sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Tomppa ja Piimänakki

On mukava lukea erilaisia lastenkirjoja ja kokeilla välillä jotain ihan kummallistakin, mutta kyllähän se niin on, että on myös klassikkoja, joita meillä vanhemmat ja lapsetkin aika ajoin hyllystä haikailevat yhä vain uuteen lukuun ja yksi näistä on Kristiina Louhen Tomppa -kirjat. Niinpä kertoessani uuden Tompan ilmestymisestä, pakettia odotti ihan koko perhe. Ensimmäinen reaktioni kirjan lukemisen jälkeen oli, että on aivan uskomatonta, miten tasaisella laadulla Louhi on Tomppansa tehnyt, sillä tämä jatkaa sillä tutulla ja varmalla tiellä, aivan kuten aina ennenkin.


Tomppa ja Piimänakki (Tammi, 2015, saatu kustantajalta) tarkoittaa kansivinkin mukaisesti todellakin sitä, että Tomppa saa pikkusiskon. Pitkäänhän se Tomppa olikin perheen ainokainen, kuvakulma usein vain aikuisten jalat näyttävällä tasolla ja hiukset melko vähissä. Mutta nyt on kaunis kikkarahius jo leikkikäinen, kuten taisi olla edellisessäkin, jossa Tomppa muutti uuteen kotiin. Kuvituksessa olen näkevinäni muutenkin enemmän kasvoja, jalkojen sijasta, eli Tomppa katselee jo maailmaa pikkuisen isommasta vinkkelistä joskin sitä vielä hyvin konkreettisella tasolla ymmärtäen.


Kirja on loistava sisaruskirja. Ensin Tompan äiti on raskaana, sitten hän menee synnärille ja mummi hoitaa. Tomppa saa käydä ihmettelemässä vastasyntynyttä siskoaan sairaalassa, missä mieleen puikahtaakin kiivetä äkkiä äidin sylkkyyn. Siinähän se sylin määrä vasta konkretisoituu, kun vauva maailmaan saapuu. Kirja jatkaa useimpien siasruskirjojen mukaan vauva-aikaa esittelemällä varsin realistisesti ja mukavalla lämmöllä. Vauva syö, nukkuu, kakkaa, puklaa ja itkee. Ja vanhemmat saattavat olla vähän hiukset pörrössä ja mummin makaronilaatikko saa melkein lukijankin silmät kostumaan kiitollisuudesta.



Ja kyllähän isoveljeksi tulo merkitsee jotain. Erilaista asemaa. Ihmetystä pienelle, jolla itselläkin vielä ulos pukeminenkin on maailman suurin virhe. Tompalle se tarkoittaa myös lupausta kesäisistä retkistä isin ja vauvan kanssa uudella potkupyörällä!


Aivan loistava ja ihana Tomppa-kirja. Vaikka aihepiiri ei meille enää olekaan niin päivän polttavin juttu, katselivat lapseni mielenkiinnolla kirjan useaan otteeseen ja naureskelivat Tompalle ja Piimänakille (siis vauvalle). Olimme vasta käyneet katsomassa hurmaavaa uutta maailmankansalaista ja vauvoista juttelu jatkui tämänkin kirjan kautta.


Näin on kiva päätellä kevätpuolen kirjoista bloggaamista tällaiseen klassikkoon kuin Tomppa. Olettehan huomanneet muitakin uutuuspainoksia klassikoista...!

Kesällä on kiva lukea mieltä lämmittäviä kirjoja, vaikka ulkona kylmäisikin. Tässä ihmeekseni saan juuri kirjoitella bloggausta melkoisessa lämmössä, joten on mukava toivotella hyvää alkavaa heinäkuuta ja aika monelle myös alkavaa tai jatkuvaa lomakautta. Blogi taitaa hiljetä ainakin pikku hetkeksi mutta jatkaa kyllä päivitystään takuuvarmasti. Syksyn kirjat on jo katseltu ja kyselty- itse asiassa Tomppakin taisi olla syksyn uutuuksia.  Syksyllä ilmestyy paljon melko varmoja (piimä)nakkeja mutta eiköhän joukossa ole jokunen kokeilevampikin kirjaesittely. 
Kevään kirjat on nyt yhtä lukukirjaa vaille blogattuna ja toinen syksyn uutuus on myös odottamassa  lukuinspistään, joten esittelyjä on tulossa! Jospa saisin tuon vinkkilistankin tässä heinäkuussa taas päivitettyä :)!

