sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Hulivili Hunskeli hippeli huppeli!

Taitelijanimellä kulkeva Janosch on minulle yksi tärkeimpiä lastenkirjailijaklassikoita. Olen aiemminkin sanonut, että minulle Janoschin kuvitukset ja hieman melankolissävyiset, jokseenkin rauhalliset, nonsensemäiset ja siten erinomaisella huumorilla sävytetyt teokset ovat kolahtaneet jo varsin pienenä. Ja onnekseni myös lapseni tykkäävät näistä, joten Huli Hunskeli lähti kirjaston satuosastolta hypellen mukaamme.


Ja voi miten hyvä tämä on! Huli Hunskeli (WSOY, 1988, suomentanut Riitta Mäyrälä) on kirjoitettu ja 1980 ja tiedättekö tämä menisi tyylisuunnaltaan aivan tämän hetken hittikirjallisuudesta. Sillä tarina on rakennettu todella lasta koukuttaen ja mielenkiinnon säilyttäen. Se kutsuu mukaan seikkailuun, se käyttää kuvia osana tarinaa, se laittaa lukijansa aivojumppaan ja vuorovaikutukseen. Siellä on listoja, lapsen pitää täydentää lausetta, se kysyy mitähän seuraavaksi tapahtuu- arvaapa arvaa! Eli täysin kuten nykyaikana lastenkirjoissa tuntuu olevan osittainen trendi, jossa teksti ei ole enää pelkkää tasaista tekstiä, vaan enemmän interaktiivisuutta jäljittelevää, joka kutsuu lukijaa tutkimaan, kiinnostumaan, käyttämään hoksottimiaan.



Huli Hunskeli on joku eläin, mikä lie, keksitkös itse? Kirjassa kuitenkin Huli Hunskeli ja hänen kaverinsa Hepo Hunskeli seikkailevat pienissä eläimellisissä tarinoissa. Ne ovat melko nonsensemäisiä, siis tosi höperöitä ja lähestulkoon kummallisia- ja siksi niin ihastuttavia! Ensiksikin kerrotaan Huli Hunskelin hatusta, kuinka kätevä se on. Hattu kun estää putoavan omenan satuttamasta päätä, antaa suojan vaaralliselta kotkalta, toimii peittona ja aika ajoin myös kätevänä veneenä!



Huli Hunskeli saa myös tärkeää pullopostia. Sellaista mitä jokainen lapsi tasaisin väliajoin tarvitsisi, sillä siinä lukee: "Joka tämän lukee, hänen ei enää ikinä tarvitse pelätä mitään.". Entä kun Huli Hunskeli ja Hepo Hunskeli päättävät rakentaa talon, tallin ja yhden konserttitalon? No, eihän se riitä alkuunkaan, sillä pitää saada vielä 1 kylpyhuonetalo, 1 verstas, 1 hunajasankkoaitta, 1 parveketalo... ja kanarialinnunlaulumaja ja helikopteritalli!


Ja mikä ehkä kirsikkana Huli Hunskelin nenällä? Kirjassa toistuu yksi simppeli ja niin nerokkaan tarttuva loru, joka pakottaa kaikki kuulijansa loruttelemaan sen yhteen ääneen!
Siis aivan rakastettavan ihana lastenkirja! Mistä ihmeestä minä saan tämän omaksi? Hymyilimme lasteni kanssa koko 169 sivua alusta loppuun saakka!

Aurinkoisia talviulkoilupäiviä kaikille! Ja muistakaa lastenkirjablogistin lääkemääräys, että kaikenlaiset flunssat lähtevät parhaiten luottokirjoilla sohvalla köllien!


"Hulivili Hunskeli
hippeli huppeli,
muutu sinä minuksi
ja minä muutun sinuksi."

- Janosch: Huli Hunskeli

torstai 28. tammikuuta 2016

Ei käy päinsä, Antero!

Joskus lastenkirjojen kansi on niin onnistunut, että se suorastaan pakottaa luokseen. Tänä keväänä tiedän ainakin kaksi suomennettua lastenkirjaa, jonka kansikuvitus asetti kirjoille huomattavan suuret ennakkotoiveet. Toinen niistä on Daisy Hirstin Ei käy päinsä, Antero! (Lasten Keskus, 2016, loistava suomennos Kalle Nuuttilalta).


