maanantai 29. helmikuuta 2016

Liian pieni Putti

Lainasin kirjastosta Ingrid Flygaren Liian pieni Putti (Tammi, 2016, suomentanut Tittamari Marttinen). Olen kertonut, etten ole itse ratsastanut pikkutyttönä tai ole kokenut heppakautta, joten hevoskirjan tarttuminen matkaani on aika iso yllätys. Mutta tässä kirjassa on niin kaunis kansi, että halusin sen ottaa kokeiluun.




Liian pieni Putti on todella kauniisti kuvitettu ja väritetty lasten kuvakirja. Se kertoo shetlanninponi Putista, joka ei pääse isojen hevosten kanssa kilpailuun, koska on niin pieni. Mutta kun tallille tulee tutustumaan lapsia, niin Putti on juuri sopivan kokoinen ja haluttu heppa! Kirjan tarina kulkee hyvin mukavasti ja kiinnostavasti ja se herätti myös lasteni huomion. Tarinan kautta kerrotaan myös tietoa miten hevosia hoidetaan ja miten niiden kanssa ollaan. Mutta samalla se on hyvä kirja myös kaverusasioiden ja sosiaalisten taitojen näkökulmasta.




Todella kaunis löytö, joka näköjään sattui olemaan myös ihan uusi kirja (ap 2014). Tarina kulki suussani niin sulavasti että uskon, että vahva suomennostyö täyteläisti lukukokemuksemme. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän hyväntuulisen ja lämminhenkisen hevoskirjan, vaikka hevoset eivät olisikaan teidän juttunne. Ja jos on- nyt jo laukaten lukemaan!


Putti juoksee toisten luo.
- Hei, arvatkaan mitä! Minä ehkä voitan ne estekisat!
- Möh ja pöh, Sonja sanoo.  - Etkö nyt käsitä, että
olet liian pieni! Et sinä pysty hyppäämään esteiden yli!"

Ingrid Flygare: Liian pieni Putti

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kapteeni Kuula -ensikirjasarja ja kuinka luetaan lapsen kanssa kahdestaan

No niin, kukaan ei sanonut, että etsihän vaan, kyllä sieltä ihan kivoja ensikirjasarjoja vielä löytyy! Ja löytyipäs. Lainasin kirjastosta Kapteeni Kuula -sarjan kolme kirjaa: Makkaraa mahan täydeltä (2012), Kalapuikkojen käryä (2013) ja Valtameren vankeina (Kustannus-Mäkelä, 2013, kaikki suomentanut Seija Kukkonen).


Eli ilokseni löysin isoin kirjaimin kirjoitettuja kirjoja, joissa oli isot, hauskat kuvat ja vähän menevämpi merirosvotarina! Näilläpä saan lapseni lukemaan! Ja näin sain. Luimme viikonlopussa kaikki kolme kirjaa. Koska kirjoissa on kussakin 31 sivua, autoin lastani vähän. Osalla sivuista luettavaa tuli jo kohtalaisesti, joten aina kun näytti, että lapseni vähän väsyi lukemiseen, jatkoin oman osuuteni. Välillä helpottelin luku"taakkaa" niin, että saatoin lukea pidempiä sanoja, lauseita ja annoin lapseni lukea kaikki toistuvat sanat, nimet ja lyhyet sanat, joita lapsen ei tarvinnut enää tavuttaa. Pidin lähes koko ajan omaa sormeani siinä missä menimme lukemisessa ja luin usein lapsen lukeman lauseen uudestaan ymmärryksen ja muistimme tueksi. Kuvien katsomiselle jätin paljon tilaa, koska selvästikin ne kiinnostivat ja inspiroivat lastani lukemaan!



Kirjasarjassa on merirosvojoukko Piiraattipolot ajelevat Siansorkka laivallaan. Miehistöön kuuluvat Aatu, Selma, Pitkä-Jussi ja Pitkä-Jussin papukaija, Puujalka-Pete ja Iso-Kari. Tulikohan kaikki mainittua? Kapteenina toimii Kapteeni kuula, joka saa jokaisessa kirjassa LOISTOAJATUKSEN. Paitsi, että ajatus on usein tosi surkea, joka naurattaa lukijaansa! Tarinoissa toistuu myös toinen seikka: Aatu katoaa aina mystisesti...