Mukavaa, rentoa, lämmintä, ihanaa kesää ja paljon kiireettömiä yhteisiä lukuhetkiä puutarhakiikussa, iltasaduilla hotellisängyillä ja aikuisen omia lukuhetkiä riippukeinussa!


"- Oma Pikku-ukkoni!, äiti kuiskuttelee Tompan korvaan, keinuttaa häntä ja laulaa hiljaa: - Aa, aa, allin lasta, pientä linnunpoikaa, pienellä linnulla on pikkuinen nokka, jolla se poikiaan hoitaa..."

- Kristiina Louhi: Tomppa ja piimänakki 

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Koira nimeltä Kissa

Ei äkkiseltään uskoisi, että on olemassa lastenkirja, jossa on pääosassa puliukko. Yhtä todennäköistä kuin, että on olemassa koira, jonka nimi on Kissa? Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltä Kissa (Teos, 2015) edustaa poikkeuksellisen rohkeaa lasten kuvakirjamaailmaa. Kirja on kaunis kuin auringossa hohtava jalokivi mutta sisältö on sangen pysäyttävää.


Kirja kertoo koirasta, jonka muut sisarukset menetyvät synnytyksessä ja isä on lähtenyt jo varhain omille teilleen. Äiti on antanut ainokaiselleen erikoisen nimen Kissa, koska haluaa sen olevan itsenäinen. Kissa tietää varsin hyvin olevansa sekarotuinen narttupiski. Kissa kulkee pitkin Suomen seutuja itseään pohtien. Hänen itsenäisyytensä tuntuukin yksinäisyydeltä mutta tavattuaan kodittoman miehen nimeltä Näätä, hän saakin ystävän ja kokee itsensä eheämmäksi ja tärkeämmäksi.


Tomi Kontion kieli on runollista ja todella kaunista. Kirjaa lukee ääneen mielellään, sanat soljuvat eteenpäin kuin puro. Samalla tarinassa ja kielessä on jotain hyvin melankolista, joka saa minut lukemaan kirjaa hyvin rauhallisesti, lähes hartaasti, joka tuo erilaisen tunnelman lastenkirjan äärelle kuin millaisia usein suosimme luettavan. Elina Warstan kuvitus on todella kaunista ja kuvituksen asettelu on mielenkiintoisen monipuolista.



Kirjasta voi tavoittaa monenlaisia teemoja. Kuulostaapa koiraäidin kasvatuskin varsin kotimaiselta. Entä millaista on olla koditon? Mitä tarkoittaa yksinäisyys? Millaista on olla erilainen? Mitä on köyhyys? Entä rikkaus? Millaista on elää isättömänä? Tai jopa ilman rakkautta? Kirjan äärellä voi pohtia monenlaisia asioita arvomaailman asioita koskettaen. Ja onko kaikkein tärkeintä löytää joku joka ymmärtää? Jonkun jonka näkökulma antaa tarinalle uuden tulkinnan?


Mietin kirjan ensimmäistä kertaa lopettaessani, että kirja on syvätasoiselta aiheeltaan, laadukkaalla kielellään ja kuvituksellaan ja samalla tietynlaisella aikuislähtöisellä otteellaan melko lähellä Finladia Junior -ehdokkuutta (mikä siellä tänä vuonna nähdään kuvakirjoja). Sittenpä luinkin, että Tomi Kontion on tämän palkinnon jo aiemmalla kirjallaan napannut. Eipä ihme.


Kaunis, hieno ja erittäin laadukas kuvakirja. Sopii mainiosti myös aikuisten kuvakirjaksi. Voin kuitenkin kuvitella, että luemme tätä harvemmin ja kirjan luku vaatii tietynlaista olotilaa- taidekirjan kaipuuta, pysähtymistä? Ei siis perinteinen iltasatu tai arjen rentoutus -kirja mutta loistava kirja avaamaan keskusteluja maailmasta.


Kirja on saanut runsaita kehuja Viiviltä Värikäs päivä -blogissa ja lastenkirjakriitikolta Päivi Heikkinen-Halttusen (HS-arvio).

Jokohan sinä olet lukenut tämän?