Daisy Hirstin kuvitushan tuo heti mieleeni Chris Haughtonin kuvituksen ja kirjat, jotka ovat loistavia. Ei käy päinsä, Antero! joutuu siis heti ennakko-oletuksiltaan kovaan sarjaan. Kirjassa esitellään kaksi mitä-lie-öttiäistä: Natalia ja Antero (loistavia nimivalintoja suomentajalta!). Natalia taitaa olla taitava isosisko ja Antero taas veijari pikkuveli. Niin kuin usein, myös näillä sisaruksilla leikit sujuvat pääasiallisesti hauskasti ja yhteistyössä. Mutta Anterossa on erehdyttävästi Rasavillin Jasun virkaa ja sehän johtaa ikäviin tilanteisiin. Antero piirtää leluihin ja syö Natalian lempikirjaa...! "EI KÄY PÄINSÄ, ANTERO!".



Natalia suuttuu niin kovasti, että piirtää tosi pelottavan piirroksen kostoksi, eikä anna Anterolle anteeksi, vaikka Antero ehdottaa korjausvinkkejäkin: "Ehkä voimme korjata kirjasi hillolla?". Sitten Natalia tulee katumapäälle, sillä entä jos hänen piirretty toiveensa käykin toteen ja Antero kohtaa nuo hirviöt ja kaamean hernesateen??!



Kirja on loistava lastenkirja! Veikkaan, että tämä kirja pääsee heti vuoden 2016 suosikkeihini. Perinpohjainen ajatushan on tietenkin sisarusten välinen suhde ja siihen liittyvät riidat. Samalla kirjassa kuvataan mustasukkaisuutta ja epämiellyttäviä tunteita mitä rakkaisiin sisaruksiin itse kukin välillä tuntee. Se on myös loistava kuvaus meille aikuisille siitä, miten voimakas lapsen mielikuvitus on ja kuinka lapselle mielikuvitus voi tulla myös hyvin-hyvin todeksi, ja silloin se on yhtä kuin totta. Ja tuo ajatus voi olla lapselle äärimmäisen raskas yksin kannettavaksi. Olipa kyseessä sängyn alla asuva hirviö tai halu satuttaa sisarusta.


Daisy Hirstin kuvitus on yhtä laadukasta kuin Haughtonin. Sen näennäinen yksinkertaisuus ja rosoisuus tekee kokonaisuudesta kivan selkeän ja luultavasti toimii myös pienemmälle katselijalle (joskin kirjan pituus ja tarina on osuvampi jonnekin taaperosta, noin 3-vuotiaasta eteenpäin). Nämä vähän hassun näköiset ötökät ovat todella huvittavia ja ilmeikkäitä ja korostavat kirjan hyväntuulista, rentoa ja sangen hauskaa otetta! Kirja nauratti meitä kovasti jo ensi lukukerralla ja pääsi heti ainakin omiin suosikkeihini. Suomennoskin on, toistetaan nyt tämäkin vielä, hyvin hauska ja onnistunut. Mahtavaa!


"Molempien mielestä oli hauska anaa puluille lempinimiä, (Banaani! Petkula!)
pudottaa tavaroita alas yläsängystä,
ja viettää tarinatuokiota."

- Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero!

tiistai 26. tammikuuta 2016

Taikuri Into Kiemura

Jukka Itkonen on ehdottomasti meidän perheen luetuin lastenrunoilija. Itkosen huumori, riimittelyn ylivoimanen taito yhdistettyinä loistavien kuvittajien töihin on aina laatua alusta loppuun. Tänä vuonna Itkoselta tulee uusi lorukirja Lasten Keskuksen kustantamana mutta ensin uppoudummekin vanhempaan, jo klassikkoon, Taikuri Into Kiemuraan, josta Otava oli ottanut suureksi ilokseni uuden 3. painoksen (2016, ap. 2007, saatu kustantajalta).


Taikuri Into Kiemurassa esitellään toistakymmentä ammattia. On raitiovaununkuljettajaa, Miss Maitotyttöä, nuohoojaa, sisäministeriä, puhelinmyyjää, palomiestä, grillikioskin myyjää ja pullonkerääjääkin. Kirjassa on hauskasti hyvin monen sorttista ammattia, joka ainakin meillä kirvoitti keskustelua erilaisista töistä. Sain vastailla muun muassa kysymyksiin tekeekö sisäministeri vain sisällä töitä ja että miten nuohoojan kasvot voivat olla kuvituksessa puhtaat. Relevantteja huomioita.