Valtameren vankeina kirjassa laiva joutuu toisen merirosvosakin valtaamaksi. Makkaraa mahan täydeltä kertoo kuinka vuoden isoin, ja ainoa, saalis syödään kerralla ja kadotetaan erään loistoidean takia... Kalapuikkojen käryä -kirjassa Siansorkka vuotaa ja apuun tarvitaan miehistön sormet ja jopa peppukin reikien tukkeeksi, mutta kuka syö grillatut kalapuikot?

Kustannus-Mäkelä tuntuu olevan kustantajana näiden ensikirjojen kuningas, siitä suuri kiitos. Voi, että ilahduin kun löysin tämänkin kirjasarjan. Ja lisää on tulossa, löysin myös yhden toisen ja keväällä ilmestyy uusiakin...! Jes!


"KAPTEENIN SILMISSÄ KÄVI JUONIKAS PILKAHDUS:
"SAIN LOISTOAJATUKSEN!""

- Tom Easton (kirjoittanut) ja Matt Buckingham (kuvittanut): Kapteeni Kuula, Makkaraa mahan täydeltä

maanantai 22. helmikuuta 2016

Friends -kirja

Koska esittelen tällä viikolla (toivottavasti) erään tosi kiinnostavan kirjan lukemaan harjoitteleville ja jo lukeville pojille, on tässä sen vastapainokirjoitus. Friends Seikkailuopas lähti mukaani kirjakaupasta tyttärelleni. Pyrin pääasiallisesti lainaamaan BarbiPonyLegokirjat kirjastosta mutta sitten huomasin, että tyttäreni haluaisi näitä kirjoja myös ns. unikaverikseen ja koska en uskalla missään nimessä antaa kirjastonkirjoja siihen iloon, olen myös ostanut välillä näitäkin ihka omaksi. Ja voi jee mikä ilonkiljahdus on jokaisesta ilmoille raikunut!



Seikkailuoppaassa esitellään Friends -tyyppejä ja kirjassa on jos jonkinlaista pikkutarinaa ja tietoiskua. Muun muassa kirjassa kerrotaan kuinka koulutetaan koiranpentua tai kuinka toimia kiertävänä reportterina. Oi-kees-ti. Tai ehkä se olen vain minä joka ei oikein pääse näiden tarinoiden tasolle, vaikka kuinka vähän yrittää. Mutta siis tosi söpöi juttui ja silleen ja tottahan se on, että nämä tarinat toimivat monille lapsokaisille. Kuvistus ja genre on selkeästi tytöille suunnattua mutta myös pojat voi aivan hyvin kiinnostua kuuntelemaan Legojuttuja, samoin kuin ponitarinoita! Vaikkei sitä enää kouluiässä tunnustetakaan.



Olen lukenut tätä kirjaa vähän sieltä täältä ääneen. Ja se on varsin tylsää minulle, anteeksi. Mutta nyt kun kirjoitan tätä ja mietin mistä se johtuu, ja miksi ehkä jopa luen mieluummin enemmän ninjoista ja hirviöistä lienee se, että nämä on kirjoitettu jotenkin kamalan tosissaan! Eli niissä ei ole niin paljon huumoria. Tai sitten en ymmärrä Friendsien huumoria! Omissa kirjoissanikin huomaan kaipaavani kauniisiin kirjoihin rosoisuutta, en ole hempeiden kirjojen fanittaja sielläkään puolen. Mutta meitä lukijoitakin on moneksi, ja hyvä näin.



Toisessa mediassa, joku kommentoi minulle, että aijaa Friendseistäkin on tullut kirjoja, kun kuvasin kirjastolainanamme toista Friends -kirjaa. Se kommentti oikeastaan innoitti minut kirjoittamaan tännekin tästä jotain. Sillä Friends -kirja on varmasti yhtä lailla monille lukemaan harjoitteleville (tytöille) ja jo lukeville tosi kiva formaatti lukea ihan itse ja vaikka aikuisen kanssa vuorotellen. Joten huomiohuomio vaan, varsinkin lukemattomien mutta leikkivien lukuharjoittelijoiden vanhemmat! Kirjakauppa on monenmoista pullollaan!