"Näätä kumartui eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän tarttui niskaani ja painoi minut rintaansa vasten. Tunsin kuinka hänen sisällään kumisi suuri sydän."

- Tomi Kontio ja Elina Warsta: Koira nimeltä Kissa

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Sirkus Rinkeli

Meillä luetaan aika paljon erilaista lastenkirjallisuutta. Yksi syy lienee siihen se, etten itsekään jaksa lukea samoja kirjoja tai lajityyppejä jatkuvasti, vaan vaihtelu todellakin virkistää. Niinpä, kun Anne Muhonen ja Tiina Konttila kysyivät haluaisimmeko lukea lasten sarjakuvaa, suostuin pelkästä mielenkiinnosta. Lasten sarjakuvaa on saatavilla aika vähän, varsinkin kotimaista. Luemme jonkin verran änkkärisarjiksia ja satunnaisia muita sarjakuvalehtiä. Täytynee sanoa totuuden mukaisesti, että Sirkus Rinkelin kansi ei näyttänyt minusta ollut kovin luokseen vetävältä mutta ajattelin antaa kotimaiselle sarjakuvalle mahdollisuuden.


Sirkus Rinkeli osoittautuikin hauskaksi sarjakuvaksi! Tarina on pitkähkö mutta pystyin lukemaan sen yhdeltä istumalta kummallekin lapselleni. Napotimme albumin äärellä kaikki kuin tatit. Sarjakuva  noudattaa mukavasti jotain hyvin perinteistä sarjakuvaa, joka antaa lukijalleen ja varsinkin katselijalleen oivalluksen mahdollisuuden kuvia katsomalla. Tarina kulkee myös mielestäni aika perinteisellä sarjismeiningillä ja mukana on mukavasti huumoria ja hyvää mieltä.


Sirkus Rinkelissä Eppu ja Aapo tapaavat toisensa. Eppu kuuluu sirkukseen ja näin Aapokin pääsee tutustumaan sirkuksen hieman salamyhkäiseen maailmaan. Sarjakuvan kuvitus on inhimillistä ja näyttää kynänjäljen. Kuvat etenevät helppolukuisesti, kuten lasten sarjikselta odottaakin, ja samalla siinä on käytetty erilaisia tapoja ryhmittää kuvat aukeamalle. Kuvitus on pääasiallisesti ruskeasävyistä, osin mukana on violettia ja kellertävää. Lukiessa huomaakin sen, mikä voima väreillä on, koska yksittäinen hieman värikkäämpi aukeama tiivistää tarinan tunnelmaa mukavasti ja luo maagista voimaa sivun kohtaukselle. Tarinan henkilöihin kuuluu kahden lapsen lisäksi myös kasa sirkuslaisia, joista osa on ilahduttavan kummallisia satuhahmoja, kuten jääkarhu ja merenneito. Pidin tästä fantasiamaisuudesta oikein paljon ja se toi tarinaan aivan erilaista lumoa sekä toivottavaa persoonallisuutta.



Sirkus Rinkelissä on hyvä tarina, joka tempaa mukaansa monenikäisiä lukijoita. Siinä on kivasti huumoria ja vähän jännitystäkin. Mutta kaikkea tätä kivalla lämpimällä, turvallisella otteella.


Niinpä niin. Rohkea rokan syö ja kokeilemalla voi löytää paljon uusia iloja. Näinpä kävi myös nyt. Olettekohan te lukeneet lapsille sarjakuvia ja mitä suosittelisit? Entä joko olette löytäneet Sirkus Ronkelin lukemistoonne? Pidätkö itse sarjiksista? Erilaista lukemalla lapsi oppii etsimään tietoa eri tavoin ja lukutaidon moninaisuus kasvaa. Sarjakuvassa tarvitaan vähän erilaista lukutaitoa kun peruskirjoissa! Ainakin itse huomaan elehtiväni erilailla, kun luen ääneen sarjista kuin tavan kirjaa. Voisikohan se johtua siitä, että kuvan myötä erilaiset tunnetilat tulevat lukijalle voimakkaammin esiin?

Muistan, kun löysin lapsena sarjakuvat ja varsinkin mieleeni jäivät nuo päivät, kun kahlasin Pekka Puupäät läpi kirjastolöytöinä. Oli kesä ja vatsallani oli paketillinen Tuc-keksejä ja minä luin, nauroin ja luin lisää. Se oli mahtavaa!


