asenteiden ja arvojen pohtimista." .

Kirja jatkuu Henrik Simojoen pohdinnalla lasten tiedonjanosta, kysymystulvista ja halusta filosofisointiin: "Tämän artikkelin keskeisin teesi on se, että lapsen edun vuoksi on tärkeää, että jo varhaiskasvatuksessa uskaltaudutaan suurten elämänkysymysten alueelle.". "Matthewsin (kirj.huom. amerikkalainen filosofi) näkökulmasta lasten kysymykset eivät vaadi ensisijaisesti tyhjentäviä vastauksia, vaan yhdessä käytyä antoisaa keskustelua asiasta. (...) Syvällisen keskustelut nousevat arjen keskeltä, ja suuret kysymykset syttyvät pienistä asioista.". Tähänpä voisi sanoa, että vaikkapa laadukkaan lastenkirjan ääreltä?

Kolmanneksi Kristiina Kumpulainen puhuu lasten dialogisesta merkityksenannosta lasten osallisuuden ja kehityksen voimavaroina, eli ollaan myös oppimisen äärellä. Lapsen näkökulman huomioimisesta ollaan jo puhuttu (no nykyihmisestä voi tuntua näin) iät ajat, joten dialogisten arvojen tuominen lastenkasvatuksen areenalle on ollut minusta äärimmäisen toivottava suuntaus. Kumpulainen tiivistää ideaa hienosti näin: "Tärkeintä on ymmärtää, ettei aikuisen ole tarkoitus olla tiedollinen ekspertti, joka antaa vastaukset lasten esittämiin kysymyksiin tai muuten omalla auktoriteetillaan vie keskustelua ennalta määrättyyn suuntaan (Kalliala 2008, Pruuki, 2010). Aikuisen olennaisin taito on sen sijaan heittäytyä lapsen kanssa yhteiseen ihmettelyyn ja pohdintaan. Keskeistä tällöin on avoin, rehellinen, kiireetön ja pohtiva ilmapiiri sekä yhteistä ajattelua eteenpäin vievät aloitteet, kysymykset ja ehdotukset. (...) Tällöin huomataan, että yhdessä ajatteleminen tuo esiin useampia näkökulmia. Samalla opitaan kuuntelemaan toista, kunnioittamaan toisen ajatuksia ja ajattelemaan yhdessä. Lapsi oppii myös harjoittamaan kriittisyyttä omia ajatuksiaan ja näkökulmiaan kohtaan." Pitkä lainaus- ja syystä!

Onnistunut kirjankansi. (valitettavan epätarkassa kuvassa)
Tämän jälkeen kirja perehtyy keinoihin millä tavoin uskontokasvatusta voidaan päivähoidossa toteuttaa. Joskus kasvatus on ulkoistettu esimerkiksi seurakunnille. Millaistahan olisi jos kaikki hoitolapset tutustuisivat erilaisiin lasten uskontoihin dialogisessa (ei pintapuolisessa?) hengessä pitkin kalenterivuotta, yhtä luonnollisesti kuin muuhun kalenterivuoteen kuuluviin traditioihin? Kirjassa kerrotaan myös ortodoksisesta ja luterilaisesta kasvatuskulttuurista, joka oli mielenkiintoista ja joita olisi toivonut myös muista maailman valtauskonnoista. Kummasti ymmärsin myös kirjan kautta kuinka tärkeitä hengelliset laulut ovat luterilaisessa kasvatuksessa. Jotkut kannanotot jäivät minulle vieraammiksi, toisia ynnäsin useampaan kertaan. Ruotsinkielisen viimeisen osuuden skippasin sujuvasti.

Hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen kirja. Oletteko lukeneet tai kiinnostaisiko lukea edes artikkeli sieltä täältä? Millaisia ajatuksia teille nousee varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksesta? Onko se tarpeen ja miksi? Pidetäänpä keskustelu malliikkaasti korrektina :) !

Kirjoitukseni oli nyt kapea, kapea siivu kirjan moninaisuudesta. Mitähän te siitä tuumaatte? Minulla on luettuna myös painotuore äitiyteen liittyvä kirja. Kiinnostaisiko lukea mietteitäni/otteita tästä Hannele Törrösen kirjasta? Samoin kirjapinooni kulkeutui kirjastosta taidekasvatuksen kirjoja ja viime aikaisen hitin eli satuhieronnan kirja, hmm, en lupaa vielä näistä mitään mutta...