Friendsit ovat kyllä mahtava asia pienille tytöille, joiden keskuudessa legorakentelu on noussut aivan eri arvoon kuin aiemmin. Sillä rakentelun ilo, ja samalla oppimisen, kuuluu joka lapselle!


"Tyylivinkki
Emma ei takerru muodin sääntöihin - hän rikkoo niitä!
Hänen loistava neuvonsa on, että jos tunnet olosi hyväksi, näytät hyvältä!
Olen vain itsevarma!"

- Catherine Saunders: Friends Seikkailuopas (WSOY, 2015, suomennos Tarja Kontro)

lauantai 20. helmikuuta 2016

Herra Karhun eläinparaati

Keiko Kaichi lumosi minut viime vuonna vanhan klassikon upealla kuvituksella ja hauskalla, rohkealla versiolla! Eipä siis ollut ihme, että halusi ehdottomasti taata tämän uuden, kauniskantisen Keiko Kaichin suomennoksen: Herra Karhun eläinparaati (Lasten Keskus, 2016, suomennos Kalle Nuuttila, saatu kustantajalta). Mutta miten käy, kun kirja onkin taiteilijan omaa kynänjälkeä tekstiän tarinaa myöten?


Harmillista kyllä, teksti ei yllä läheskään kuvituksen tasolle. Herra Karhu on posteljooni-isä ja eräänä aamuna isä lähtee töihin ja kaipaileva pikkukarhu jää odottelemaan isää. Matkalla Herra Karhu näkee vanhat junavaunut ja ottaa ne mukaansa lapselleen yllätykseksi. Matkan varrella junankyytiin haluaa yksi jos toinenkin eläin, myös kolme porsasta ja susi, ja lopulta eläinseurue saapuu pikkukarhun luo.



Tarina on todella simppeli ja jopa hieman tylsä. Lähes ilmeetön Herra Karhu korostaa kirjan totisuutta. Kukaan meistä ei oikein innostunut siitä, vaikka kuvituksen hempeys ja söpöys luulisi olevan varsinkin pienimmäiseni mieleen. Hän kyllä katseli kuvia mutta koska tarina ei ottanut tuulta alleen, jäi lukukokemus aika häilyväksi. Voi harmin paikka!! Nyt myönnän toiveiden olleen hyvin korkealla, joka sekin saattoi vaikuttaa lukukokemukseeni.



Oletteko te lukeneet Keiko Kaichin kauniita kuvakirjoja? Kummasta piditte enemmän? Onko kenellekään muulle posteljoonina toimiva karhu jotenkin tuttu lastenkirjoista?


"Koska kukaan ei halunnut jäädä hauskanpidosta paitsi, liittyivät kaikki osaksi riemukasta kulkuetta."

- Keiko Kaichi: Herra Karhun eläinparaati

torstai 18. helmikuuta 2016

Oppiminen on hauskaa!

Vai onko? Oppiminen on ainakin murroksessa, jota mielenkiinnolla itsekin seurailen. Oma esikoiseni on nyt virallisesti ensi syksyn koululainen ja jestas sentään, se on jotain se pojat! On mielenkiintoista päästä seuraamaan millä tavoin oppiminen on muuttunut omista kouluajoistani, vai onko? Oppimisen hauskuudesta on ainakin ollut viime aikoina puhetta ja väitetäänpä jopa, ettei tietoa sittenkään kannata kaataa, vaan kuuluisalla motivaatiolla on oma osansa pelissä. Mutta miten ne motivaatiot kohtaavat toisensa, kun niitä sattuu olemaan 24 ja opettajalla vielä ehkä omansa?


Brigitte Weninger ja Eva Tharlet ovat lastenkirjatekijöiden vahvaa kaartia. Kevätkatalogia katsellessani tunnustan ottaneeni tämän kirjan esilukuun vain sen aiheen vuoksi, hieman epäileväisesti. Kirjassa Hemmo hiiri osaa lukea ja kirjoittaa ja alkaa näin opettaa myös muille metsän eläimille kirjaimia. Pikku hiljaa jokaisen metsän omat taidot jalostuvat opettajatasolle (sanottaisiinko nykyaikaisesti niin, että he löytävät potentiaalinsa!) ja näin ollen kaikilla on jotain annettavaa toisilleen.