"Voi ei...
Harppuunamies on täällä!"

- Anne Muhonen ja Tiina Konttila: Sirkus Rinkeli

torstai 18. kesäkuuta 2015

Ilmarin ihmelääke

Ajatella, etten ole aiemmin lukenut Roald Dahlin kirjoja! No, nytpä luin, Ilmarin ihmelääkkeen, enkä ollut aluksi ollenkaan varma tykkäänkö (Art House, 2005, ap 1981, suomentajat Asser Korhonen ja Antti Mäkinen, kirjastolaina).


Ilmarilla on ärsyttävä mummo, joka huutaa ja valittaa ja vaatii. Ääh. Ilmari päättää tehdä mummolle kunnon tujauksen lääkettä ja tekeekin sitä alkukirjan sivut huolella kaikki moninaiset tarpeet kertoen. Kirja alkaa siis hieman ärtyneesti, kun mummo kuvataan ärsyttäväksi ja listakin tuntuu loputtomalta. Mutta arvatenkin pitkän ja perusteellisen alustuksen takana on mahdollisuus kiriä loppukirjaa lähes hysteeriselle tasolle, mikä tuo kivan twistin kirjan kokonaisuudelle mutta kuitenkin pienoisen haasteen tällaisille pätkissä lukijoille. Aluksi huumori ei siis oikein tavoittanut minua mutta pikku hiljaa mummon kasvaessa lääkkeen vaikutuksesta alkoikin jo kikatuttamaan ja huvittamaan. Lopultahan tarina meneekin ihan överiksi ja seuraan liittyy ilmeisesti ainoa järjenääni eli äiti (kukapa muu, hehe) sekä into puhkuva isä, herra Intomieli, joka palaa halusta saada ihmelääkkeen reseptin käyttöönsä sekä ei peittele pettymystään, kun lopussa anopille käy kuten käy. Kirja kävisikin ihan anoppipulmaisille vertaistukikirjana.



Kirja oli loppujen lopuksi tosi hauska ja aiomme varmasti lukea Dahlia lisää. Quentin Blaken kuvitusta olen aiemminkin kuvaillut ja siitä pitänyt, niin myös nyt. Mustavalkokuvitus, hauska sellainen on loistava ja tarinanmukainen. Kirja koostuu eriparisista luvuista: toisissa on huomattavasti luettavaa ja toisissa painottuvat kuvat yllätyksellisesti (kirjan lopussa päin) ja tällöin teksti ja kirja yhdistyvät jo suoran viittauksenkin kautta (eli kaikkea ei kirjoiteta vaan viitataan katsomaan asia kuvasta).



Esikoiseni tykkäsi Ilmarin ihmelääkkeestä lopulta tosi paljon ja se sai sata-sata pistettä. Huomasin itse, että David Walliams on selvästikin Roald Dahlinsa lukenut ja seuraa klassikon maineen saavuttanutta Dahlia loistavasti. Eipä ihme, kirjoitustyylihn on kummallakin herralla ilahduttava! Lisää, lisää, lisää näitä! Ihana, kun tietää, että vielä on kirjastonhyllyt aarteita pullollaan. Lapsenikin kysyivät heti kirjan loputtua, että onko Ilmaria lisää (miten niin ovat tottuneet sarjamaiseen tuotantoon).

Hauskaa ja hullunkurista (ja kaunista) juhannusta kaikille!


"Kunnossa?" Mummo kiljui. "Kuka on kunnossa? Mahassani on hirveä humppa! Napani natisee ja pyllyssäni paukkuvat pikakiväärit!" Mummo pongahteli ylös alas tuolissaan."

- Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke

maanantai 15. kesäkuuta 2015

L niin kuin Leopardi

Huomasin tämän uutuuden Lukutoukan intagramkuvista. Mukavaa, että lastenkirjat näkyvät sosiaalisessa mediassa eri tavoin! Sari Airolan L niin kuin Leopardi kiinnosti minua sekä kuvituksensa että nettisivuilta luetun ideansa kautta (WSOY, 2015, saatu kustantajalta).