Itkosen lorut rallattelevat niin leppoisasti, että ne suorastaan lentävät suustani. Poljento saa minut äänilukijana elämöimään milloin mitenkin. Lapseni rakastivat kuunnella näitä runoja. Ja kaikkein tärkeintä on se, että runoissa oli usein hauskoja, suorastaan huutonaurua tuotavia kohtauksia. Se on meille runoissa tosi tärkeää, että vaikka mukana on elämänviisautta ja ehkä ah-niin-haikeaakin menoa, on jutut kerrottu niin, että sitä kuuntelee ilolla ja suurella mielenkiinnolla. Millaisia ne parhaat tarinan kertojat ovat joka aikakaudessamme olleet? No sellaisia, jotka kertovat elävästi elämästä ja runsaalla rohkealla huumorilla sävytettynä! Itkonen on aikakautemme taitavimpia tarinankertojia.


No, kuulkaapa vaikka näitä esimerkkejä. Vihtori Munakas tuijottelee virka-autostaan lastenjuhlaa ja huokailee, kun ei pääse sisäministerikiireiltään mukaan: " Autoon ei voi nähdä sisään:// tuotekehittelyn tulos.// Olen sisäministeri.// Kurkistelen ulos.". Entä millaisia kännyköitä G.S.M Uivelo, puhelinmyyjä tarjoaa: " ...puhelin, jolla voi leikata tukkansa,// harjata hampaansa, kuivata sukkansa." E.T. Kaukainen tasavallan presidentti -lorussa taas on pieniä muistoja aiemman presidentin kaudelta: "Hymyilen kauniisti:// haukkuvat heikoksi.// Tukka on sekaisin;// kutsuvat peikoksi." . Tarja Halostahan verrattiin aikoinaan muumimammaan. Minkähän arvonimen Sauli Niinistö lastenkirjallisuudesta saisi?


Kirjan kuvituksen on tehnyt Christel Rönns, ja onkin aivan huippuluokkaa. Ihastuttava, runsas värien käyttö, persoonalliset ja ilmeikkään henkilöhahmot ovat täydellisessä sopusoinnussa Itkosen loruissa. Väkisinkin mieleeni tulee jokin messukeskustelu, jossa Itkonen oli puhumassa kuvittajien kanssa tehdystä työstä ja muistini mukaan Itkonen antoi aika vapaat kädet kuvittajalle ja keskittyi lähinnä vain omaan tuotokseensa. Kertoipa myös, että oli yllättynyt kun oli joskus saanut tietää, että Christel Rönns onkin nainen eikä mies!


Taikuri Into Kiemura on kirjoituttanut minua jo aiemminkin täällä. Lisäksi olemme kuunnelleet Veli-Matti Karénin säveltämänä näitä Taikuri Into Kiemuran runoja lastenlaulumuodossa. Cd on ihan ok mutta ei vedä millään tavoin vertoja Marjatta Meritähden säveltämiin kalalauluihin cd:llä Lohi ui ohi, jonka laulut osaamme kaikki ulkoa!

Johan Jukka Itkonen on teillekin tuttu loruilija? Mikä Itkosen kirjoista on teidän lempparinne? Toivon kovasti, että Lasten Keskus/Kirjapaja tekee Itkosen Krokotiili hikoaa -kirjasta pian uusintapainoksen, sillä se on myös ihan superhyvä!


"Kerran nousin puuhun
kotikissaa pelastamaan,
ja jouduin, pahus vieköön,
aika kummalliseen jamaan.

Samassa kun pääsin puuhun,
kissa juoksi alas. (...)

Siellä sitten kököttelin,
enkä päässyt himaan.
Oli pakko jäädä sinne
puuhun talvehtimaan."

- Jukka Itkonen: Ieso Ala-Vikkelä, palomies kirjassa Taikuri Into Kiemura

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Nalle Puh

Nalle on Puh, nalle on Puh... Kuten jo aiemminkin mainitsin lapsemme ovat tykästyneet nyt Nalle Puhiin. Olemme katsoneet elokuvia, lukeneet kuvakirjoja ja nyt viimeinkin kaivoin kirjahyllyjeni saloista itse A.A. Milnen Nalle Puh -kirjan (WSOY, 1985, ap 1971, suom. Kersti Juva). Ja onneksi otin, sillä olen saanut nauttia tämän viikon tästä ihanasta, upeasta klassikosta, joka on säilyttänyt otteensa vuosikymmenet!


Mutta on todettava, että aluksi Nalle Puh lähti hieman rauhallisemmin kuin muistelinkaan. Olin lukenut sen ehkä kymmenisen vuotta sitten viimeksi, ja muistan nauttineeni siitä hyvin paljon jo tuolloin mutta nyt kun aloitin kirjaa olin vähän, että häh, eikös tämä ollutkaan tämän hassumpi. Onneksi lukukokemukseni muuttui pian ja tarina alkoi hulluttelemaan ja nämä kaikille tutut hahmot alkoivat vetämään imuunsa niin kovasti, että minun oli useasti vaikea lukea, koska nauroin niin paljon ääneen!