"Kulttuuriperintökasvatus on kasvatuksen osa-alue, jonka avulla edistetään kulttuuriperintöön liittyvää osaamista ja tuetaan kulttuuri-identiteetin muodostumista ja kulttuuristen oikeuksien toteutumista (Nikodin et al. 2013)."

- Saija Benjamin, Marja Laine, Arto Kallianiemi: Varhaiskasvatuksen kulttuuriperintökasvatus yhteiskunnallisessa murroksessa (kirjassa Uskonto eri kulttuureissa, Lasten Keskus, 2015)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Ikioma kamu

Kun pidimme aikoinaan lastenkirjaviikkoa, mainitsi moni brittiläisen Debi Gliorin lasten kuvakirjat suosikeikseen. Totta puhuakseni itselleni Gliorin kirjat, kuten Kultapieni, on liian hempeä. Ikioma kamu kirjassa tarinan on kirjoittanut Rachel Bright ja Debi Gliori on kuvittanut kirjan (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomeksi riimitellyt Katariina Kallio, kustantajalta saatu). Kirja kertoo mielestäni aika söpöstä pikkuisesta öttiäisestä, joka etsii kaveria.



Kamuja olisi tarjolla monenlaisia eläimiä mutta fyysiset erilaisuudet tulevat esteiksi. Öttiäinen ei osaa lentää, eikä valvo öisin, mikä tuo pienoisia ymmärrettäviä rajoitteita yhteiselle ajanvietolle. Pian kuitenkin öttiäinen löytää toisen yksinäisen ja varsin ujon pikkuruisen, jonka kanssa on hyvä olla.




Kirja siis kertoo kaverustumisesta ja kaverin löytämisestä mutta mielestäni se kertoo kivasti sen, ettei kaikki ole toistensa bestiksiä, eikä se välttämättä johdu siitä, etteikö tykkäisi toisesta mutta jollakin tavalla elämäntilanteet tai muut tähtikuviot eivät vain satu yhteen. Mutta että kaikille on se kaveri tuolla jossain varmasti, kunhan vain uskallat etsiä! Tarina on kirjoitettu hauskasti loruteltuun muotoon. Rimpsut ovat pitkähköjä ja vaativat lukijaltaan vähän enemmän ottautumista mutta ne ovat itse asiassa ihan mukavalla ja vaihtuvalla poljennolla tehtyjä. Kuvitus on mielestäni hyvin omaperäistä. Se on söpöä ja ehkä hiukan naivististakin. Kuvissa näkyy siveltimen jälki ja äärilaidat ovat hentoiset.



Olin ehdottomasti positiivisesti yllättynyt Ikioma kamu -kirjasta. Yllätyksekseni lapseni eivät oikein tästä tykänneet ja kun tässä kirjoittaessani kysyin miksi, eivät he oikein osanneet sanoa miksi. Oliko öttiäiset (minusta söpöt sellaiset) jostakin syystä jänniä vai eikö pitkähkö, enemmän tarkkaavaisuutta vaativa loruteltu tarina iskenyt- mene ja tiedä. Mutta taidanpa silti etsiä tämän kirjan aika ajoin hyllystä lukuumme, sillä vaihtelu virkistää sanoin lastenkirjablogisti, kun pursuavaa lastenkirjahyllyään siivosi.


"Väsyneenä pohti hiiri pörröinen ja soma:
"Mistä mulle löytyisi se kamu ikioma?" "

- Rachel Bright ja Deli Gliori: Ikioma kamu

torstai 16. huhtikuuta 2015

Karhun uudet naapurit

Ciara Floodin kuvakirja Karhun uudet naapurit (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomennos Terhi Leskinen, kustantajalta saatu) on kyllä hyvin kaunis lasten kuvakirja. Kirjassa esitellään Karhu, joka asustaa tyytyväisenä rauhassa omassa kodissaan, kunnes eräänä päivänä kanit rakentavat viereen talon.




Kanit haluaisivat olla Karhun kanssa yhteistyössä ja pyytävät hunajaa, kirjanvaihtokauppoja, polttopuiden tekoapua... Mutta Karhu ei moisista ideoista välitä, hän haluaa olla YKSIN ja tekee sen hyvin selväksi. Kanit jättävät karhun rauhaan mutta jättävät eräänä päivänä herra Karhun ovelle korin, jossa on hunajakakkua, takkapuita ja lukemista. Sinä yönä Karhulle ei tule uni, sillä hän yhtäkkiä huomaakin oman yksinäisyytensä ja hakeutuu seuraavana päivänä kanien seuraan. Ja yllättäin tämä tuntuukin ihan kivalta.



