perjantai 28. elokuuta 2015

Uusi venäläinen lastenkirja Frosja Korovina!

Stanislav Vostokov on kirjoittanut Frosjan talon (Karisto, 2015, suomennos Katri Kulmala, suomennoksen stilisointi Hannu Hirvonen, saatu kustantajalta), jota markkinoidaan Uspenskimäiseksi lastenkirjaksi, joka herätti mielenkiintoni oitis! Asustaahan taloudessani yksi harras Uspenski-fani. Kirja on 110 sivua pitkä ja tarinaa siivittää Maria Vorontsovan kuvitus.


Frosja asustaa mummonsa kanssa 1800-luvulla rakennetussa talossa, Isälän kylässä. Mummo on oikea maalaisnainen ja pitää vanhaa ja koko ajan rapistuvaa taloa yllä sekä hoitaa Frosjaa sillä aikaa, kun tämän vanhemmat tekevät piiiitkiä työmatkoja geologian perässä. Frosja käy koulua Peltolassa, joka on yhdistetty koulu/päiväkoti, sillä eipä koululaisiakaan ole kuin kolme ja päiväkotilaisia yksi: Zmihovin veli, Zmihov. Mutta eräänä päivänä maalaiselämä järkkyy, kun Frosjan mummo tippuu tikapuilta ja joutuu sairaalaan. Mutta onneksi Frosjalla on tukenaan kahta sanaa ("ihanaa" ja "kamalaa") toisteleva Kana sekä yllättäin apuriksi tuleva Gerasim-karhu. Mutta sitten vielä tuo rakas kotitalo, Fjodor Korovinin 1800-luvulla rakennettu museotalo, katoaa! Mutta voivatko talot kadota?


Aika jännä kirja! Olin alusta lähtien jännityksessä tykkääköhän lapseni tästä vai ei. Kirjan tarina on jaettu pienempiin noin kahden, kolmen aukeaman lukuihin ja luimme aika lailla yksi luku per ilta. Luku alkoi usein aika verkkaisesti ja kiihtyi loppua kohti johonkin hauskaan juttuun. Lapsiani, ja varsinkin esikoistani, miellyttivät kirjassa puhuvat eläimet (Uspenski!) ja näin myös minua. Tarina on verkkaisuudessaan kuitenkin aika kiehtova, koska oikeastaan mitä tahansa voi tapahtua ja kirjoitustyyli on mukavaa sadunkerrontaa sen perinteisiä kikkoja käyttäen. Erittäin mielenkiintoinen lastenkirja ja olipa hienoa lukea jotain erilaista, joka sijoittuu erilaiseen maastoon, kuin tätä totuttua länsimaista.


Kirjan kuvitus on myös mielenkiintoinen. Se on sinänsä kauniin väristä, esimerkiksi kansi on onnistunut, mutta sitä on aika vähän ja se on hieman vanhankantaisen oloista. Toisaalta tyyli kuvastaa hyvin vanhaa aikaa huokuvaa tarinaakin... Kirjan painannasta täytynee mainita, että kokonaisuus on ihanan tukeva käteen, kannet hyvän topakat ja sivut ovat luotettavan paksut- tämän suhteen taas kotimaista tekoa. Kirjan lopussa on vielä tietopaketti 1800-luvun vologdalaisen puuarkkitehtuurista ja muutenkin mielenkiintoisia kertomuksia kirjan teosta, joita en voisi kuvitella lukevan meikäläisten kirjojen lopussa!


Kirjan loppuessa juttelimme esikoiseni kanssa sen henkilöhahmoista. Esikoiseni oli sitä mieltä, että oikeastaan vain Periaatejuoppo Nikanor (kyllä!) oli tarinassa ei niin kiva -tyyppi. Nikanor nimittäin näyttelee suurta roolia näissä kirjan tapahtumissa ja on vähän niin kuin kiusaajana. Minua huvitti Nikanorin kuoroharrastus, jossa hän "laulaa mukana" toistellen ääneti lukuja "kolmekymmentäkahdeksan, kolmekymmentäkuusi". Tämä harrastus oli Nikanorille lähes henki ja elämä, ja tätä kautta hän tunsi kuuluvansa kyläyhteisöön merkityksellisimmin. 

