sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elmeri ja valaat

David McKeen Elmeri -kirjat ovat tulleet arkilukemistoomme. Elmari -kirjoissa on aina hyväntuulinen ote ja kirjat ovat kauniin värikkäitä. Elmari ja valaat -kirja (Kustannus-Mäkelä, 2014, suomennos Terhi Leskinen, kirjamessuhankinta) kiehtoi minua erityisesti raikkaan vaaleansinisen kantensa vuoksi.



Elmari ja valaat -kirjassa on iloisen kuvituksensa lisäksi mukava ja humoristinen tarina. Elmeri ja Viljami ovat käymässä Eetu-papan luona ja Eetu rohkaiseekin norsut melkoiselle seikkailulle. Seikkailut kuuluvat usein muodossa jos toisessa Elmeri -kirjoihin, jotka varmasti ovat mukavia mielikuvituksen lähteitä vaikkapa lasten leikkeihin. Tässä kirjassa pidin erityisesti siitä, että mukana oli isovanhemmuusteema, joskin hieman taustalla olevana ideana. Tarinassa käy ilmi, että Eetu-pappa on kerran itsekin ollut melkoinen seikkailija.



Mieleeni nousi kirjasta kysymys, että kuinka paljon isovanhempia on lastenkirjoissamme. Ja pienellä mietinnällä hyvin monessa lastenkirjasarjassa isovanhemmatkin hengaavat mukana jollakin tapaa, kuten Louhen Tompissa, Pelliccionin Onneissa, Harjanteen Mintuissa ja Reutersrtandin Empuissa. Se on kiva juttu se! 

Toinen kysymys mikä kirjasta mieleeni nousi, oli se kuinka paljon itse asiassa tulee kerrottua oman elämän tarinoita lapsille? Kertokaapa te millaisia tarinoita kerrotte lapsillenne tai jaatteko paljon omia "vanhoja juttuja" lastenne kanssa? Entä kertovatko isovanhemmat teillä omista seikkailuistaan? Mitä ajattelette, miksi Eetu-pappa tahtoi norsunnorsujen kokevan seikkailun itse, eikä vain tyytynyt kertomaan omasta matkastaan valaiden luo? Mitähän kirjailija tahtoi tällä sanoa?


"- Kertokaa Eetulle terveisiä! valaat huusivat.
- Minä taidan sanoa pari muutakin valittua sanaa, Viljami mutisi."

- David McKeen: Elmari ja valaat

perjantai 27. marraskuuta 2015

Lasten oma taidekirja

Kansallisgallerian työryhmä Eija Aarnio, Mari Alijoki, Anna Luhtala, Anja Olavinen ja Ira Westergård ovat koonneet loistavan Lasten oman taidekirjan (Tammi, 2015, saatu kustantajalta). Graafisesta suunnittelusta vastaa Riikka Turkulainen.


Kirjassa on 111 kuvaa kansallisgallerian kokoelmiin kuuluvista taideteoksista. Taideteokset ovat Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseoiden kokoelmista. Suurin osa taideteoksista ovat maalauksia mutta mukana on myös esimerkiksi Kiasmasta tutut värikkäät polyesterinauhat (Jacob Dahlgren, 2009), graniitista ja metallista tehty matkalaukku (Gediminas Urbonas, 1988) ja vaikkapa pajunkissoista tehdyt kengät (Anni Rapinoja, 2005-2011).


Kirja koostuu kymmenestä eri teemasta, kuten Juhlan pyörteissä, Leikkejä väreillä ja muodoilla ja Syömään! Jokainen teos on esitelty kokonaisuudessaan kirjan vasemmalla sivulla, jonka alla on myös teokseen liittyvät oleelliset tiedot. Ei muuta! Ja aukeaman oikealla puolen on tarkennettu kuva osasta taideteosta. Meille tämä tiesi piiloleikkiä. Etsi oikealla oleva kohta taideteoksen kokonaisuudesta- Löytyi!



No ensinnäkin minusta itsestäni on ihana katsella osin tuttujakin teoksia kirjan muodossa. Aluksi hieman harmitti, että koko teos on aika pienenä vasemmalla mutta totuin siihen äkkiä. Kirjassa on tosiaan 111 taideteosta, joten mielestäni se sopii parhaiten sellaisena "kahvipöytäkirjana", eli kirjaa selaillaan aina silloin tällöin yhdessä tai yksin. Taide tulee tutuksi arjen lomassa, sen äärellä voi rentoutua ja tuumailla silloin kun siltä tuntuu. Kouluissa ja varhaiskasvatuksessa tällaisten kirjojen tulisi olla ehdottomasti osana arkista taidekasvatusta.