Kirjan sanoma on siis varsin sosiaalispainotteinen. Kaverien saaminen, leikkiin pyytäminen, kaverina oleminen. Sellaisia perustaitoja kaikkien meidän elämässä mutta samalla: Karhujakin meistä löytyy. Yksinolo voi olla monesta meistä nautinnollista, mutta erakkoelämän sijasta saattaa sopiva yksilöllinen määrä sosiaalistumistakin olla meille ihmisille ihan hyvä juttu?


Kirjan tarina on sinänsä tärkeä ja hyvä mutta pakko todeta, että se jää pikkuisen kuvituksen alle. Kuvitus on jännästi vähän utumaisen oloista ja pastellimaisuus, värien maanläheinen hempeys jotenkin korostaa sitä. Kirjan eläimiltä on hauskasti löydettävissä selkeitä tunnetiloja, joita saattaa kirjasta yhdessä tutkailla. Kuvitustyyli ja ilmeikkyys tuo mieleeni vähän Charles Fugen kuvitukset, joista tykkään kovasti.


Tämä kirja voisi olla aika hyvä kirja lapsiryhmille esimerkiksi päivähoitoon luettavaksi, jopa vielä alkuopetukseenkin, ja siihen olisi helposti liitettävissä sekä sosiaalisten taitojen kasvatusta että tunnekasvatusta. Että eikun ideoimaan!


"Karhu aikoi juuri käydä istumaan, kun KOP KOP!"

- Ciara Flood: Karhun uudet naapurit

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Höpsö Hönttisaurus

Enpä arvannutkaan millaisen kirjan avasin, kun luimme ensimmäistä kertaa Höpsön Hönttisauruksen (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomennos Raija Rintamäki, pyydetty kustantajalta), jonka Jack Tickle on kirjoittanut ja kuvittanut. Muistelen kaukaisesti lukeneeni herralta jonkun ötökkäkirjan, että se oli mukava kirja, mutta tämä kirja kuitenkin yllätti.




Ja miten? No siten, että kirja on kirjoitettu lukijaa aktiiviseen vuorovaikutukseen kirjan kanssa kutsuen! Kirja esittelee Höpsön Hönttisauruksen ja pyytää Höpsön katsomaan, että ketäs tänne on tullutkaan kirjan ääreen lukemaan. Sen jälkeen "lukijaääni" houkuttelee kirjan ääressä olevat kutittamaan Höpsöä, kuivaaman hänet kirjaa ravistelemalla ja muun muassa lopuksi pussaamaan heipaksi. Kirjan teksti osuudet ovat selkeitä ja lyhyitä, kuten myös kuvitus on koko sivun täyttävää, isoa, värikästä ja aika selkeää. Kuvissa on yksityiskohtina pikkuisiä hassuja ötököitä mutta muuten kuvitus on aika rauhallista. Kokonaisuus saakin minut ajattelemaan, että kirja sopisi varmasti hauskasti jo hyvin pienten lasten kanssa luettavaksi ja tutkittavaksi! Siis jopa vauvan!




Kirjasta tulee mieleeni se joku Pikku Kakkosen nalleohjelma, jossa kertoja ääni kertoo hyvin rauhallisesti, lyhyin lausein mitä nalle tekee, tai esimerkiksi Unelmatarha tai Teletapit ohjelmat, jotka ovat vauvoille varsin hauskoja. Siksipä hauskaa oli myös se, että Höpsö Hönttisaurus ja vauvamainen kirjan ääreen kutsuva teksti vetosi kumpaankin leikki-ikäiseen lapseeni ja sai heidät höpertämään kirjan äärellä ihan täysillä! Tosin, olen kyllä huomannut, että Unelmatarha toimii vieläkin aika ajoin lapsillemme... Aina ei siis todella tarvitse olla räiskettä ja vilinää, vaan yksinkertainen voi tuoda juuri ihanaa turvaa ja lämpöisää, hauskaa mieltä kirjan tai television ääressä. Tosi hauska idea tämä "interaktiivisuus" kirjan kanssa. Jos oikein kehittelisi niin tähän vielä olisi voinut yhdistää taktiilipintoja (ja pahvikirjaformaatin)...