Esikoiseni alkoi myös itse kysellä paljonko minä antaisin pisteitä tälle kirjalle ja vastailin, että olisikohan se jotain 80/100. Esikoiseni hymyili ja sanoi, että hänen antamat pisteet olisivat 99-100! Että ilmeisesti kirja toimi aika hyvin eskari-ikäiselle. Luulenpa, että tämä olisi ihan kiva iltasatukirja myös koululaiselle (luettuna)!


Kirjan nimistä vielä. Useinhan ulkomaisen kirjan nimet suomennetaan, mikä auttaa usein luettavuutta mutta tässä kirjassa nimien säilyttäminen venäläisinä oli mielestäni ihan kiva juttu, kun kohderyhmänäkin on koululaiset. Kuitenkin koin, että oli oikein hyvä, että paikannimet oli suomennettu, muuten olisi jo tullut liikaa haastetta ymmärrykseen ja ylipäänsä tekniseen lukemiseen. Muutoinkin kieli tuntui kirjassa mielekkäältä, josta voinen päätellä että suomennokseen on oikeasti käytetty aikaa ja vaivaa, stilisointineen kaikkineen?

Ja pst, vinkkivinkki, että Stanilov Vostokov saapuu Helsingin kirjamessuille!


" - Tiedätkö missä täällä on kauppa?
Karhu nyökkäsi.
- Käy sitten ostamassa leipää niin minä keitän sinulle kahvia.
Koska Gerasimilla ei näyttänyt olevan mitään ehdotusta vastaan, Frosja tyhjensi korin sisällön ämpäriin, laittoi koriin rahaa ja ojensi sen karhulle. Karhu nousi neljälle tassulleen, otti korin hampaidensa väliin ja lähti hitaasti ulos keittiöstä.
- Äläkä unohda vaihtorahaa! Kaksi ruplaa! Frosja huusi karhun perään."

- Stanilav Vostokov: Frosjan talo

torstai 27. elokuuta 2015

Millasta siellä koulussa on?

Lapset kertovat oman tarinansa koulusta, jos kertovat. Yleisin vastaus kysymykseen miten koulussa/päiväkodissa meni lienee "ihan hyvin" tai teininä " *** -ko se sulle kuuluu?". No niin, mutta kylläpä keksin kauniin sillan siihen, että kuvakirjathan voivat olla tässäkin loistava apuri, eli ehkä juttelu päivästä sujuisikin helpommin kirjan äärellä, tarinan ja kuvien innoittamana?



Henkka koulussa on Paula ja Kari Havasteen loistava ja varsin hyväntuulinen kuvakirja (WSOY, 2008), jossa Henkka lähtee ekaluokalle. Kuvakirja on kuvitettu ihanilla, arkisilla, rauhallisen värisillä valokuvilla- hieman kotialbumityyliin. Kirja on pitkähkö mutta käsittelee kivasti niin koulun aloituksen jännitystä kuin tarkemmin koulupäivän sisältöäkin, koulun jälkeistä elämää unohtamatta. Kirjassa on myös pikkuisia tietoiskuja esimerkiksi maanviljelystä ja sisiliskosta! Esikoiseni, eskarilainen, tykkäsi tästä kirjasta myös ja osasi samaistua tarinaan, koska käyhän hänkin eskaansa jo koulun tiloissa.


Meiltä löytyy myös kirjailijoitten Henkka maalla, joka oli jossakin vaiheessa kovassa luvussa varsinkin esikoisellani. Jostakin syystä en millään löytänyt sitä valokuvattavaksi, vaikka kirja ehdottomasti olisi ansainnut sen! Mutta tsekatkaapa sekin kirja mikäli tällainen hieman erilainen lasten kirjaformaatti kiinnostaa! Olen joskus todennut, että tietokirjoissa suosin valokuvia ja niinpä tässäkin valokuvat toimivat todella hyvin.



Mutta ihan tosissaan olin siinä asiassa, että lastenkirjan äärellä voi myös jutella lapsen omista kokemuksista ja joskus se tuntuu olevan niin helpompaa. Tarina ja kuvat saattavat muistuttaa lapselle päivän kulusta ja auttaa muistamaan mitä oikein tapahtuikaan. Siinäkin voi auttaa, vaikka pikku kysymyksin, että hei onko teilläkin samanlaiset pulpetit kuin tuolla Henkalla? Ja siitäpä se juttu saattaakin lähteä. Ollaanpa kiinnostuneita maailmalle suuntaavista lapsistamme?!