Kirja onkin aika hauska tapaus. Leopardi nimittäin törmäilee ihan yhtäkkiä arjessaan kirjaimiin! Niitä tupsahtelee sängyssä, ruokapöydässä kuin olohuoneessakin! Leopardi on hämmentynyt, mitä ihmeitä nämä ovat ja miksi ihmeessä niitä on kaikkialla? Airolan kuvaus kielellisen tietoisuuden heräämisestä on ihastuttava. Leopardin voisi kuvitella noin 3-7 -vuotiaaksi, joka huomaa yhtäkkiä maailmansa täyttävistä koodeista: kirjaimista ja numeroista. Sellaistahan se pienen lapsen oppiminen on upeimmillaan: asioihin törmää arjessa ja ne kutsuvat luokseen ja kiinnostavat leikin kautta. Tarinan Leopardia kyllä taitaa vain hieman jännittääkin, mutta äiti kertoo, että kirjaimet ovat kivoja kavereita ja pian hänkin ne oppii. Lopussa Leopardille tulee kauas karkaavia kirjaimia ikävä, mutta huomaakin löytävänsä ne muistinkätköistä! Mahtavaa!



Sari Airolan kertomus on sopivalla tavalla hullutteleva. En voi olla vertaamatta Petra Heikkilään, jolla on samaa riemua omissa lastenkirjoissaan: jotain lasten tasoista höperyyttä, kielellä leikittelyä, jolla ei ole aikuisille tavanomaisia rajoja. Airolan teksteissä kieli lörpättelee mukavasti sivun kirjainta aina sivuten ja maistellen. Välillä kieli on riimittelevämpi, välillä vaan muuten lörpättelevä- juuri sopivaa sellaiselle lapselle, joka alkaa harjoitella kirjaimia ja kiinnostua lukutaidon alkupolusta.



Kuvitus on ihanan persoonallista, kokeilevampaa sekin. Väritys maanläheistä. Yksi kirjaimista jää sivun taitteeseen mikä vähän harmitti minua, koska ne olivat kuitenkin kirjan tarinan keskiössä ja lapsistani oli hauska etsiä kuvan kirjain ja hihkua arvauksiaan. Alusta ja lopusta löytyvä aakkosluettelo on myös ollut lapsistani tosi kiva, sitä on pitänyt luetella vuorotellen ja omalla taidollaan. Tämä kirja sopii loistavasti niin kotiin, päiväkotiin, eskariin kuin vielä kouluunkin ja vaikkapa kielellisen kuntoutuksen tueksi!

Hauska, laadukas ja hyväntuulinen kirja, josta tykkäsi meillä kumpikin muksuista sekä äiti!


"Leopardi ampaisee vauhdilla makuuhuoneeseen, viskaa A-kirjaimen lelulaatikkoon.
Ja vaihtaa tarralenkkareihin."

- Sari Airola: L niin kuin Leopardi

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Tutut oudot eläimet

Kuumat kesälomakirjavinkit jatkuvat, kun kehiin astuu Tutut oudot eläimet eli Carloz da Cruzin ja Heikki Nevalan kirjoittama ja Carloz da Cruzin kuvittama runsas lasten tietokirja (Tammi, 2015, saatu kustantajalta). Tämä kirja sopii oikein hyvin luonnosta kiinnostuneille lapsille, nuorille ja jopa aikuisillekin, sillä kirjassa on paljon sellaista tietoa, jota et ihan varmasti tiennyt aiemmin.


Kirjassa Floora von Hetula biologi-seikkailijatar kulkee pitkin maailmaa ja esittelee jos jonkinlaista ötökkää ja eläintä ja niiden kummallisia ja välin ällöällöällöttäviä juttuja. Kirjassa on todella paljon lukemista ja tutkimista. Carloz da Cruzin jo tutuksi tullut kuvitus on ihanan värikästä, runsasta ja humoristista. Tarinat oudoista eläimistä ovat mukavan lyhyitä pätkiä, joita on usein noin kolme per aukeama. Neljäs outo eläin esitellään jännästi kolmella hullunkurisella tarinalla, joista yksi on oikein. Siis, arvaatko oikein? ja oikea vastaus löytyy seuraavalta sivulta. Tämä oli lasteni mielestä hauskaa ja antoi kirjan lukuun taas lisää vuorovaikutuksellisuutta.