Toivottavasti kirja myös madaltaa lapsiperheiden menoa itse museoihin. Kirjan kuviahan voi bongata museossa "livenä". Taidemuseot saattavat olla lapsista välin uuvuttavia mutta nykyisin näyttelyissä on välin mukavasikin huomioitu myös nuoremmat taiteen nauttijat pienin tehtävin ja asetelmin. Parasta itselleni olisi kun pääsisi käymään museossa useasti ja vain tiettyyn osaan keskittyen. Silloin lapsi saattaisi jaksaa kokemuksensa parhaiten? Valitettavasti ainakin tämä äiti on vaan niin ahne, että sen kerran kun museoon asti päästään, pitää rohmuta kaikki samalla!


Pitäisikin taas lähteä lasten kanssa taidemuseoon. Kotiäitinä sitä tuli harrastettua enemmän kuin nyt töissä käyvänä. Mutta usein pakkaspäivät ovat olleet itselleni innokkeena ja muistutuksena mennä museoon, että jospa sitten viimeistään helmikuussa? Missä museossa te olette viimeksi käyneet? Onko teillä lempi(taide)museota? Joko olette tutustuneet tähän kirjaan? Vaikuttaako kiinnostavalta?


"Mitä muuta mielenkiintoista voi löytää, kun katsoo oikein tarkasti?"

- Lasten oma taidekirja

lauantai 21. marraskuuta 2015

Minä itse -pelikortit

Välilä pitää hullutella ja kokeilla vähän muutakin kuin lastenkirjallisuuden esittelyä. Olen melko innokas lasten pelien kannattaja ja siksi koluan uudet pelihyllyt melko säännöllisesti läpi, parhaimpia etsien. Onneksi laadukkaat pelit ovat usein sellaisia, jotka voi kierrättää tai lahjoittaa hyvin helposti toisten lasten käyttöön, kun ne omille käyvät jo liian tutuiksi tai helpoiksi.


Sainpa siis Oppi ja Ilo kustannukselta Minä itse -laatikon, joka sisältää 100 kysymystä. Olin jo alustavasti tiiraillut boksia kaupassa, mutten päässyt pläräämään sisältöä. Niinpä tutustuimme tähän boksiin 3-vuotiaan lapseni kanssa, sairaspäivän iloksi. Boksissa on neljä eri korttipinkkaa: leikkiaika, lähdetään retkelle, maatilan eläimet sekä tunteet ja kaverit. Kysymyskorteissa on kahden vaihtoehdon kysymyksiä. Yllä lukee kysymys (joka liittyy yllä olevaan kuvaan) ja alla on kaksi kuvallista vaihtoehtoa, jolle on kummallekin oma reikänsä, johon lapsi voi sormensa pujottaa. Kun kortin kääntää, voi nähdä onko sormi oikean vastauksen, eli Yrre-oravan, kohdalla.


Korteilla tutustutaan eläinten ääniin, samankaltaisuuksiin, väreihin ja perustunteisiin. Korteissa on myös hahmotustehtäviä ja lisäksi vähän päättelyä vaativampia kysymyksiä. Kortit on itse asiassa aika kivat ja soveltuvat mielestäni mukavasti yhdeksi "koritehtäväksi"/yhteispeliksi varhaiskasvatuksen kenttään, eli lapsen kaikkiin kasvu- ja oppiympäristöihin. Korttien tekeminen vaatii aikuisen mukana oloa. Lapselta ei vaadita edes puhetta, vaan osoitus riittää. Toki aktiivisempi aikuinen voi tehdä korttiin liittyviä lisäkysymyksiä.


Oma kolmevuotiaani tykkäsi tehdä kortit samalla istumalla läpi. Ne olivat hänelle melko helppoja. Sormitekniikkaa käytti tällä kertaa äiti, joten reikäidea lapsen kohdalta jäi avoimeksi. Peli toi mieleeni Oppi ja Ilo -kustannuksen älypuhelinpelin Osaan itse värit, jossa oli hyvin samanlaisia tehtäviä. Huomasinpa toistavani samalla äänellä "Oikein!", kuten Yrre orava tuossa pelissä!