Pitääpä muuten tähän väliin kehaista vielä kirjastoja, sillä aivan loistavasti on ainakin omassa kirjassani koulunaloitus -kirjoja esillä! Ja näitä kanttaa lukea pitkin syksyä, sillä vastahan se arki alkaa kohta tuntua...


"- Huomisaamuna mennään sitten yhdessä kouluun. Miltä tuntuu?, äiti kysyy.
- Kivalta, Henkka vastaa muina miehinä. Nyt ei kannata puhua jännittämisestä, tai äiti alkaa hössöttää vielä enemmän."

- Paula ja Kari Havaste: Henkka koulussa

perjantai 21. elokuuta 2015

Ta-vu-tet-tu-ja

"Äiti, tämän voisi tavuttaa..." , sanoi eskarilaiseni noin toisena eskaripäivänään ja yritti rohkeasti (sana oli jotain "monitoimikone" tms. vastaavaa, joten ei ihan onnistunut...)! On kuulkaas nykyajan eskari tehokasta :D! No joo. Tavutetut kirjat ovat kuitenkin tärkeä juttu, kuten myös muut lyhkäiset kirjat, että itse lukeva lapsi pääsee mukavasti kirjojen makuun. Tässäpä siis kaksi vinkkiä.





Heikki Eklöfiltä (teksti ja kuvitus) on tullut uusi tavutettu kirjasarja Ta-va-taan-ko Wen-koo-lit? Isä Waarimuksen ensimmäinen tarina (Aurinko Kustannus, 2015, ylläri kustantajalta). Isä Waarimus kertoo tarinan amiraali Ammuksesta, jonka puujalka häviää. Seuraa seikkailu, jonka lopussa puujalan arvoitus tietenkin ratkeaa. Tarina on ihan mukava, joskaan ei itselleni kovinkaan mieleenjäävä. Tekstiä on ihan mukavan verran ja humoristia kuvitusta runsaasti. Kuvitus on mielestäni hieman sarjakuvamaista. Valitettavasti kuvitus hahmoineen ja väreineen ei kolahda minuun, eikä kirja sen vuoksi kutsuisi minua luokseem esimerkiksi kirjastossa. Lapseni kuuntelivat tarinan mielenkiinnolla ja luultavasti tälläinen seikkailutarina ja hieman salapoliisimainen juttu kolahtaa mukavasti kohderyhmäänsä eskarit/alkuopetuslaiset. Tekstissä sanavälit olisivat kuitenkin saaneet minun silmääni olla selkeämmin erottuvat.




Tunnustan, minulla oli ikävä Urpoa ja Turpoa. Niinpä lainasin kirjastosta Urpo ja Turpo pelaavat tammea (tavutettu, Tammi, 2, 1987) ja esikoiseni sanoi heti kirjan nähtyään, että hei tämä ollaan luettu aiemminkin, mutta luetaan vaan uudestaan. Kirjan alussa Urpo ja Turpo esitellään tuttuun tapaan Ison Tytön ja Pojan leluiksi, jotka saattavat olla syypäitä siihen, että lastenhuoneesta löytyy säännöllisin väliajoin aikamoinen kaaos! Hannele Huovi on kertonut keksineensä idean omilta lapsiltaan. Tässä kirjassa Urpo ja Turpo virittävät ansan (arvatkaa kuka kompastuu siihen?), Urpo kadottaa nenänsä, nallet pelaavat lautapeliä (tai syövät pelinappuloita) ja taistelevat värikynillä ritareina sekä tanssivat viidakkotanssia. Tarinat ovat uskomattoman mahtavia niin lyhyiksi ja tiivistetysti jutuiksi. Nauroin lasteni kanssa ääneen ja lukunautinto oli lähes täydellinen. Pienet erilliset tarinat ovat loistavan mittaisia lukemisen harjoitteluun, eikä koko kirjaa tarvitse lukea kerralla. Myös ulkonäkö on kaikkinensa omaan silmääni taiturimaista ja tarkoitukselleen sopivaa. Uskomatonta on myös se, että tarinat sekä kuvitus tuntuvat ajattomilta! Toimivat mielestäni aivan hyvin nyt kuin vuonna 1987. Enpä siis ihmettele ollenkaan sitä, että Tammi julkaisee Urpolta ja Turpolta syksyllä uusintapainoksen, josta löytyy Urpon ja Turpon kolme ensimmäistä kirjaa.