Ilmeisen hyvä kirja siis uuden opsin mallisesti. Yhdessä oppiminen on hauskaa ja kaikilla on oma merkityksensä porukassa. Mutta mikä tässä kirjassa sitten mättää? No, luettaessa kirjasta kuultaa liikaa tämä opettavaisuus läpi, jopa suoranainen alleviivaus, vähempikin olisi mielestäni riittänyt. Tarina on meille ihan liian seesteinen (eikä yksi PEPPU -sana sitä paljon pelasta), eikä siis yhtään hauska! Lapseni pyörivät sängyissään (tuskastuneena? vai oliko se äiti?), kun yritin lukea tätä mahdollisemman kiinnostavasti ja silleen että olisi haus-kaa. No ei kyllä oikein ollut. Jotenkin jäi teennäinen olo koko kirjasta, vaikka kuvatkin olivat ihan söpöjä ja kivoja.


Kirja pääsee siis sinne minne se kuuluukin, opetuskirjaksi. Sillä siihen kirja on varmasti ihan ok kirja. Esimerkiksi lasten ryhmälle luettavaksi jos halutaan ottaa keskusteluun oppiminen noin niin kuin ylipääään esille. Voisiko kirja opettaa myös ryhmätyöskentelyyn, uuteen yhteisölliseen oppimiseen? Opettajana kokeilisin.


"'Minäpä tiedän, miten kaisloista tehdään paperia', Maikki hihkaisee.
'Mutta siinä tarvitsen kaikkien apua.'
'Siinä tapauksessa nimitämme Maikin kuvisopettajaksi'. Hemmo julistaa.
'Ja siinä sivussa voimme harjoitella yhteisviserrystä!'"

- Weninger ja Tharlet: Oppiminen on hauskaa!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Mestaritontun seikkailut

Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut on kotimainen klassikko, jota minä en ollut aiemmin lukenut Sen kansi on vähän jännittävän näköinen kaikessa mustuudessaan, myrkynvärisen noitansa kanssa mutta rohkeninpa sen ottamaan lähinnä Kirjanaisen kirjoituksen vuoksi.


Vautsi vau, tiesin heti ensi lukujen jälkeen, että nyt kuulkaas pääsi tämä perhe aivan uuden kirjallisuuden sivuille! Sillä meidän perheessä uskalletaan jo lukea vähän jännittävä juttuja, ja jopa sitä jännää janoten! Jihuu! Mestaritonttu lähtee Satumaasta lipettiin, kun pahastuttaa mielensä työnantajan sanoista. Vaikka Mestaritonttu on palvellut Satumaassa pitkään, suivaantuu hän siinä määrin, että lähtee pois. Pitkäpartainen tonttu tapaakin hyvin nopeasti metsässä noidan nimeltä Sammaleinen ja lähtee hänen mukanaan Kyöpelin lähetttyville Sammaleisen omaan saareen. Saaressa paljastuu kamalia asioita, joita Mestaritonttu alkaa ratkomaan ja saa myös apua prinssi Yönsilmältä.


Somersalon tarina sijoittuu sellaiseen maailmaan, joka avaa sadun ulottuvuudet joka suuntaan. Mestaritonttu todellakin seikkailee kirjassa ja kokee aina klassisen oloisia vastoinkäymisiä ja ratkaisuita. Kirja etenee hyvään tahtiin. Tarina eteneekin välillä naivistisen "sopivasti", eli kirjassa ei paljon odotella tai tuumailla turhia, vaan "kun sattuman kaupalla" tilanteet sattuvat aina juuri niin, että tarina voi jatkua eteenpäin.


Ja onhan tällainen pitkä satu kiehtova, varsinkin kiellellisen ilotulittelun avustamana. On toki, esikoiseni tykkäsi siitä kovasti. Kuopukseni kommentoi, että kuvat eivät olleet hänen makuunsa mutta tarina oli. Se tarkoitti sitä, että tarina on oikeastaan niin kaunista kaunokirjallisuutta, että tainnutti lapseni jo ensi sivuilla prinsessamaiseen uneen... Sillä aikaa minä ja esikoiseni paahdettiin jännittävää tarinaa eteenpäin. Kappaleet olivat välillä niin pitkiä, että kurkkua kuivasi!