Tehtäväpaketin mukaan kysymykset ovat suunnattu 2-3 -vuotiaalle. Nämä voisi olla aika mukavia myös vähäpuheisten lasten kanssa, koska tehtävissä ei tarvitse puhua mutta lapsi voi tuoda taitojaan kuvia osoittamalla esille. Samalla tulee aikuisen nimettyä erilaisia asioita ääneen, joka tukee kielen kehitystä. Ja yhdessä pelaaminen, se on aina hyvä juttu. Pelithän on mukavaa yhdessäolon viettoa mutta samalla tosi kehittäviä esim. keskittymisen ja pettymyksen siedon harjoittelussa. Joten ostetaanpa joululahjaksi kunnon lautapelejä eikä vaan niitä tietsikkajuttuja!


"Puusta kuuluu kraak, kraak.
Mikä siellä mahtaa kraakkua?"

- Oppi ja ilo: Minä itse 100 hauskaa kysymystä

perjantai 20. marraskuuta 2015

Elsa ja Lauri matkustavat

Lastenkuvatietokirjat taitavat olla taas kovin in. Kerttu Ruuskan ja Nadja Sarellin kolmas tietokuvakirja kertoo lentokoneella matkustamisesta ulkomaille. Elsa ja Lauri matkustavat on kansikuvaltaan varsin onnistuneen näköinen opus (Oppi & Ilo, 2015, saatu kustantajalta).


Elsan ja Laurin perhe katselee nykyajan mukaisesti matkoja padillä ja varaavat reissun Espanjan Aurinkorannikolle tädin luo. Matkaa ennen pakataan ja vähän jännitetäänkin. Suurin osa kirjasta kuvailee, mitä lentokentällä tapahtuu, virallisia termejä käyttäen. Lentokenttävirkailijat, lentokenttähenkilökunnat ja lähtöselvitysautomaatit samalla aukeamalla tuntuvat minusta aikuisenakin melko pitkiltä sanoilta sisäistää.




Turvatarkastuksen ja odottelun jälkeen perhe pääsee lentokoneeseen toistuvien tervetulotoivotusten kautta. Koneessa muun muassa jännitetään koneen nousua, ihmetellän nappeja, syödään ja valmistaudutaan laskuun. Kaikki kohdat siis kuvaillaan aika tarkasti ja ennakoivasti ja kirja on varsin hyvä tietokirja ensimatkustajalle. Kuitenkin tiiviin tiedon niputtaminen sopivaan kokoon vie ehkä tarinalta jotakin rentoutta ja mahdollisuutta hassutteluun mitä toisaalta itse toivoisin välittäväni ensilentoon lasten kanssa valmistautuvana.


Nadja Sarellin kuvitus on mukavan hyväntuulista ja värikästä ja piristää tiivistä ja informatiivista tekstiä. Lopusta löytyy pikku matkailijan pakkauslista, maailmankartta, muistilista käyttäytymiseen, matkustusajoneuvoja, eroja ja yhtäläisyyksiä eri kulkuneuvoista sekä puuhaa matkan ajaksi. Eli kirja on melko monipuolinen opus vaikka matkalukuun otettavaksi.

Elsa ja Lauri -kirjat herättävät hyvin huomion sille, mitä kaikkea yksi uusi kokemus voi lapselle sisältää. En varmasti muistaisi kertoa, että lentokentällä kuulee erilaisia kieliä tai että lentoemännät kertovat turvaohjeita samalla kun kone jo alkaa valmistautua lentoon. Kirjat ovat hyviä muistutuksia siitä, miten mininaisia uudet tilanteet voivat olla ilman mitään alkupohjustusta. Moni varmaan pärjää pienemmälläkin pohjustuksella (varsinkin pienempien muistin huomioiden) mutta toiset taas ovat kiinnostuneita ja hyötyvät tarkemmasta ennakoinnista.


" 'Jee, nyt taidetaan lentää! Elsa hihkaisee, kun hän tuntee lentokoneen nousevan ilmaan."