" Ja karhut söivät paljon toistensa nappuloita. Sitten he söivät myös toistensa nappuloita.
He laittoivat laudalle lisää nappuloita ja söivät nekin. Vihdoin he olivat syöneet kaikki pelinappulat"

- Hannele Huovi: Urpo ja Turpo pelaavat tammea

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Mutta purra ei saa!

Uhmäikäisenä kuopukseni saattoi puraista sisarustaan, kun tarpeeksi raivostutti. Siinäpä inhottava ja vaarallinen teko! Lasten uhma on eläimellisyydessään välillä melkoinen yllätys. Hyviä tapoja on kuitenkin hyvä opetella jo pienestä pitäen. Ketään ei saa loukata, ei itseä eikä toisia!


Kathleen Amantin Älä pure, Hilla! on loistava kuvakirja ja sopii varsin pienelle taaperollekin sekä tekstin että kuvituksensa puolesta (Lasten Keskus, 2015, suomennos Sanna Hytti, saatu kustantajalta). Meillä kirjaa tykkäsivät kuunnella kumpikin lapsistani, joten kirja toimii hyvin monen ikäiselle ja on sovellettavissa laajemmin hammashuoltoon, sosiaalisten taitojen opetteluun kuin toisen kiusaamiseenkin.


Hilla on isosisko, jolla on jo monta hammasta. Pikkuveljellä niitä on neljä. Hampaita pestään päivittäin joka puolelta ja niin ne pysyvät kunnossa. Hampaita käytetään ruoan syömiseen. Mutta joskuspa Hilla puraisee pikkuveljeään ja silloin tulee iso itku ja äitikin suuttuu! Eihän niin saa tehdä! Hampailla voi purra hedelmiä ja leipää- mutta kaveria ei saa purra!


Kirjassa kerrotaan mukavasti mitä saa tehdä jos kiukuttaa: voi lähteä rauhoittumaan, potkia vaikka palloa tai sanoa "ei" jos ei halua sitä mitä toinen pyytää. Kun Hilla puraisee pikkuveljeä, käy hän äidin kanssa rauhoittumassa portailla. Mukava juttu, että kirjan tekstin mukaan rauhoitutaan yhdessä. Harmi juttu se, että kuvassa Hilla istuu yksin portailla. Isoja tunteita kokiessa on aikuisen turva tärkeää.


Kirjan teksti on mukavan napakkaa ja pienemmällekin ymmärrettävissä. Loppua kohdin siinä on myös hauskaa toistuvuutta, joka tekee kirjaan hieman lorumaisen olon. Kirja on vakavasta aiheesta mutta hyvällä maulla ja hyväntuulisella otteella. Voisin veikata, että sellainen lasten bestseller, ainakin meillä sillä sain tänäänkin lukea tämän kahteen otteeseen. Ja mukavahan tätä oli aikuisenakin lukea! Suosittelen kirjaa ehdottomasti päivähoitolukemistoon (sopivan mittainenkin) ja jokaiseen kotiin!


Onko teillä purtu kaveria? Meillä kuopus puri pienenä pinnasängystä lähtien, sellainen jyrsijäluonne ilmeisesti, mutta onneksi hän ei ole enää pitkään aikaan puraissut veljeään.
Semmoisia pikkumyitähän nämä välillä on, huhheijakkaa.


"Joskus kaveri ei kuuntele, mitä sanot.
Tai joku satuttaa sinua.
Silloin voit kertoa äidille tai opettajalle.
Mutta purra ei saa."

- Kathleen Amant: Älä pure, HIlla!

tiistai 18. elokuuta 2015

Kunpa sitä ei vaan kiusattais...

Olen hyvä huolehtimaan etukäteen kaikkea! Yhtäkkiä saatan saada päähäni höperön ajatuksen ja huokaista, että jopas sekin olisi! Onneksi turhista huolista pääsee usein yhtä nopeaan eroon kuin ne tulevatkin, kun vaan käyttää vähän ajatusvoimaa. Kun lapseni siirtyivät ensi kertaa kerhoihin ja hoitoihin, silmieni ulottumattomiin, kävipä ajatus kiusaamisestakin mielessäni. Voi kunpa ei lapsiani kiusattaisi! Eikä kyllä tuntuisi hyvälle kuulla, että oma lapsi kiusaisi toista tai käyttäytyisi muutoin jatkuvasti ikävästi. Tai entä jos lapseni itkee siellä ihan lohduttomasti...