Tarina kulkee maapallon ympäri ja uusi maanosa esitellään kartan kautta. Karttasivulla on myös pari maanosaan kuuluvaa tyyppiä, jotka kertovat puhekuplin jotain tarinoita Flooran kanssa vietetyistä seikkailuista. Tyyppien nimet ovat muunnoksia tunnetuista henkilöistä, kuten Davita Deadstone ja Jill Gates. Tähän kohtaan on selvästi käytetty mietintäaikaa mutta jutut jäivät minulle irrallisiksi ja hieman ylimääräisiksi. Samoin Flooran esittely löytyi ainoastaan takakannesta, jonka älysin vasta tätä kirjoittaessani! Joten Floora nainen jäi meille kirjassa aika sivuosalle ja keskityimme lähinnä näihin ällistyttäviin juttuihin. Kirjan lukemisessa pitää siis käyttää vähän mietintämyssyä, mikä toisaalta on ihan hyvä juttu näin lasten tietokirjassa, eli lukijat joutuu vähän etsimään ja tutkimaan eikä paketti tule valmiina. Mitäpä siitä jos joku väsyneempi iltasatumutsi älyää vähän viiveellä.



Kirjassa on 64 sivua (lopussa tilaa omille muistiinpanoille) ja olemmekin lukeneet tätä monta viikkoa aina pikku hiljaa iltasatuina. Ja oikeastaan minustakin kirjan lukeminen on ollut ihan hauskaa ja kiinnostavaa. Kumpikin lapsistani on viihtynyt kirjan äärellä, siis jopa 3 -vuotias!, jonka luulen viihtyneen varsinkin värikkään ja houkuttelevan kuvituksen kannattelemana.


Kuulen paljon, että vanhemmat kertovat, ettei lapsi tykkää lukea kirjoja. Mutta tarkemmin kun juttelee he kertovat, että kyllä lapsi kuitenkin viihtyy tietokirjojen tai sarjakuvien äärellä. SE ON HYVÄ JUTTU SEKIN! Tietokirjat, autolehdet, sarjakuvat ovat lukemista nekin, ja se on hyvä juttu se. Vaikka sivistyskasvatus mielessäin olisi ihanaa jos kaikki lapset saisivat lukea lastenkirjojen helmet ja kuulla klassikot, on lukemis- ja oppimiskyvyn kannalta tärkeämpää se, että lapsi lukee- olipa se mitä tahansa. Tämä kirja sopii juuri lapselle, joka ei halua lukea liian pitkiä tarinoita ja tykkää, että kirjassa on kuvia ja tietoa. Tämä kirja sopii myös hyvin monelle muulle mielenkiintoiseksi kirjaksi, jonka äärellä vierähtää sadepäivä jos toinenkin ja lomamatka taittuu iisimmin...


Olen aiemmin esitellyt kaksi Carloz da Cruzin lasten tietokirjaa (Tsekkaa tästä Heppakirja! ja tästä Historiakirja!) ja tämä eläinkirja on aihepiirinsä vuoksi toistaiseksi ehdottomasti lempparini. Mahtavaa, että meillä on näin luokseen kutsuvia lasten tietokirjoja!


"Varo! Pommikiitäjäinen ampuu pahiksiksia kiehuvalla myrkyllä! Kuoriaisella on kaksi rauhasta, joista toinen erittää hydrokinonia (älä kysy mitä se on!) ja toinen vetyperoksidia (sopii haavojen puhdistamiseen). Uhattuna pommikiitäjäinen sekoittaa erittämänsä nesteet yhteen takaruumiinsa kammiossa ja lisää sen mukaan "jytkyaineita". Kemiallinen reaktio kuumentaa nesteen 100-asteiseksi kuoriaisen sisällä ja saa sen purkautumaan ulos poksahtaen. Ammus on hyönteissaalistajille kohtalokas."

- Carlos da Cruz ja Heikki Nevala: Tutut oudot eläimet, 100 + 3 asiaa joita et eläinkunnasta tiennyt

torstai 11. kesäkuuta 2015

Retkeilijän kansallispuistot

Viime kesänä hehkuttamani Lapsiperheen retkeilyopas on ollut minulle tosi rakas kirja. Olen valehtelematta esitellyt sitä sukulaisia myöten ja vinkkaillut sitä milloin kellekin! Ja kirja on kiinnostanut varsin tottuneitakin erämiehiä ja eräretkeilijöitä. Enpä siis voi kuvailla intoani, kun huomasin Otavan kevään katalogista, että kirjan kirjoittaja Jouni Laaksonen on tehnyt aiemmin Retkeilijän kansallispuistot -kirjan, josta on nyt ilmestynyt uusi painos, joka esittelee päivitetysti kaikki Suomen 39 kansallispuistoa. Enkä voi kuvailla iloani, kun epäonnekseni unohdin tilata kirjan isossa kirjatilauksessani, mutta seuraavana päivänä Otava oli lähettänyt tämän minulle postitse yllätyksenä! Selasin sen samana päivänä läpi.