- Kerttu Ruuska ja Nadja Sarell: Elsa ja Lauri matkustavat

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Linnunmaitoa kainalokanoille

Johanna Venhon loruilema Linnunmaitoa kainalokanoille on saanut arvoisensa kauniin kuvituksen Marjo Nygårdilta (Lasten Keskus, 2015, saatu kustantajalta). Minusta on mukava lukea ja tutustua erilaisiin lastenkirjojen antiin ja myös lastenrunot ovat yksi alue. Harmikseni huomaan, että runokirjat ovat kuitenkin niitä, jotka jäävät arkiluvussa vähemmälle ja joudun ihan muistuttelemaan itseäni lorujen tärkeydestä. Loruttelen arjessani liian vähän, miksi?


Lastenrunokirjoissa on itselleni ja lapsilleni tosi tärkeää löytää oikea genre. Lukijani varmasti tietävät, että meillä on se pääasiallisin hitti on osuva huumori ja rentous. Ja samalla runo voi myös koskettaa ja tuumauttaa, mutta toki se niin on, ettei arkipäivän hulinan ja väsymisen jälkeen toivo lukevansa lasten kanssa itkuvirsiä, vaan jotain joka voimauttaa.



Johanna Venhon runot osuvat minulle yllättävän hyvin. Ne ovat pituudeltaan juuri hyviä, sellaisia luettavan pituisia. Niissä on myös hyvä tunnelma ja tärkein kaikista: ne riimittelevät omaan suuhuni sopivasti. Venhon runoissa on haaveilevuutta, jota ehkä Nygårdin unimainen kuvitus vahvistaa. Vaikka usea loru nousee arjesta, on mukana myös sopivasti hitunen outoutta. Huumori on lempeää. Runot ovat myös vahvasti elämän puolella: äidin sylissä on hyvä ja turvallinen olo, koulusta löytyy varppina kaveri, osaan kun uskallan, jaksan kun pinnistän. Venhon runoja lukiessa tulee hyvä ja lämmin olo.


Marjo Nygårdin kuvitus on voimakas. Se kilpailee runojen kanssa. Kuvat ovat värikkäitä, haaveilevia, kujeilevia, välillä hyvin varmaa lastenkirjakuvitusta ja toisella sivulla haastavampaa, kuin varttuneemmalle tehtyä. Jokaiselle jotakin. Maalauksia runojen rinnalla. Kokonaisuus on koko perheelle suunnattu taiteellinen kokemus, laadukkaalla lapsen tasoisella maulla.


"On kynttilän loistetta, uunissa valo,
äiti kysyy: miten meni koulussa,
pöydällä piparkakkutalo,
teetä ja hunajaa mukissa."

- Johanna Venho ja Marjo Nygård: Linnunmaitoa kainalokanoille

maanantai 16. marraskuuta 2015

Paratiisilintu

Markus Pfisterin Paratiisilintu ei herättänyt minun huomiotani kannellaan, vaan kustantajan kuvauksella (Lasten keskus, 2015, suomennos Johanna Föster, saatu kustantajalta). Kirjassa nimittäin alakuloinen lintuparvi löytää ilon elämään, kun paratiisilintu pölähtää joukon keskelle. Siis mitä oivallisimman kuuloinen kirja marraskuumme keskelle!



Kirjan tarina on kuitenkin kuta kuinkin siinä. Alkuun tummat korpit eivät innostu moisesta pöyhkeilijästä. Pikku hiljaa ne kuitenkin lämpiävät paratiisilinnun räppiin ja tanssiin. Tätä räppiä olisi  ehdottomasti pitänyt olla kirjassa enemmän, jotta se olisi svengannut kokonaisuudessa paremmin. Muutenkin kirja olisi voinut irrotella vielä enemmän! Nyt yksittäinen räppi jätti vähän toivekkaaksi, mutta ei kantanut sen pidemmälle.



Nyt täytyy sanoa, että tällä kertaa olisi voinut luottaa kirjan kannen ensivaikutelmaan. Kansi on suttuisen oloinen ja samanlainen kuvitustyyli jatkuu läpi kirjan. Myös värimaailma ei vain käy silmääni, se on tukossa ja sangen vanhanaikaisen oloinen. Kuvitus on hyvin samankaltaista sivulta toiselle, joka tuntuu tylsältä. Vivaihtekkaampi kuvitus olisi ehdottomasti voinut tukea mielenkiintoista kirjan ideaa. Sillä onhan tuossa jotain niin kutkuttavaa, että pessimistien ja paatuneiden keskelle hömpsähtää positiivisuuden perikuva, joka on kirjava kuin sateenkaari. Siis yhtä aikaa varsin ärsyttävä ajatus ja samalla ihan tervetullut. Ilopilkkuja ankeaa arkeen, niitä ei ole koskaan marraskuussa liikaa!