No mitä siinä klassikossa sitten tapahtuu? Nalle Puh, kuten muut tutut eläimet ovat Risto Reippaan pehmoleluja, joista tarinan kertojaääni Ristolle kertoo. Tarinassa puhutaan siis monen suulla, välillä kaikkien hahmojen ja taas sitten kirjassa sinutellaan ja muistutellaan, että tässä ollaan tarinahetken äärellä. Minä rakastan tätä tällaista sulavasti pomppivaa kerronnallista tapaa. Se saa minut eläytymään lukemiseen aivan eri tasolla. Mistä johtuikin tietyt repeämiset. Sillä kuten tiedätte, kullakin hahmolla on aivan omanlainen tyylinsä olla ja jutella ja Ihaa on minulle varsinkin yksi mielenkiintoisemmista. Sillä hän on pes-si-mis-ti ja hiu-kan ma-sen-tu-nut. Ja hänen puheensa minä luin hi-das-te-tus-ti: "No - eipähän satanut" .



Nalle Puh, Nasu, Ruu, Pöllö ja kaikki kaverit ovat varmaankin siksi lapsista hyviä tyyppejä, koska ne kaikki ovat aika lailla Pieni Älyisiä. Joskin moni niistä luulee olevansa Suuri Älyinen mutta... Näin tarinoista tulee hassuja. Kirjassa leikitellään myös paljon sanoilla, kuten Pohjoisvavan etsimisessä. Tämä vaatii jo kuulijaltaankin taitoa leikitellä sanoilla, jonka vuoksi juuri eskarini tykkäsi tästä niin paljon. Kirja tuottaa paljon hoksaamisen iloa. Saa kerrankin olla se Suuri Älyisempi.



Tokihan Nalle Puhin tarinat ovat kovinkin suuri älyisiä ja niistä olisi löydettävissä jos jonkinlaista kuvausta ja metaforaa. Mutta näin iltasatukirjana, kirja oli ehkä viime aikaisista luvuistamme kaikkein täydellisin. En olisi malttanut lopettaa lukemista, joskin luvut olivat sen verran pitkiä, ettei niitä kyllä monta illassaan lukenut. Paitsi torstaina oli pakko lukea kaksi viimeistä lukua putkeen! Aivan ihastuttava kirja, jonka huumori kolahtaa minuun kympillä!


"Ja pienin ja viimeinen omainen ja ystävä hermostui niin siitä, että koko Vaparetki sanoi hänelle "Hys!" että hän kaivautui pää edellä maanrakoon ja pysytteli siellä kaksi päivää kunnes vaara oli ohi ja meni sitten kiireesti kotiin ja eli hiljaiseloa Tätinsä kanssa päiviensä päähän. Hänen nimensä oli Aleksanteri Sarvijaakko."

- A.A. Milne: Nalle Puh

perjantai 22. tammikuuta 2016

Äkkää ja tökkää kotona

Fiona Wattin kirjoittama ja Stephen Barkerin kuvittama Äkkää ja tökkää -sarjan aloituskirja oli viime vuoden ehdottomia suosikkejani. Jo nimestään lähtien (suomennos on ihastuttavan eläväistä myös tässä uudessa!). Siispä iloni oli aito, kun pääsimme lukemaan sarjan toista osaa: Äkkää ja tökkää kotona (Lasten Keskus, ulkoasu Erica Harrison, suomennos Kalle Nuuttila, 2016, arvostelukappale).


Suuntasimme kirjan kimppuun 3-vuotiaani kanssa, joka hihkui innosta. Kirjan sivuilla mennään nyt arkisesti kotona: makuuhuoneessa, työhuoneessa, pyykkihommissa, syömässä, ulkona, keittiössä, autoa pesemässä, pesulla, leikkimässä ja unipuuhissa. Kirjan kuvat ovat pääasiallisesti aukeaman kokoisia ja kuvien luota löytyy pieniä, helppoja kysymyksiä. Kysymysten kautta opetellaan esimerkiksi värejä, laskemaan luvuilla 3-4, sanoja "alla, yllä, takana, edessä..." ja "raidallinen, pieni, korkea". Kysymykset ovat oikeastaan pieniä käskyjä, kuten: "Osoita KOLMEA perhosta.", "Missä on PUNAINEN ämpäri?" tai "Kuka syö omenaa?".