Mutta kun vähän miettii, niin joka päivähän lapset kinastelevat, ihan kotonakin. Päivittäin lapset myös hoidossa joutuvat ristiriitoihin, toimivat "ikävästi", huutavat ja itkevät- semmoistahan se elämä on. Olen yrittänyt pysyä aikuisena näissä jutuissa rauhallisena, pahoittelemaan jos lapsella on paha mieli, mutta myös juttelemaan asiaa vähän toisestakin näkökulmasta ja pysyen jollakin tavalla positiivisessa hengessä "Ai te sovitte! Olipa kiva! Teittekö sitten jotain kivaa?". Sitten illalla voi ajatuksissaan nyyhkäistä, että voi pientä nuppustani, maailma taas koetteli hetken... Olisi kiva kuulla, miten toiset vanhemmat toimivat, kun kuulette jotain sellaista mikä koskettaa omia vanhemmuussuojeluvaistojanne ja syvimpiä tunteitanne tai ehkäpä jopa omia kokemuksia?

Ninni uskaltaa! kertoo kiusaamisesta koulussa/esikoulussa. Kirjan on kirjoittanut Elisabeth Zöller ja kuvittanut Dagmar Geisler (2011, Lasten Keskus, suomentanut Laura Pihkala-Posti, kirjastolaina). Ninni menee yksin eskariin ja matkalla Ninni kohtaa kaksi ilkeilevää eskaria: riitaisan Riitan ja ilkeän Ilkan. Ninniä pelottaa niin, että hän käpertyy pieneksi keräksi. Onneksi isompi koululaispoika osuu paikalle ja kiusaaminen keskeytyy. Ninni ei kuitenkaan kerro pojalle, että häntä kiusataan, koska Riitta ja Ilkka juuri uhkailivat, ettei niin saa tehdä: "Nynnyvauva! Et uskalla! Jos kantelet, saat turpaan!".


Ninnin eskarissa askarrellaan aarrelaatikoita. Jokainen lapsi saa laittaa laatikkoon itsestään löytämänsä aarteen: joku osaa laulaa ja toinen maalata. Lapsia naurattaa, missä ihmeessä ne aarteet mahtavat majailla, korvakäytävässäkö? Opettaja kertoo, että aarre voi majailla missä vain. Ninni keksii myös oman aarteensa. Ja kun Riitta ja Ilkka tulevat ja rikkovat Ninnin laatikkoon reiän, Ninni puree huulta estääkseen itkun, huokaisee, suoristaakin selkänsä ja katsoo kiusaajia suoraan silmiin: "Ettekö ihan oikeasti osaa mitään muuta kuin kiusata, olla ilkeitä ja rikkoa?".

Luimme tätä rohkeaa kirjaa kummankin lapseni kanssa ja kumpikin kuunteli tosi kinnostuneena. Sen jälkeen seurasikin monta keskustelua kiusaamisesta ja ollaan mietitty mitä se sana kiusaaminen on. Riitoja tulee päivittäin mutta onko kiusaaminen jotain muuta? Lapseni käyttävät kiusaamis -sanaa tosi usein joka hieman mietityttää minua ja yritän usein korjata, ettei se tainnut ihan kiusasusta olla vaan riita joka sovittiin ja siten voita päälle.


Kiusaamisesta tulikin mieleeni, kun kirjoittelin ajatuksia Laura Revon Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy -kirjasta, jossa näin jälkeenpäin muistellen rohkaistiin itsetunnon vahvaan rakentamiseen pienestä lähtien ja siten myös sosiaalisten taitojen harjoitteluun. Kirjassa haastettiin vanhempia ja kasvattajia miettimään omia kasvatuksellisia keinoja lapsen kehityksen näkökulmasta.
Lisäksi mieleeni juolahti Hipinäaasi apinahiisi lasten kuvakirja, jossa käsitellään kiusaamista hieman tarinallisemmin kuin tässä Ninni -kirjassa. Pari vuotta sitten ilmestyi myös Paavo on reilu kaveri ja vuosi sitten Empo ja oikea ystävä.

Oletko jutellut lastesi kanssa kiusaamisesta ja miten keskustelut ovat sujuneet? Osaisitko vinkata hyvää lastenkirjaa kiusaamisesta?