Oletteko lukeneet? Mitä tykkäsitte? Kokeilkaapa ehdottomasti!


"Hohoi Höpsö!
Katsos kuka täällä!"

-Jack Tickles: Höpsö Hönttösaurus

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Suuri juustoryöstö

Tim Warnes oli tuttu nimi viime syksyltä hauskasta kirjasta nimeltä Miksi? (Kustannus-Mäkelä, 2014, kirj. Corderoy). Suuri juustoryöstö on Tim Warnesin käsialaa sekä kirjoituksessa että kuvituksessa (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomennos Raija Rintamäki, kirja saatu kustantajalta).


Kirjassa esitellään aluksi norsu ja hänen isänsä, joka on kuten kaikki isät: vahva kuin norsu, eikä pelkää mitään. Paitsi. Eräänä päivänä ovelle saapuu juustotarkastaja Emilio M. Mental, hiiri. Huomataankin, että isänorsu pelkääkin jotain, nimittäin hiiriä. Hiiren valloittaessa jääkaapin, se kutsuu apujoukot paikalle, sillä jos taloon on kerran päästy, se putsataan puti puhtaaksi. Tilanteen ratkaisee kotiin saapuva äitinorsu, joka napakasti käskee hiiret huis nevadaan ja rauha palautuu taloon.



Tässää kirjasta kirjoittaessani ajattelen, että tämähän on oikea mum power -kirja. Mutta toisaalta on tässä muutakin. Kirjassa kosketetaan myös pelkoja, jännityksiä, niin että isompikin voi pelätä ihan järjettömiä asioita. Ja että kaikilla meillä on vahvuutemme ja asiat joissa olemme heikommalla.



Lapseni tykkäsivät tästä kirjasta aika nopeasti. Kuvitus on hauskaa ja sarjakuvamaista puhekuplineen ja tekee näin lukemisestakin helposti eläväistä. Äsken takanani kolmevuotiaani "lueskeli" kirjaa ääneen ja hihitteli sille itsestään. Että itse asiassa aika kiva, hyväntuulinen ja mukava kirja! Arkistressin kankeuttaja, näitä tarvitaan!


"Sori vaan. Pomo sanoi että kaikki lähtee!"

- Tim Warnes: Suuri juustoryöstö

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Lievästi ärsyttävä norsu

David Walliams, kyllä se Little Britain tyyppi, jonka Poika ja mekko -kirjaa kehuin vasta, on tehnyt myös lasten kuvakirjan. No oli sanomattakin selvää, että kiinnostuin kirjasta ja itse asiassa lainasinkin tämän jo kirjastosta ennen kuin sain sen Kustannus Mäkelän kevätpaketissa kotiini (2015, suomennos  Raija Rintamäki).




Olin ihan varma, että tämä kirjapa on varmasti superhyvä. Kirjassa pojan kotiin muuttaa yhtäkkiä norsu. Norsu on lievästi ärsyttävä, sillä se on heti niin kuin kotonaan ja alkaa vaatia ruokaa, valitsee televisiokanavat ja rikkoo pojan polkupyöränkin. Lopussa koko norsulauma pamahtaa paikalle. Luin kirjaa aika hoo moilasena kunnes lopussa selviää, että poika on mennyt adobtoimaan norsun, jonka sopimuksen alla lukee, että näin poika lupaa ottaa norsun kotiinsa ja hänen kaverinsa mukanaan. Kirja on kirjoitettu tietenkin naama virneessä mutta huumori peittyi minulla hieman siitä välittyvän lievän ärtymyksen alle! Useammalla luvulla kirja jo vähän naurattaa mutta totta puhuen odotin jotenkin enemmän!



Jäin miettimään kirjan teemaa. Viitataanko sillä eläinten "adoptointeihin" eli suojeluun, jossa niin ikään adobtoidaan eläin, eli tuetaan yhden eläimen hyvinvointia jonkun säätiön kautta? Vai oliko kyseessä kuvaus hyvin erilaisten kulttuurien/perheiden/ihmisten kohtaamisesta? Vai yksinkertaisesti karmaiseva opetus siitä, että lue oikeasti mihin nimesi allekirjoitat!