Kirja on selvästi klassikkomaineensa veroinen. Se ei kuitenkaan kolahtanut minuun ihan täysillä, koska tarinan pohja oli kuitenkin jotenkin hyvin perinteinen ja naiivi. Mutta se todellakin avasi meille uusia uria lukuareenalle. Ja josko jo kohta se Potter. Jokojokojoko???


"Mestaritonttu nousi, meni kuusen viereen ja taputti sitä. "Vanha kuusi", sanoi hän, "tänä iltana sinä osoittauduit ystäväkseni, varmaankin tahdoit kiittää minua siitä, että koetan pelastaa ihanan Saraste-immen. Mutta katsopa, ystäväni, vanhojen Mestaritonttujen partoja eivät Sammaleisten sakset taita, siihen ne ovat liian tylsiä."
Näin sanoen kiipesi Mastaritonttu nauraa kihertäen kivelleen, meni majaansa ja laskeutui levolle."

- Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Tatu Vasara korjaa kaiken

Richard Scarryn kirjat ovat melkoisia hittejä, joskus ihan tuntuu että ihan riittämiinkin asti mutta silti otin taas yhden kirjastosta lainaan. Tatu Vasara korjaa kaiken! (2015, Tammi, suom. Annika Eräpuro) on siis pahvikirja, jossa on isoja luukkuja. Näitä kirjoja on nyt tullut Scarryn tarinoina useampiakin


Tatu Vasara alkaa Kissalan perheessä puuhamieheksi. Kissalan äiti on tehnyt listan, jotka Tatu Vasara saa korjata sillä aikaa kun äiti käy ostoksilla. No, niinhän siinä käy, että Tatu saa vähän epätarkkoja neuvoja puhuvalta Työkalupakiltaan ja... Sahaa pöydät ja tuolit matalaksi, tekee portaista liukumäen ja muuttaa lopulta koko talon uima-altaaksi!


Kirja oli oikeasti tosi hauska ja nauratti kumpaakin lastani iloisesti, jopa minua. Oikea hyvänmielen kirja ja loistava arkipölyjen pyyhkiä vaikka iltasaduksi. Ja pahviformaatti antaa mahdollisuuden, että kirjaa voi katsella ja ihmetellä jo pienemmänkin taaperon kanssa! Richard Scarry teki sen taas.


Hyvää ystävänpäivää kaikille!


"'Sinä olet nero!' kehuu Työkalupakki."

- Richard Scarry: Tatu Vasara korjaa kaiken

lauantai 13. helmikuuta 2016

Onnen avaimet

Löysin kirjastosta hyvin mielenkiintoisen lastenkirjan. Petra Heikkilän Onnen avaimet, joka on tehty yhteistyössä Vankilamuseon kanssa! Mietin, että mitähän ihmettä tämä oikein ja miten kirja istuu meidän muksuille ja onkohan tässä loruja vai mitä...


Ja Onnen avaimissa on kaikkea! Heikkilän kirja on kielellisessä leikittelyssään ja monitasoisuudessaan aivan loistava. Kirja kertoo todellakin Vallu-rotasta, joka on asunut vankilassa muiden vankien kanssa. Vallu tekee kaikille vankitovereilleen pienet lahjat, jotka toimivat avaimenperinä, joita vangit ulospäästyään voivat käyttää vaikka oman kodin avaimessaan... Jokaiseen puunpalaan on kirjoitettu pieni runo, joka osuu hyvin Vallun toverien elämään.


Tarinan pohja kuulosti minusta vähän jännältä! Mutta kun luimme kirjan, se oli oikeasti niin taitavasti ja kauniisti tehty, että kirjasta jäi pelkästään hyvä mieli. Kirjan eläinhahmot olivat tehneet erilaisia rikoksia eläinmaailman tapaan mutta niistä oli aikuisena luettavissa milloin mitäkin. Mitähän luulette Riski-Piskin puuhanneen? Entä Pubi-Konnan?

Onnen avaimissa on Petra Heikkilän kaunis, persoonallinen ja tuttu, hieman tummahko kuvitus. Voi kun Heikkilän töitä vielä joskus saisin nähdä näyttelyssä (ja ostaa jonkun vielä omalle seinällenikin!). Kokonaisuus on niin balanssissa että vetää sanattomaksi.