"Olen aarrelapsi, Ninni miettii onnellisena.
Ja pian myös koululainen.
Niin iso, vahva ja rohkea minä olen!"

- Dagmar Geisler ja Elisabeth Zöller: Ninni uskaltaa!

maanantai 17. elokuuta 2015

Kuvataidekasvatusta kotona?

Joskus olen ajatellut, että kuvataidekasvatus on varmasti jotain superhienoa ja tällaisen maallikon hilseen ylitse liitävää mutta kun mietin asiaa tarkemmin: eli kuvien ja värien äärelle pysähtymistä, sen tuottamista ja katselua, niin ei kai se nyt kotona mitään rakettitiedettä tarvitse ollakaan?



Ensimmäinen asia, joka tulee mieleeni on se, että voi kun kaikki pikkukätöset saisivat kynää ja paperia käyttöönsä. Siitäpä se lähtee? On aika hauskaa miten varhain lapsi osaa pitää kynää, kukin omassa otteessaan ja viehättyä siitä, että saa jäljen- ihan itte. Ja se on just sellaisenaan hyvä. Meillä muksut ovat käyneet värikylvyissä vauvana siitä syystä, että halusin yhden kotoa poistumisen per viikko jo vauvaikäiselle, jossa saatiin yhdessä harjoitella ryhmässä olemista. Lisäksi arvostan taidetta ja taidekasvatusta kamalasti ja ajattelin tarvitsevani siihen tukea. Värikylvyissä ymmärsin, että myös kotona voisi aivan hyvin värikylvytellä, vaikkapa piirtämällä mustikalla tai punajuurikermaviilillä käsi ja sormet, tai varpaat!, siveltimenä.



Jos halutaan pikkuisen enemmän kuin kynä, paperi, sakset niin erilaisiin materiaaleihin tutustuminen on mielestäni ollut lasten kanssa mukavaa. Ensikyninä voi käyttää paksuja liituja, liituja on muutenkin erilaisia, tusseja on nykyään myös sellaisena, jotka lähtevät vaatteista pois ja entä siveltimet tai muut apuvälineet, joilla tupsutella eri värejä paperille tai muulle alustalle. Askartelujuttuja löytyy lähimarketeista, ja kirjakaupoista saa vähän laadukkaampaakin paperia kun oikein halutaan taiteilla vähän spesiaalimpaa.



Entä mitähän lapsi sanoisi taidenäyttelystä? Huutaisi läpi kaikuvan tilan vai...? No, onhan se sekin mielipide. Meidän muksut ovat tarvinneet museoissa olemiseen aluksi vähän leikkiä, aikuisen tukea: "Etsitäänpä missä täällä on eläimiä! Entä missä on kuva metsästä? Mitä väriä tuossa kuvassa näet?". Avaisikohan taidenäyttelyissä piipahdus edes silloin tällöin lapsessa jotain kiinnostusta kuvia kohtaan? Entä jos lapsen tuotoksista tekisi kotitaidenäyttelyn?



Kirjastoista ja kirjakaupoista löytyy myös monenlaisia taidekasvatuskirjoja. Useat tuntuvat olevan sellaisia oppaita, että ne lukemalla saattaisin saada jonkun suoritteen yliopistostakin. Yllä kuvissa on pari mukavaa, lyhkäisempää kirjaa, joista ainakin me saatiin lähinnä askarteluvinkkejä (Nemo, Pieni taiteilija -kirjasarja, kirj. Susie Brooks, 2013, kirjastolainoja). Aiemmin olen blogannut tästä loistokirjasta, joka minusta sopii hienosti lapsille ja opettaa taiteen tutkimiseen. Ja taitaahan sitä Pikku Kakkosessakin olla joku taideohjelma... Mutta kihisen silti innosta, kun ilmoitan kuopuksen yksittäiselle taidepajalle syksylle, johon pääsen itse mukaan!


Mites teillä taiteillaan? Tykkäätkö itse kuvataiteista? Onko sinulla hyvää kirjavinkkiä taiteista tai taiteiluun? Itse asiassa esikoiseni innostui Angry Birds -kirjasta, jossa neuvottiin kuinka piirtää änkkäreitä! Että konstit on monet, sanoi äippä, kun kynäotetta harjoitutti (vuodesta toiseen).