"Korpit eivät laula, korpit raakkuvat, yksi korppi sanoi nokkavasti.
Paratiisilintu tyrmistyi."

- Marcus Pfister: Paratiisilintu

lauantai 14. marraskuuta 2015

Päivä eläinten lentoasemalla

Sharon Renttan kirjasarja kuuluu myös arkikirjojemme klassikoihin. Tällä kertaa Koalaperhe lähtee reisuun lentokoneella ja tätä hieman höperöäkin matkantekoa on kuvattu mahtavasti.



Päivä eläinten lentoasemalle (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomennos Terhi Leskinen, kirjastolaina) sopii siis oikein hyvin ensi kertaa lentäville mutta itse tarina on yhtä hyvin kiinnostava tieto-osuuksineen kaikkineen, vaikkei lentomatkaa olisikaan lähettyvillä. Tällä kertaa Rentan eläintarina on mielestäni hieman hauskempi kuin aiemmin ja tämä hyväntuulisuus innostaa minuakin valitsemaan kirjan iltasaduksi useampaan otteeseen. Tuo koalaisähahmo on jotenkin kauhean symppis, tulee mieleen ihan sellaiset isähahmoiset psykoterapeuttiukkelit, jotka hymyilee ymmärtävästi ja nukahtaa päälle!




Ehkä tällä kertaa Renttan kuvituksessakin on hieman enemmän söpöyttä. Liekkö johtuva siitä, että koalaa on vaikempaa piirtää sangen epämiellyttävästi vai mistä. Viime kirjoista tuttu eläinten ilmeikkyys jatkuu. Tämän kirjan äärellä viihtyy loistavasti!


"Tämä piikkisika on aika piikikkäällä tuulella.
Ja tämän kalkkunan lento on viivästynyt jouluun asti."

- Sharon Rentta: Päivä eläinten lentoasemalla

torstai 12. marraskuuta 2015

Dinojen kuumatka

Penny Dalen dinokuvakirja/tietokirjasarja on ollut meidän perheen suosiossa ja taidammekin omistaa niistä suurimman osan. Niinpä uutuus Dinojen kuumatka tuli hankittua kirjamessuilta lapsille lahjaksi (Kustannus-Mäkelä, 2015, suomennos Raija Rintamäki).




Kirja rimmaa tarinaansa tuttuun tahtiin ja liikkeen ääniä kuvaillen. Tokihan aihepiiri avaruus kutkuttaa varmasti tiettyjä pikkulukijoista erityisen paljon. Kirjan kuvitus on minusta mielenkiintoista, kun dinojahan ei ole ollenkaan tehty suloisiksi ja hellyyttäviksi, vaan ne ovat aika "realistisia" ja jopa hieman rumia kaikkine röpelöihoineen. Poikkevan kuvamaaston tässä kirjassa edellisiin kirjoihin antaa vierailu kuussa, jossa mustataustainen avaruus on itse asiassa aika rahoittava.



Tarina on hauska ja toimiva. Tätä kirjaa on meillä luettu jo hyvin monena iltana ja lapset tykkäävät "lukea" sitä mukana, koska toistuvuus.


"Dinosaurusten raketti
syöksyy jylisten avaruuteen.
se kiitää yhä nopeammin!
Suih! Suih! Suih!"

- Penny Dale: Dinojen uumatka


tiistai 10. marraskuuta 2015

Hetki lyö, Risto Räppääjä!

Hetki on tosiaan lyönyt Risto Räppääjän rantautumiselle kotitaloomme, sillä lapsemme ovat innostuneet nyt hoitopaikkojensa kautta Risto Räppääjästä. Ajattelin jo oman osani lukeneeni näitä kirjoja mutta ilmeisesti uusi kierros on vielä tehtävä. Olen aikoinaan nuorena lukenut näitä koululaisille ääneen, joten paluu Riston rummutukseen oli aika hassua.


Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan kirjoittamat Risto Räppääjä -kirjat ovat melkoinen hittituote. Onhan tuosta elokuvaakin ja kaikkea. Näissä alkupään kirjoissa kuvitus oli Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ja sittemmin kuvituksesta on vastannut Christel Rönns. Minulle true-RR-kuvitus on tuo alkuperäinen ja vaikka pidän kovasti Rönnsin kuvituksesta, on minulle Risto pallopää kuten Tatu ja Patukin! 


Oli tosiaan jännä tilanne lukea Riston menoa toistamiseen. Muistelin kirjan paljon menevämmäksi ja oikeastaan olin jopa hämmästynyt miten vähän Hetki lyö, Risto Räppääjä kirjassa tapahtuukaan. Risto ja Rauha saa postiluukustaan valituskirjeita ja tutustuu naapuristoon. Lapsistani tarina oli kuitenkin mukava ja he jaksoivat kuunnella sen nyt (kokeilimme vuosi sitten viimeksi) hyvin. Kaikkein mieluisimpia ovat Riston räppäykset, joista kyllä itsekin tykkäsin. Myös kuvitus on minusta suuressa roolissa.

Mietin kirjaa lukiessani, että olenkohan minä altistunut melko villille menolle, kun toivon lastenkirjoihinkin menoa. Jo on. Vaikka samaan aikaan ajattelen, että on hyvä pysähtyä ja rauhoittua. Riston seuraan oli mukava palata mutta voisin oikeastaan lukea seuraavan Ristomme ihan uutuuspäästä ja vähän vertailla miten Risto -kirjat ovat muuttuneet.


Ja ei huolta, lapsemme kyllä kuuntelevat kaikki Ristot läpi, sillä meillä on ollut äänisatuina lainassa jo varmaan viisi Ristoa...! Minä saan sitten kuulla jälkeenpäin kaikki parhaat räpit ulkoa opeteltuina!

Tässä samalla kiittelen kovasti kaikista tunnustuksista mitä olen saanut! Pahoittelen, etten ehdi niihin  vastata. Aikani koneen ääressä on rajallinen. Mutta tässä lukijoille linkkeinä lastenkirjablogeja: Luettua elämää Elinan blogi on yksi ensimmäisistä kirjablogeista joita aloin seuraamaan <3!, Kirjaäidin blogin on hauskaa ja mukavaa luettavaa Lastenkirjapino ja uutuusblogi Merin Tänään on kaunis päivä.

Täytynee sanoa, että Finladia Junior -palkintoehdokkaat olivat tänä vuonna minua miellyttäviä. Tässäpä vielä linkit blogissani esiteltyihin ehdokkaisiin:

KLIK

KLIK

KLIK


"Risto kumarsi ja aloitti.
- Kamaan, mai beibi, hän lauloi. - Kamaan, mai beibi, mai wei!
Ja sitten hän rummutti niin että yleisö pidätti henkeään."

- Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä! (Tammi, 1997, kirjastolaina)

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Erityisherkkä lapsi

Näin isänpäivänä on hyvä hetki tuumailla vähän vanhemmuutta. Erityisherkkyys -sana tulee nyt vastaan joka paikassa. Toinen sanoo, että se on kuin ADHD aikoinaan, että pian kaikilla on se. No, jos ei kuitenkaan. Kiinnostuin lukemaan asiasta vähän tarkemmin ja ensitöikseni huomasin, että ensinnäkään tämähän ei ole mikään diagnostiikka eikä persoonallisuusluokitus vaan yksi temperamentti muiden joukossa. Temperamenttipiirre, joka Elaine N. Aronin mukaan joko on tai ei ole. Ja väestöpohjassa 20% meistä on erityisherkkiä.


Erityisherkkä lapsi (Nemo, suomentanut Kirsimarja Tielinen, 2015, ap. 2002, saatu kustantajalta) kirjassa on paljon tietoa erityisherkkyydestä: "Ensimmäinen ohje on olla uskomatta ihmisiä, jotka yrittävät vihjailla lapsessa olevan jotakin vialla.". Kirja normalisoi erityisherkkyyttä positiivisessa valossa ja samalla kertoo ilman silottelua millaisia haasteita ja suoranaisia ongelmia erityisherkän lapsen kasvattamisessa tai elämänpolulla saattaa olla. Ensimmäisen luvun Herkkyys alla lukeekin "Ujon ja vaateliaan" lapsen puolustus. Kirja valaa uskoa vanhemmille pitää oman lapsensa puolta ja ymmärtää häntä, olipa hän millainen tahansa.