Postauksessa on sekaisin omia luontoretkikuvia ja kuvia kirjasta.
Kirjasta otetuissa kuvissa näkyy sivut selvästi.



Retkeilijän kansallispuisto -kirjaa on siis aivan ihana selailla ja ihmetellä. Laaksosen sopivan nöyrä ja mielenkiintoinen tapa kirjoittaa faktakirjaa on mielestäni yllättävän kiinnostavaa. Laaksonen kuvaa kirjassaan, että kuinka ihmeessä hän uskalsi ei-valokuvaajana tai ei-luonnontieteen asiantuntijana kirjoittaa moisen opuksen mutta Laaksosen kirjassa korostuu tavallisen retkeilijän näkökanta: "(...) mitä puistoissa voi, saa ja kannattaa tehdä (...)". Näin täysamatööri-elän-mukavuusalueella -retkeilijälle kirja antoi kaikki maailman tiedot mitä saatoin älytä odottaa.





Kirjan kuvituskin on mielestäni hirveän mielenkiintoista! Juuri sellaisia pikkuisia yksityiskohtia ja juttuja mitä tällainen tavallinen taivastelija tykkääkin katsoa. Kuvat eivät myöskään ole liikoja lupaavia maalauksia, vaan aika arkisia kohdekuvia. Kaikkein eniten tämä kirja antoi minulle niin, että sain jonkunlaista käsitystä millaisia kansallispuistoja Suomessa on nähtävillä. Lisäksi aloin heti katsella puistoja tulevien retkieni varsilta ja jopa suunnitella hieman pidemmän kesälomamatkan sisältöön joitakin piipahduskohteita. Kirjasta nimittäin voi löytää myös lapsiperheelle sopivia pikkuretkiä ja nuotiopaikkoja, jotka mielestäni sopivat tuhat kertaa paremmin matkan pysäyttäjiksi kuin ruuhkaisat bensa-asemat. Tokihan aikaa kuluu erilailla, mutta toisaalta se anti on niin mahtavaa ja taas toisaalta kiireettömästi matkustaminenkin on ihan kiva asia välillä... Eiks se ole sitä nykyajan huutamaa mindfulnessia luomuimmillaan?





Kävimme tässä kesän alussa pienellä viikonloppuretkellä ja samalla kokeilimme yhtä kyläpaikkamme lähistölle sattunutta kansallispuistoa. Varasimme reissulle lounastarpeet: makkaraa, leipää, leivän päällysteitä, mehua ja banaania. Jälkkäriksi suklaapatukat. Olin autuaasti unohtanut: puukon, käärmepakkauksen ja punkkipihdit. Soratielle päästyämme tielle oli kaatunut puu, jonka alta automme sujahti onneksi kuin salaisen puutarhan oviaukosta. Maaseututiellä näkyi vanha, autio kaupparakennus ja uudempiakin asutuksia. Retkikohteeseen oli lyhyt matka parkkipaikalta ja varaamamme nuotiopuutkin olivat turhia. Leiripaikalle saapui samaan aikaan toistakymmentä ihmistä, kansainvälistäkin retkeilijää. Tuulisen nuotion äärellä kuulimme erilaisia tarinoita kansallispuiston annista. Eräs mökkeilijä sanoi, ettei tänne eksy jos ei paikkaa tiedä- siinäpä sain tilaisuuden kertoa, että erään kirjan kautta minäkin... Savulta haisten autoon palattuani oli olo paljon rauhallisempi, vaikka takana oli menorikas viikonloppu ja vilinää varsin erilaisessa puistossa (huvi- alkuisessa). Kotimatkalle käännyttyämme oli levollinen olo, sellainen levollinen olo mitä saa vain luonnosta.