Kirjan kuvitus on taas tosi ihana ja söpö. Se on myös selkeä, joten soveltuu myös pienemmälle katselijalle. Kirjan sivut ovat taipuisaa pahvia ja vaikuttavat aika kestäviltä. Kuvissa on usein pieni reikä, josta voi kurkistaa seuraavalle sivulle.


Kirjasarja on minun mielestäni oikeastaan täydellinen taapero- tai jopa vauvakirja. Kaikki seikat tuntuvat hyvin tarkkaan harkituilta mutta ovat silti luonnollisesti, ei liian tyrkyllä tai epäaidosti. Se kutsuu ohi mennen vuorovaikutuksellisuuteen kirjan ääressä ja antaa mukavasti pieniä kivoja harjoitteita pienelle oppijalle. Kirja opastaa siinä samalla vanhempaa havainnoimaan ja kertomaan mitä kaikkea ympärillämme on. Vain näin lapsi oppii.


Kirja antaa myös täydet mahdollisuudet jatkaa kyselyä omilla kysymyksillä ja näin ollen kirja on hyvin pitkäikäinen. Kirjan kuvitus on minusta ihanan hempeä, joka voisi hyvin olla sellaista lempparikuvitusta pienelle silmälle. Kirjassa on monipuolisesti kuvitusta, joten uskoisin siitä löytyvän kaikille jotain kiinnostavaa. Kolmivuotiaalleni kirja on helppo, mutta hän nautti siitä valtavasti. Loppusivuilla tein jo hieman omia kysymyksiä ja mm. pyysin laskemaan tavaroita ääneen ja vaikeutin kysymyksiä. Kun kirja oli loppu, lapseni pyysi lukemaan sen heti uudestaan.


Jos ostaisin vauva/lapsiperheeseen kirjan, jonka oikeasti haluaisin olevan hyvä, se olisi joku Äkkää ja tökkää -kirjoista.


"Äkkäätkö
ötökän?"

- Fiona Watt ja Stephen Barker: Äkkää ja tökkää kotona

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Lastenhuoneen laulukirja

Pikku hiljaa olemme taas saaneet ihastella kevään uutuuksia, joista toinen taitaa olla nyt tämä Lastenhuoneen laulukirja (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Rautakolmikko Hannele Huovi, Soili Perkiö ja Kristiina Louhi. Laatu on taattu.


Lastenhuoneen laulukirjasta löytyy yli 140 Hannele Huovin ja Soili Perkiön tekemää lastenlaulua. Laulut ovat monelle tuttuja esimerkiksi jumpista, päiväkodista ja kerhoista, kuten myös kaksikon tallenteilta, esimerkiksi Karvakorvan laulupurkista ja Vauvan vaa'asta. Ja nyt myös Pikku Kakkosesta! Soili Perkiö on Pikku Kakkosen tuttu kasvo, joka laulattaa lapsia, ja kukapa olisi voinut välttää kuulemasta noin miljoona kertaa uusittua Pikku Kakkosen konserttia, jossa oli monia Perkiön ja Huovin kappaleita!


Laulukirjaa katsellessamme huomasin, etten tuntenut osaa lauluista. Mukana onkin 25 ihan uutta laulua. Silloin luin vain sanoja. En osaa lukea nuotteja, mikä tietenkin hankaloitti kirjan "lukua". Voi mikä onni olisikaan mukana oleva cd, jossa olisi laulut vaikka ihan pianosävellyksenä. Mutta yli 140 laulua... Pitäisi opetella vain nuottilukua.



Meillä on kuunneltu Huovin ja Perkiön lauluja koko perhe-elämämme ajan. Oli oikeastaan aika liikuttavaa lukea ja laulaa lapsilleni kirjasta esiin tupsahtaneita lauluja, koska moniin lauluihin tulvi samalla voimakkaita muistoja. Muistoja ensimmäisistä jumppahetkistä, joissa tanssittiin: "Limpsin, lampsin jalkapatikalla, patikalla, joo.". Muistoja automatkoista, joissa lauloin cd:n mukana, että vauva viihtyisi/ei nukahtaisi ihan vielä: "Minulla on valoa varpaissa, siellä se valo liikkuu...". Mukana on lauluja, joita muistan laulaneeni 15 vuotta sitten päiväkotilaisten kanssa: "Lumilintu, pilvilammas, lelukarhun kulmahammas...".