"Jos nyt piirtäisit eläimen, mikä se olisi?
Vaihtoehtoja on niin paljon, että valinta ei ole helppoa! Eläimet ovat taiteilijoille loistava kuva-aihe, sillä ne ovat muodoltaan, väriltään ja luonteeltaan niin erilaisia."

- Susie Brooks: Pieni taiteilija, eläimiä eri tekniikoilla

lauantai 15. elokuuta 2015

Toivo ja valas, ihastuttava lasten kuvakirja!

Onpa ilo esitellä kaunis ja lumoava lastenkirja, joka toimii myös lapsilleni. Benji Davies on tehnyt Toivo ja valas (Karisto, 2015, suomennos Sanna Vartiainen) nimisen loistavan lasten kuvakirjan. Kirja on jo kannestaan kovin kaunis ja kiinnitti huomioni heti.



Ja onneksi myös tarina on kuvituksen väärti. Kirjassa Toivo asuu isänsä (ja kuuden kissan- etsi ne!) kanssa meren äärellä ja joka aamu isä lähtee merelle kalastamaan. Toivo jää kotiin ja eräänä päivänä, myrskyn jälkeen, Toivo näkee rannalla jotain erikoista: valaan. Toivo pelastaa valaan ammeeseensa, vaikka arvaakin, että ehkä isä ei pidä ajatuksesta. Kuitenkin, asian lopulta selvitessä, isä ei suutu vaan ymmärtää kuinka Toivo oli ollut yksinäinen ja halunnut ottaa valaan lemmikikseen vain saadakseen seuraa.




Vaikka tarina voisi kuulostaa hieman melankoliselta ja herkältä- jota se myös on- on kirja samalla jotenkin hirvittävän hyväntuulinen ja jopa hauska! Tarina on kirjoitettu nerokkaan toteavalla ja lyhyellä tavalla ja kuten todettu: se on monisäikeinen. Siis lasten kuvakirja, joka kestää useita lukukertoja! Toistan vielä, että tekstiä on kirjassa ihailtavan vähän tarinan moninaisuuteen verraten. Eli tämän kirjan jaksaa kuunnella pienempikin karvakorva.



Kirjan kuvitus on aivan ihana. Se on jotenkin niin maanläheinen ja ihmishahmot ovat Toivon suuttomuudessaankin hyvin ilmeikkäitä ja koskettavia! Väritys, asettelu, jopa välillä tuima- mutta silti hellä- tummuus, kaikki on kohdallaan. Kuvitus ja teksti tanssii toisensa kanssa, se on siis kauniissa vuoropuhelussa. Taisin ihan ihastua tähän kirjaan, eivätkä lapsenikaan valita, kun sen olen toistuvasti lukenut- ei ollenkaan, sillä he nauravat kirjan mukana!

Taitaa olla ihan syksyn parhaimmistoa?

(eka sivulta on vain vaikea päästä ennen kuin löytää kaikki kuusi kissaa)


"Toivo teki parhaansa, jotta valas tuntisi olonsa kotoisaksi.
Hän kertoili kotisaaresta ja millaista elämä siellä oli.
Valas kuunteli hyvin tarkasti."

- Benji Davies: Toivo ja valas

torstai 13. elokuuta 2015

Houkutellaan vauvat kirjojen äärelle!

Vauvakirjat, siinäpä kulttuuritehtävistä tärkein. Kuinka saada pikkuvauvat (ja tietysti heidän vanhempansa) kirjojen ääreen? Pienelle lapselle lukemisessa korostetaan usein vuorovaikutuksellisuutta ja kuinka lukeminen on mannaryyniä kielelliselle kehitykselle mutta kyllähän lukemisella muitakin funktioita on. Mutta kuinka luet jos ei lapsi halua?




Kirjahöyryäjänä tietysti kannustankin kaikkia vanhempia altistamaan vauvansa ensi hetkistä kirjojen koukuttavaan maailmaan. Vanhemmat voivat lukea omia kirjojaan ääneen ynnä muuta mutta heti kun pikku silmät aukeavat ja tarkennuskin toimii, aijai kyllä värit, kontrastit ja selkeät kuvat kiehtovat! Ja nykyään on kirjoja myös aktiivisemmalle vauvalle: niitä saa helistää, kurkkia, vedellä ja vaik sun mitä. Kylvyssäkin voi lukea (odotan vastaavaa versiota aikuisille saunaan :D)!