Kannesta löytyykin minulle paras ja osuvin huumori: "Kuvittanut taiteilijanero Tony Ross", suorapuheista! Mietin "brittilästyylistä kuvitusta" Poika ja mekko -kirjan kuvittajan Quentin Blaken kuvituksen kohdalla ja nyt huomasin, että minähän alan todella lämmetä tälle tyylille! Tony Rossin kuvitus on värikästä, sarjakuvamaista ja kynänjälki jotenkin lennokkaaksi kuvan jättävää. Kuvitus on aika täysi ja kylläinen, lähes ähkyyn vetävä mutta jotenkin minä tästä tykkäsin, koska poikkeaahan se selvästi useasta lukemastani lastenkirjasta. Ja kirjan kansi on oikein onnistunut!

Ihan taatusti luen jatkossakin David Walliamsin lastenkirjoja, sillä kyllähän nämä poikkeavat niin ilahduttavasti massatuotannosta!

Kirjojen keskeltä Maija on myös blogannut Lievästi ärsyttävästä norsusta!


"'Ai jaa, anteeksi. Keräätkö itse antiikkia?' Sami kysyi.
'En tietenkään, senkin hölmö. Minähän olen norsu.'"

- David Walliams ja Tony Ross: Lievästi ärsyttävä norsu

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Virtapepanen

Hyvin usein kuvakirjojen kohdalla tarvitaan oikea tunnelma, se vaan joskus välittyy lukijalleen, tai sitten ei. Sama kuin huumorissa, sama ei vaan kaikille kolahda. Pidän kuitenkin kovasti lasten kuvakirjoista, jotka ovat kokeilevia. Näitä löytyykin myös kevään uutuuksista. Virtapepanen on uusi Steve Smallmanilta suomennettu kirja. Toivottavasti muistat viime vuodelta herran supermahtavan Mörkki -kirjan. Virtapepasessa kirjassa kuvittaja on eri ja kuvituksesta vastaa Ada Grey (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomeksi lorutellut Katariina Kallio).




Virtapepanen kirjassa hiirulainen kuulee svengaavaa joen pulputusta ja tarttuu rytmiin ja ryhtyy mukaan svengaamaan: "Vii vii, puli puli. Vii vii vii. Vii vii, puli puli, vii vii vii!". Pian rytmiin liittyvät myös pikkulintu sirkutuksellaan, tuhatjalka läpsytyksillään, apina huudoillaan, pahkasika tarjoten teräspeppunsa rytmisoittimeksi ja vielä krokotiili ksylofonihampaineen. Kylläpä tästä syntyy metsän ylle iloinen ja tarttuva svengi! Mutta ketä oikeastaan voi kiittää tästä yllättävästä rytmihetkestä- taustalta nouseekin Virtapepanen!



Smallmanin hyväntuulinen tarina on loruteltu rytmikkäästi niin, että se pakotti minut svengaamaan ja puoliräppäämään kirjan alusta lähtien. Rytmi tarttuu kuulijaan kuten kirjan eläimiinkin ja lukiessa pitää vähän hytkyä samalla. Kirja vaatii siis myös samalla pienoista heittäytymistä ja höperehtämistä- ja yhteistä huumoritasoa. Aiempaan Mörkki -kirjaan verraten tämä kirja on kevyempi aiheeltaan mutta mukana on tuttua pilkettä silmäkulmassa ja vähän "rohkeampaa" huumoria. Ada Greyn kuvitus on hempeän hauskaa ja aika selkeää, joten se sopinee varmasti myös pienemmälle katselijalle. Kuvituksessa loppuyllätykseksen tekevä Virtapepanen esittäytyy kirjan ylösalaisin kääntämällä, joka tekee lukemisesta vieläkin eläväisempää ja näin kuvitus pysyy elävän tekstin mukana hauskalla tavalla. Hyväntuulinen, nopealukuinen kirja, jota voisi kuvitella luettavan keskimääräistä enemmän meillä: arkiharmauden kitkemiseksi ja mukavan mielen tuomiseksi. Kirjaa voisi muuten lukea myös lukutaidon alussa olevan kanssa. Rytmillisyys tukee myös alkavaa lukutaitoa hassulla riimittelyllään. Tästä kiitos onnistuneelle suomentajalle Katariina Kalliolle!


"Pikkulintu sirkutteli:
'MAHTAVA on svengi!
Piipittelen mukana,
vai mitä sanoo jengi?'"

-Steve Smallman ja Ada Grey: Virtapepanen