Laulut on jaettu kymmeneen eri kategoriaan juhlien ja vuodenaikojen mukaan. Lopussa on myös pieni lista vuoden juhlista. Kirjan kuvitus taas... Sitä voi kuvata ainoastaan napakympiksi. Kristiina Louhen todella kaunis ja samalla niin ihanan tuttu ja turvallinen kuvitus antaa kirjalle sen kruunun. Kuvituksen myötä muistot väräjävät lennokkaammin, sillä Louhen kuvitus löytyy myös Perkiön ja Huovin cd:n kansista, aiemmista laulukirjoista ja samalla se muistuttaa myös Louhen oman lastenkirjatuotannon merkitystä. Kolmikon tuotanto on kuin aikakautemme lapsiperheiden kehys. Taiteellinen kuvaus viime vuosikymmenten lapsuudesta. Ja ajattomuudessaan se tulee olemaan merkittävä vielä tulevillekin lapsiperheille.


"Pakkanen käsiä paukuttaa,
taivaan neitiä tanssittaa.
Uu-uu-uu-uu,
revontuulihuivia hulmuttaa.
Uu-uu-uu-uu, kantapää iskee lattiaa.
A-aa, A-aa..."

- Hannele Huovi, Soili erkiö ja Kristiina Louhi: Lasten huoneen laulukirja

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Lotta Levoton ja Lättälampaat

Lättälampaat, siinäpä sana joka on ollut meidän perheen huulilla ja mielessä ja muuntautunut jos miksikin lättä- alkuiseksi sanaksi. Eli loistavaa työtä suomentaja Johanna Försteriltä! Lotta -kirjasarjahan tuli mielle tutuksi edellisen kirjan kautta Lotta Levoton ja suuri kanikaaos, jota alunperin luulin meille aivan liian pitkäksi ja isommille lapsile tarkoitetuksi kirjaksi (mutta otin jostakin syystä riskin). Kuitenkin lapseni pitivät kirjasta niin paljon, että halusivat valita kevään luettelosta myös uuden Lotan, vaikka ehdotin, että jos lainataan kirjastosta eteen tullessaan...

Valitettavasti kuva ei tee oikeutta hyvin kauniin väriseen kanteen!
Alice Pantermüllerin kirjoittama ja Daniela Kohl runsaasti kuvittama Lotta Levoton ja Lättälampaat (Lasten Keskus, 2016) jatkaa samaa hyväntuulista ja hervotonta menoa. Lotan luokassa alkaa syntyä erilaisia kerhoja, kuten Bereniken vetämä Glamour Girls -kerho, joka keskittyy muotiin ja sen semmoisiin blingbling -juttuihin. Lotta ei reipasotteisempana noista asioista niin välitä ja perustaa ystävänsä Pippurin kanssa oman ryhmän Willikanit ja pyytääpä mukaan myös Paulin.


Vauhtia riittää, kun Lotan intialainen nokkahuilu tekee taas temppujaan ja aiheuttaa Lotalle noloja tilanteita, mm. joutuessaan koulun orkesteriin mukaan- ilman että osaa edes soittaa sitä nokkahuilua! Berenike järjestää myös koko luokan synttäribileet omalle pihalleen, jossa toteutetaan telttamajoitus. Tästä seuraa vakoilua, kyräilyä, kostoja, vesisadetta ja jotakin niin mukavan pikkumyymäistä menoa, että kyllä meillä oli lukiessa hauskaa.



Lotta on varsin supermukava tyttö, vähän niin kuin Kallioniemen Karoliina, että uskaltaa olla ja tuntea. Samoin kuin Karoliina -kirjoissa myös Lotissa on paljon kaverien välisiä juttuja, mikä on varmasti tosi mielenkiintoista esimerkiksi jo kouluikäiselle lapselle. Kaverisuhteet ja selvittelyt ovat myös mukavan realistisia, eli siellä on erimielisyyksiä, eikä lopussakaan kaikki pidä toisiaan kädestä yhteisöllisyyttä hehkuen, mutta kukin jatkaa omaa menoaan ilman sellaista liian suurta draamaa tai tappelua. Itseäni vähän hirvittikin ajatella miten lasten maailma on niin julmaa kaveriporukoissa, mutta sitähän se vaan on. Eipä se aikuistenkaan maailma mene aina ihan sivistyneen tasolla.


Ihan loistava kirja ja tykättiin kovasti esikoiseni kanssa. Myös kuopus kuunteli tätä aika ajoin ja varsinkin katseli kuvia ja noukki lättälampaita, sillä se oli hänestä erittäin hauska sana! Samoin kuin Kakkeli (opettajan nimi)...

Joko te olette löytäneet sarjakuvamaisen Lotta-sarjan?