Itse tehty pehmokirja ja hauskoja muistoja!
Tapola, Pertamo: KLIK!

Fanitan vauvakirjoja ja ihailen laadukkaita vauvakirjoja. Samalla olen alkanut ajatella, että ensikirjojen yksi tehtävä on tosiaan saada vauvat kiinnostumaan kirjaformaatista ja malttamaan hetki jaetussa tarkkaavuudessa. Siihen tarkoitukseen mielestäni höperömmätkin vauvakirjat ovat oikein mainioita, vaikka ne enemmän leluilta näin aikuismielessä tuntusivatkin. Siispä tässä kaksi erilaista vinkkiä kaikille vauvoille :)!





Jannie Ho (Karisto, 2015, suomennos Sanna Vartiainen, kustantajalta) on tehnyt jo heti luokseen kutsuvan pahvikirjasarjan Nauravat naamat, joista pyysin blogiini esiteltäväksi Viidakko -kirjan. Arvatkaapa mistä kirjasta lapseni innostuivat viime viikolla ensimmäisenä? No tästä! Kirja siis kutsuu vielä leikki-ikäisetkin puoleensa, koska kansi lupaa jotain leikkisän hauskaa. Kirjan ideahan on simppelin nerokas. Tekstiä ei ole lähes nimeksikään ja se on toistuvalla kaavalla ja samalla äännellään eläinten ääniä: "Minä olen puhuva papukaija! PÄIVÄÄ PÄIVÄÄ!". Eikä siinä vielä kaikki (kuten taannoin todettiin), eläinten silmien kohdalla on reiät, josta lukija ja voi kurkistella vauveliaan kukkuuleikin tavoin. Eikä siinäkään vielä kaikki! Jokaisella viidellä (just hyvä pituus) aukeamalla eläimestä ponnahtaa joko nokka, kieli, viikset tai kärsä. Tämä 3D-naamarimaisuus (mahtava termi) laitatuttaa tietysti kirjaan "ei sovellu alle kolmevuotiaille" -ukaasin, koska kirjasta saa helposti imeksittyä ja järsittyä aimo annoksen kolmedeetä. Nykyaikuinen voinee kuitenkin nostaa kirjan yhteiluvun päätteeksi hyllylle, kun kiinnostus kaikkoaa...






Leena Junnilalta on tullut toinen painos ihanaa Lits läts lätäkkö -kirjaa (WSOY, 2013, saatu kirjailijalta). Junnilan KOT! sanoo kana lumosi esikoiseni aikana ja Lits läts lätäkkö! taas kuopukseni aikana. Junnilan kuvitus lienee useammalle esimerkiksi ihanista vauvakorteista tuttu, joita meilläkin taitaa olla toistakymmentä... Kuvitus on täydellistä vauvakuvitusta selkeine kuvineen. Varsinkin tykkään näistä isoimmista kuvista mutta yksityiskohtaisemmissakin aukeamissa on taas katsottavaa vähän isommalle. Lits lätsissä myös loruillaan juuri kivalla yksinkertaisella, hyvin tutulla "vanhankantaisella" tavalla, mistä juuri pidän. Toistot, kielellä litsläts lätsittelyt ja hupshöps höpsöttelyt, siitä on mielestäni pienet vauvalorut tehty.

Suosittelen vauvaperheitä ja vauvojen luona vierailevia ostamaan kummankinlaisia kirjoja: kotimaista laatua ja leikkiin kutsuvaa höperöintiä. Jokainen vauva ansaitsee ikiomia kirjoja.
Ja eikun loruttelemaan!

Kuulin juuri (väärin) taustaltani lasten leikeistä sanan: "teknovauva". Miettikää, siinäpä idea! Ja eikun loruilemaan ja tanssimaan vauvan kanssa:
"Teknovauva tanssii vaan, tanssii, tanssii, tanssii vaan. 
Teknovauva tanssii vaan, tanssii, tanssii aina vaan!" .
Noin, loru purkissa. Ja olennainen sanottu. Ei kai se teknovauva muuta...?

Ja eikun körötellen!


"Köllöttää, möllöttää,
vauvatoukka
pieni ja soukka.
Äidin mukana matkustaa
-Hohhoijaa! Nukahtaa."

- Leena Junnila: Lits läts lätäkkö!