Rohkaisen kaikkia tarttumaan tähän kirjaan, sillä siinä on onnen avaimia moneen lähtöön. Lapseni suorastaan naulautuivat kiinni kirjan äärelle niin imutehoinen se oli. Lopuksi henkäisimme eskarin kanssa, että olipa hyvä. Kylläpä olikin.


"Ota oikealle polulle loikka.
Sano: kiitos, anteeksi, moikka."

- Petra Heikkilä: Onnen avaimet (Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo, Painoyhtymä Oy, 2014)

torstai 11. helmikuuta 2016

Sanamaa

Olen taas pyrkinyt lukemaan lasten runoja iltasatuhetkillämme, ihan vaan pari per ilta. Ja useampi jos innostutaan. Yksi ilta minua huvitti, kun varhaiskasvatuksen kosketus näkyi runohetkessämme. Lapset yrittivät lausua runoa yhtä aikaa kanssani, varsinkin loppuriimejä keksien. Lopulta jo pyysin lapsiani keskittymään ihan runon kuunteluun ja sitten taas sai toistaa jonkun runon mukana: "Suomi on äidinkielemme. // Runo valaisee mielemme.".


Jukka Itkonen on kirjoitellut aika mielenkiintoisen runokirjan Sanamaa (Kirjapaja, 2012, oma kirjahylly). Tämän kirjan esittely olisi ollut oivallisin Runebergin päivänä, koska kirjan runot kertovat mielestäni kielestä ja sanoista. Samalla se kutsuu lasta ajattelemaan, pohtimaan ja tuumailemaan. Lukiessani mietin, hyväksyisiköhän Leluteekin Emilia lasten filosofiakahvilaansa näitä runoja? Sillä näissä on jotain sellaista hieman syvempää pohdintaa. Kuten: "Kun ajatellaan asioita // vuosimiljardien taa, // ihmiset ja eläimet // ovat samaa porukkaa." .


Ehkäpä siitä syystä tämä lorukirja on ollut meillä aiemmin vähiten luvussa, sillä koin ne hieman haasteellisiksi pienempien lasteni kanssa. Mutta nyt huomasin olleeni vähän väärässä. Vaikka osa loruista ovat vieläkin lapsistani "ei niin kiinnostavia", niin samalla kirjassa on hyvinkin iisejä lorutteluja, joten mikään pelkkä aivopähkinäkirja tämä ei kuitenkaan ole. Sillä.


Sillä onhan kirjan kirjoittanut tämän arjen Runebergimme, Jukka Itkonen. Ja katsokaanpa kuvitusta, sen on toteuttanut yksi ihanimmista, Virpi Penna. Kokonaisuus kirjassa on tasapainoisen rauhallinen ja mukava.


Ja tulevan ystävänpäivän kunniaksi, lainataanpa tätä runoa:


"Ystävä voi olla kuka vaan,
vaikka riemunkirjava kissa.
Ystävä on ihminen,
joka auttaa vaikeuksissa."

- Jukka Itkonen: Sanamaa

tiistai 9. helmikuuta 2016

Minä olen Pupu

Eih, löysin kirjastosta niin ihastuttavan kirjan, että sydän särkyy. Richard Scarryn kuvittama ja Ole Risomin Minä olen Pupu on niin kaunis (Tammi, ap 1963, 2015, suomennos Marjatta Kurenniemi), että se oli pakko napata mukaan, vaikka ajattelinkin, että se voi olla vähän nuoremmille tarkoitettu.


Kirja on aivan ihastuttava jopa ensikirjaostoksi (vaikkei paperilehtinen kirja käykään vauvan omaan lukuun). Kirjassa esitellään Pupu ja mitä Pupu tekee neljän vuodenajan aikana. Vuodenkaari päättyy täydellisesti Pupun talviunille, jossa hän uneksii taas keväästä. Jokaisella aukeamalla on vain yksi tai kaksi virkettä. Toistan. Vain yksi tai kaksi virkettä. MAHTAVAA! Lyhyytensä ja helppolukuisuutensa vuoksi tämä kirja voisi olla ihana ensikirjaostos monelle perheelle. Kirja ei kuitenkaan jää yksinkertaiseksi, koska kuvituksessa on paljon katseltavaa ja se kestää aivan varmasti useita katselukertoja (satoja?). Kuvituksesta löytyy erilaisia lintuja, puiden lehtiä ja perhosia bongaitavaksi, ja ainakaan minä en kyllä tunnistanut kaikkia.