Kirjassa on myös kaksi kyselylomaketta, josta voi rastittaen kokeilla onko oma lapsi erityisherkkä tai onko vanhempi itse erityisherkkä. Kirjassa on vino pino ohjeita ja neuvoja, joita minusta voisi osittain kyllä yleistää ihan kaikkien lasten kasvatuksessa. Lisäksi kirjasta löytyy kuinka erityisherkkyys näkyy eri-ikäisillä ja Elaine N. Aronhan on kirjoittanut erityisherkkyydestä myös aikuisella ja parisuhteessa. Kirjoittaja itse kertoo olevansa erityisherkkä, kuten myös hänen lapsensa on. Aron kuvailee kirjassa myös tutkimustuloksia mitä aiheesta on tehty, joten mutu-tuntumaan tämä juttu ei ole pohjattu.


Herkkyyttä kuvataan kirjassa esimerkiksi kuuden ilmenemistavan kautta: yksityiskohtien huomioiminen, alttius kuormittua ja ylivirittyä, voimakas sisäinen elämä, tietoisuus muiden tunteista, varovaisuus uusissa uhkaavilta tuntuvissa tilanteissa ja tapa kuinka muut suhtautuvat herkkyyteen. Muistelen, että Keltinkangas-Järvisen kirjassa temperamenteista oli kirjoitettu jotenkin tosi osuvasti, kuinka erilaisia temperamentteja tarvitaan maailman ylläpidossa: rohkeammat ja impulsiivisemmat vievät meitä eteenpäin ja samalla hitaammat ja varovaisemmat jarruttavat meitä juoksemasta täystuhoon. Aron kertoo, että Kiinassa herkkyyttä arvostetaan mutta Kanadassa ja Yhdysvalloissa (mm.) taas ihaillaan "pelottomia ja kovapintaisia uudisraivaajamiehiä ja -naisia.". Mitenhän meillä Suomessa? Tulee mieleen lause, jonka kaikki myös kirjan kirjoittaja tietää: "Lakkaa itkemästä kuin mammanpoika ja käyttäydy kuin mies!".

Mutta arvaahan jokainen vähänkin ajatteleva, että herkkyydellä on arkinen tarpeensa. Kuinkahan kävisi hoiva-alojen jos kaikki ajattelisimme pelkkää budjettia, määrää ja voittoa? Entä kuka tekisi elokuvat, kirjoittaisi kaikki kauneimmat kirjat ja kuvittaisi lastenkirjat jos herkkyyttä maailmalle ei kellään olisi?


Kun avaa nettisivuja erityisherkkyyteen liittyen, saa lukea kaikenlaista. Erityisherkkien vanhemmat, ja tähän laajentaisin kyllä myös erityslasten vanhemmat, saavat usein merkitseviä katseita ja syyllistäviä vihjailuita siitä, että toimivat lapsensa kanssa kuin paapoen, muun muassa sen vuoksi, että tilanteita varmistellaan ja ennakoidaan, jottei aiheuteta lapselle liian kuormittavaa tilannetta. Aronin kirja on varmasti usealle vanhemmalle helpottava opus, joka saattaa vapauttaa oman toiminnan epävarmuudesta ja rohkaisee ymmärtämään eritysherkkää lasta mutta myös avittamaan häntä voittamaan haasteensa. Kaikka lapset eivät vain toimi kasvatusoppaiden mukaan, tai asetu keskilinjaan, vaikka kuinka aikuisena niin haluaisi ja toivoisi. Mielestäni on tosi tärkeää ja hienoa, että vanhempi haluaa tutustua omaan lapseensa (jopa itseensä!) ja huomata, millainen lapsi on ja mitä hän kasvunsa ja kehityksensä tueksi tarvitsee. Sillä sitähän kaikki lapset meiltä tarvitsevat. Vanhemman huomiota, huolta ja rakkautta ja paljon ohjausta. Ja yksilöllisesti.