"Pippuri antoi poissaololappunsa Kakkelille heti ensimmäisen tunnin alussa.
'Rutto'
Kakkeli luki lapun ja tuijotti sitten pitkään Pippuria.
Pippuri köhi hiukan.
'Nyt menee jo paljon paremmin.'
Silloin Kakkeli sanoi soittavansa Pippurin äidille vielä samana päivänä.
Luulen melkein, että Paul tiesi jo etukäteen, miten siinä käy. Että opettajia
ei voi jujuttaa, tarkoitan.

Ja minäkin olisin osannut kertoa sen."

- Alive Pantermüller ja Daniela Kohl: Lotta Levoton ja Lättälampaat

perjantai 15. tammikuuta 2016

Tekemisen riemua pyyhittävillä tehtävillä

Saimme suureksi yllätykseksemme Oppi & Ilolta esikokeiluun tänään ilmestyviä uutuuksia. Lasten pelit je tehtäväkirjat ovat meillä kovin suosittuja ja niitä onkin aika paljon. Laitoin juuri joulun aikaan ensipelejä eteenpäin hyvään käyttöön, sillä laadukkaat pelithän kestävät ja niitä ei kannata heittää pois. Hyvä peli kestää myös aikaa, kuten esim. Afrikan tähti, Kimble, Arvaa kuka, Muuttuva labyrintti ja Uno!



Piirrä, pyyhi ja tee uudelleen -kirjat ovat olleet meillä jo entuudestaan tuttuja. Ne ovat loistavia tehtäväkirjoja varsinkin matkoilla ja esim. tilanteissa joissa lapsi joutuu odottamaan, vaikkapa lääkäriin menoa, sisaruksen jumppaa tai isin ruoanlaittoa. Meillä on ollut monenlaisia tehtäväkirjoja mutta voin sanoa, että nämä pyyhittävät ovat olleet lapsistani kovin mieluisia. Niissä on hyvät, kirkkaat värit ja mielenkiintoinen kuvitus. Pyyhittävät merirosvopuuhat kyllä vain parantavat kuvituksen kiehtovuudellaan, katsokaapa itse.



Merirosvopuuhilla oppii kynänkäyttöä, tarkkaavaisuutta ja laskemista, kuten kirja itse kuvaa. Tehtävissä on lähinnä päälle piirtoa, sokkeloita/ labyrintteja (mukavan helppoja, käy jo 3 + -vuotiaasta) ja pikkuisen numeroiden jäljennystä. Lisäksi kuviin liittyviä tehtäviä, kuten laske ja etsi. Matikan alkuoppeja ja hahmotusjuttuja- ja mukavassa leikillisessä formaatissa!




Tekemisen riemua on taas 100 erilaista piirros- ja päättelytetävää sisältävää korttia, joita voi yhtä lailla täyttää näillä myös paketin ja kirjan mukana tulevalla pyyhittävällä tussilla. Myös tämä nippu on oikeasti hyvn onnistunut ja varsinkin eskarilaiseni innostui näistä. Onkin tosi mukavaa, että paketti soveltuu kaikille lapsille, siis nyt tarkoitan että sekä tytöille että pojille. En tiedä, mutta veikkaan että keskimäärin tytöt ovat jotenkin kynäorientoituneempia (EI KAIKKI!) kuin pojat (älkääs nyt!), joten ainakin meillä (yksittäiskokemus!) on pojan pöytähommiin houkuttelu ollut hyvin paljon materiasisältökeskeisempää kuin tytöllä, joka viihtyy lyijykynän ja tyhjän paperin kanssa tunteja. Salamat, autot, robotit, ninjat ja mitä näitä nyt on, inspiroivat vaan toisia ihan juutaan paljon enemmän kuin hempeät eläimet. Siispä hyvä, hyvä, että on myös merirosvo-kirjoja ja tehtäväpaketteja, jotka soveltuvat itse kullekin.


Tosi kivoja tehtäväpaketteja siis kumpainenkin. Ihan oikeasti. Sattui vielä niin, että olin juuri ostanut tuollaisen lisätussipaketin, jossa oli kivoja värejä niin sekin vielä innosti lapsiamme kynäilemään taas eri lailla kuin mustalla tussilla piirtely.

Millaisia tehtäväkirjoja teillä löytyy ja oletko kokeillut näitä pyyhittäviä? Tussijäljen pyyhkiminen kannattaakin tehdä mahdollisemman pian, koska pari päivää kuivempana niihin saa jo käyttää enemmän voimaa (lähtee silti, oiskohan jotain ainettakin olemassa esim. tussitauluihin käytettävää, joka voisi auttaa tässä puuhassa?).