"Suomessa on tuhansia kilometrejä retkeilyreittejä, tuhansia nuotiokehiä, laavuja ja kotia, satoja autiotupia. Myös erilasten retkikohteiden lukumäärä kohoaa tuhansiin, jopa kymmeniin tuhansiin."

- Jouni Laaksonen: Suomen kansallispuistot (Otava, 2015, neljäs täydennetty painos)

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Rannalla

Tai lannalla, kuten ärrää hakeva lapseni asian sanoo. Juu, ei ole tarvinnut hengailla vielä tänä kesänä rannalla mutta tokihan sinnekin pääsee aina taikaoven kautta. Jaa minkä taikaoven? No, kirjan tietysti.

Loistava ja houkutteleva kansikuva: Rannalla (Ruohonen)
Olen esitellyt useamman hyvän kesälomakirjan alakoululaisille viime viikkoina ja Tapani Baggen kirjoittama ja Hannamari Ruohosen kuvittama Rannalle (Tammi, 2015, saatu kustantajalta) on yksi joukon jatkeeksi. Kirjan teksti on isolla ja vaikeimmat sanat on tavutettu. Lauseet ovat selkeitä ja lyhyitä. Kappalejako on myös lyhyt ja sivuja on yhteensä 71. Tekstiä tukee lähes joka sivuaukeamalla oleva mustavalkokuvitus. Kirja on siis yksinkertaisesti tosi hyvä kirja lukemaan oppineelle eka-tokaluokkalaiselle (tai eskarille). Kirjaa olisi tosi kiva lukea myös vuorotellen: eli välillä lukee aikuinen ja välillä lapsi.



Rannalla -kirja on minulle tuntemattoman Kaisa -kirjasarjan kymmenes kirja. Kaisa-sarja on alkanut jo vuonna 2002 ja tässä kirjassa Kaisa on koululainen ja aloittamassa kesälomaansa. Kaisa asustaa isänsä ja isän tyttöystävän Sirkan kanssa ja saa äidiltään saaresta kirjeitä (varsin harvoin). Kaisa tunnostaa olevan sangen iloinen tyttö kesäloman kynnyksellä mutta sitten Sirkka kertookin olevansa raskaana. Tämä uutinen ei aluksi Kaisaa miellytä ja hän päättää paeta- rannalle. Rannalla Kaisa leikkii ystäviensä kanssa ja lopulta jää pitämään kesämyrskyä puhumattoman veneen alla asustavan Laineen kanssa, jonka luota isä Kaisan turvallisesti löytää. Loppu hyvin, kaikki hyvin.



Kirjan tunnelma on mielestäni mukava ja rauhallinen, vaikka seikkailuakin löytyi mukavasti. Tarina on koristeltu pehmeällä huumorilla ja pienillä tunnetilanteilla. Luimme tarinan yhdeltä istumalta (toimin autossa äänikirjana). Lapsien mielipiteet kirjasta näin jälkeenpäin kysyttynä ovat: "tykkäsin vähäsen" ja hymyilevää nyökyttelyä. En ole oikein varma mitä kolmevuotias nyökyttelijä kirjasta irti sai, koska enemmän tarina oli kouluikäisen tasoista. Kaisa -kirjojen konsepti on minun mieleeni varsin paljon, vaikka itse tarina nyt ei minussakaan herättänyt suurta hullaantumisen kokemusta. Bagge kuitenkin kuvailee tarinaa hienosti lapsen näkökulmasta ja kokonaisuus on rauhallinen ja koosteinen. Kieli on lyhykäisyydessään taiturimaisen kuvailevaa ja kaunista. Kirjan kuvitus on taas varsin mieleeni, koska onhan kuvittajana yksi lemppareistani, eli Hannamari Ruohonen. Kuvat toivat mieleeni vähän Peppi Pitkätossun kuvituksen! Kuvitus on hauskaa ja ihanan simppelin selkeää ja tukee ehdottomasti kirjan kokonaisuutta. Kuvittajan nimen olisin toivonut löytyvän heti etukannesta, enkä etsimällä sisäsivulta. Kokonaisuudessaan kiva kirja ja niitähän kesälomalla pitää olla kasapäin!!!


"Sitten otin pyörän seinustalta ja lähdin. Ilma oli kirkas, mutta en nähnyt kunnolla eteeni. Piti pysähtyä kuivaamaan silmät."

- Tapani Bagge ja Hannamari Ruohonen: Rannalla