"Yllättävän moni löytää itsensä toistelemassa vanhempiensa sanoja siitäkin huolimatta, että muistaa hyvin, kuinka paljon ne satuttivat. Siksi on ensiarvoisen tärkeää tulla tietoiseksi omasta häpeätaipumuksestaan, jotta välttyisi siirtämästä häpeää omille lapsilleen. Opettele tiedostamaan omaa häpeätaipumustasi mahdollisemman hyvin välttyäksesi siirtämästä häpeää eteenpäin. Toimintatapoja on mahdollista muuttaa."

Elaine N. Aron: Erityisherkkä lapsi

perjantai 6. marraskuuta 2015

Puluboin ja Ponin tsompikirja

"Tämä on hyvin syvällinen kilja! Tämä on kuntokilja! 
Täysin väkivallaton ja saasteeton kilja! Lauhan kilja!"


Ettäs tiedätte. Että töttölöö vaan, Puluboin ja Ponin odotettu uutuus on nyt saatavilla! On ollut jo pari viikkoa, kuten myös meillä luettuna (Otava, 2015, saatu kustantajalta). Teki tiukkaa, etten sännännyt kirjoittamaan tästä heti kun a. saimme kirjan ennen viikonloppua ja b. luimme sen viikonlopun aikana, ahmimalla. Ei, odotin kiltisti, että saan kirjoitettua muita lukemiamme "bloggausjärjestyksessä" ja nyt pääsin kirjoittamaan tästä.


Mutta mitäs uudessa Puluboissa tapahtuukaan? Veera Salmen luottotyyliin kirja on sangen hauska, reipasotteinen, välin riehakas- ja samalla täyttä tavaraa. Uudessa Puluboissa nimittäin käsitellään kauheita juttuja, myös kuolemaa. Puluboin Pulufon T2000 joutuu saattohoitoon ja kuolee. Samaan aikaan (kuten muissakin Puluboi tarinoissa, sama aihepiiri toistuu myös "rinnakkaisesti" Ponin elämässä) Ponin Lempi-mummi on vakavasti sairas ja kuolemastakin jo puhutaan. Puluboinkin terveydestä huolehditaan ja se joutuu kuntokuurille vaimonsa ohjaamana, sillä onhan Pulujenkin trendikästä jumpata ja zumpata ja tleenata- ja osallistua Tolipulumalatooniin!


Ja sitten ne tsompit. Ja vähän pimeyttäkin kirjassa on. Paljastetaan vähän, että Puluboi kuulee kummallista rapinaa, joka muistuttaa häntä zombeista. Jo ajatuskin zombeista on niin kammottava, että Puluboi ottaa hatkat koko kirjasta! Vain palatakseen takaisin... Mutta uskokaa, tsompiasiakin selviää ja muut pimeydet, sillä usein asioilla on looginen selitys, jos uskaltaa kohdata pelkonsa ja: "STOP tutina ja tälinä!".


Emmi Jormalaisen kuvitus kulkee mukavasti osana tarinaa ja kuvia pitää tutkia, sillä ihan kaikkea ei voi ymmärtää tarinasta. Tykkään kovasti Jormalaisen kuvituksesta ja se sopii Salmen tarinaan kuin nappi nenänpäähän. Ihmettelin sitä, ettei kuvittajan nimeä ollut aiemman mukaisesti kirjan etukannessa, vaan se löytyi vasta takakannesta ja sisäsivulta. *edit Ja löytyypä se kannestakin, kuten tarkkavaisempi kommentoija oli huomannut :)!


Muistelin juuri esikoiseni kanssa tuossa Puluboin tarinaa ja hän muisti sen paljon tarkemmin kuin minä. Luimme pari kohtaa uudestaan ja nauroimme makeasti. Sanoin, että voisipa lukea tämän kyllä uudestaan, johon lapseni että lue vaan vaikka heti! Että semmoista. Loistava Puluboi-kirja taas kerran. Ah!


"Tsompi on valmaan pohjimmiltaan helkkä tyyppi. Luulen että sillä on ihan tavallinen koti ja siellä on kukkasia kasvamassa ja tsompi hoitaa niitä, ja sillä on joulukalentelikin, jos on joulu. Tsompi ei koskaan koskaan milloinkaan avaa luukkuja etukäteen! Että siinä mielessä tsompi on kyllä kiva kaveli."

- Veera Salmi ja Emmi Jormalainen: Puluboin ja Ponin tsompikirja