Vaikka kirja on kirjoitukseltaan lyhyt, se kiinnosti vielä varsinkin kolmivuotiastani. Lyhyet lauseet ovat kuitenkin paikoitellen lähes runollisia! Ja jos listaisin vuodenaikakirjoja, niin tämä menisi kyllä ihan top vitoseen. Hurmaava kirja, kuvakirjojen klassikkoja, jonka voisin ostaa kirjahyllyyn ihan vain itseäni varten, sillä tämä jättää hymyn huulilleni!



Jos vielä antaisin tähtiä kirjoille, niin tämä saisi ehdottomasti täydet, sillä en keksi mitään negatiivista sanottavaa. Aivan suloisen täydellinen kirja-aarre!


"Puhallaan voikukan siemenet pyrynä ilmaan."

- Ole Risom ja Richard Scarry: Minä olen Pupu

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tämä vai tuo? Matkakuumetta

Luin Eppu Nuotion ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -kirjasarjan ensimmäisen viime vuoden puolella. Koska ykkösosa ei täysin napannut kohdallani, halusin ehdottomasti haastaa itseni lukemaan tämän kirjasarjan toisen osan Tämä vai tuo? Matkakuumetta (Bazar, 2016, kirjastolaina). Ja onneksi tein niin, sillä yllätyksekseni tykkäsin tästä kirjasta niin paljon, että voisin ostaa sen omakseni!


Tässä kirjassa Fiinu suunnittelee lomamatkaa äitinsä kanssa. He heilauttavat karttapallon vauhtiin ja tökkäävät sormensa kahteen kohteeseen. Näin kirjassa päästään mielikuvituksen kautta tutustumaan eri maita ja kohteita. Käydään Islannissa, Japanissa, Saksassa ja lopuksi vielä telttaretkellä.



Tällä kertaa Eppu Nuotion tarina kolahtaa minulle miellyttävänä, lähes ihastuttavana. Se on hyväntuulinen ja siinä on joku kiva ripaus hyvää huumoria, kuten se, että Berliinissä Fiinu haluaa olla vapaana juokseva koira. Tarinan ja kuvan suhde on myös oikein hauska ja mielenkiintoinen. Samalla kun perhe pohtii matkakohdettaan alkaa kuva ja jopa arki muuttua kohdemaan mukaiseksi. Seinälle ilmestyy Totoro-taulu Japanista puhuttaessa ja ruuaksi on sushia. Loistavasti keksitty!



Myös kuvitus saa minut hymyilemään. Lienenkö nyt siihen tottunut? Vai onko tässä jotenkin vielä rohkeampi ja varmempi ote? Kuvituksen yksi kuva sai minut hyrisemään, se on tuo kylpykuva yllä. Kirjan kuvitus on katsojaansa kutkutteleva, se jättää vinkkejä, se yhdistelee mielikuvia. Se luo tunnelmaa kirjan kutsuun mielikuvien maailmaan.



Jossakin on joskus lukenut, että tärkeintä lomailussa on se odottelu ja varmaankin myös sen suunnittelu. Suunnittelu piristää arkea ihanasti, kun voi miettiä mitäs kivoja juttuja sitä lomalla voitaisiinkaan yhdessä tehdä. Mitähän te teette hiihtolomalla? Minä haaveilisin pitkistä (aurinkoisista) ulkoilupäivistä, luistelusta, hiihdosta, pulkkamäestä, potkukelkkailusta, uimahalliretkestä, makkaran paistosta nuotiolla... ja lopulta kirjojen lukemisesta takkatulen äärellä mökkimiljöössä! Valitsen tämän!


"Hotellissa on amme ja ravintola,
mutta teltassa on makuupussi ja eväät.
Äiti nostaa Fiinun syliinsä ja Fiinu
kuiskaa jotain äidin korvaan."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Matkakuumetta