"Mitä merirosvot pakenevat? Yhdistä pisteet numerojärjestyksessä."

- Oppi & ilo: Pyyhittävät merirosvopuuhat

torstai 14. tammikuuta 2016

Rasavilli Jasu ja rasavilleistä jasuista

Kaikki omistavat ovat varmaan kuulleet naapurien villivekaroista, jotka tekevät jos jonkinlaista: kiipeävät pitkin kirjahyllyjä, huutavat karkkia kaupassa, repivät sisaruksensa hiuksia naama raivossa tai huutavat päin vanhempiensa naamaa? Ai, kamalaa, sellaisiakin on. Kuulemma. Sillä eihän meillä tietenkään... Melkoisia rasavillejä!


Kun lukee vanhoja lapsikuvauksia, siis esimerkiksi Teuvo Pakkalaa, on aina  -a i n a- niin ihastuttavan, huojentavan hauskaa huomata, että lapset ovat olleet lapsia ajassa kuin ajassa. Ja vanhemmat ovat olleet yhtä hukassa heidän kanssaan aina aika ajoin- ajassa kuin ajassa. Lapsuus on jännä juttu, kun pitää angstata aika monesta asiasta, kiivetä itse sinne kirjahyllynsä huipulle, eli olla oman elämänsä tekijä ja kokija. Kasvaa ihan yksilöksi, irralliseksi äidin nisästä.


Eduard Uspenskin sangen reipas otteinen Rasavilli Jasu (Otava, 2001, suomentanut Milla Hirvonen, kirjastolaina) on hyvin mielenkiintoinen lastenkirja! Kirjassa (48 sivua) on yhdeksän lyhyttä tarinaa Jasusta. Tarinat kertovat siitä, miten Jasu haluaa ja tekee kaikenlaista mikä saattaa meistä aikuisista tuntua hermoja raastavalta. Jasu kiipeilee joka paikkaan, ei syö, tunkee kaiken suuhunsa, ei nuku, juoksentelee kaupassa ja piirtelee joka paikkaan. Yhdessä tarinassa vanhemmat luovuttavat, vai olisiko kasvatustieteellinen termi, että antavat Jasun kantaa vastuun valinnastaan, ja he ostavat Jasulle norsun. Norsut kakkaavat aika paljon.


Tarinoita lukiessani, sain taas vilkuilla lasteni rektioita aluksi kaiken aikaa. En kauan, sillä pian he jo hirnuivat Jasulle ja tarinoille: "Äiti minäkin naapulin tyttökin piilsin tänään pöytään!". Selvää vertaistukikamaa siis ainakin sinne suuntaan. Ja eipä mennyt kauaakaan, kun itsekin hörötin ronskisti  parille kohdalle. Kirjan kieli ei aivan istunut suuhuni ensi lukemalla, rapakossa pomppiminen on minusta ihan hyvä harrastus (tietyin rajoittein) ja hiusten leikkaaminen oli tarinoista tylsin (vai ainoa jota en ole kokenut?, siis naapurini.), mutta silti kirja on kokonaisuudessaan aikamoisen hyvä. Varmasti niin hyvä, että jos se tulisi vastaan ostaisin sen, sillä tämä olisi selvästi useamman lukukerran kirja. Saattaa olla nytkin.


Kirjan loistavan kuvituksen on muuten tehnyt Christel Rönns, joka on mustavalkoisuudestaan huolimatta oikein sopiva tarinoihin, kaikessa rohkeassa veikeydessään!
Oletteko törmänneet tähän kirjaan tai lukeneet? Tykkäättekö? Entä onko teillä teidän naapureissanne näitä rasavillejä? Eikö olekin melkoista, huhhuh, kyllä on siinä vanhemmilla tekemistä.


"Kerran isä sitten sanoi: 'Nyt riitti. Nyt Jasu parannetaan ja pelastetaan. Laastaroidaan hänen suunsa kiinni.'
Ja niin todella tehtiin. Kun Jasu alkoi tehdä lähtöä ulos, hänelle puettiin takki, hänen kengännauhansa solmittiin ja sitten huudettiin: 'Mihinkäs se laastari on päässyt katoamaan?'
Kun laastari löytyi, siitä leikattiin niin suuri kaistale, että se peitti Jasulta puoli naamaa. Eikä muuta kuin poika vain pihalle! Mitän hän ei saisi tungetuksi suuhunsa. Miten kätevää."

- Eduard Uspenski: Rasavilli Jasu