maanantai 29. elokuuta 2016

Meidän ja muiden kehot

Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin kirjat muodostavat mahtava elämänmenoa kuvaavan sarjan. Aiempia kirjoja ovat Meidän ja muiden tunteet (!!) ja Meidän ja muiden vihreä kirja.  Kummatkin loistavia ja tulisi minun puolestani löytyä joka luokasta ja hoitoryhmän kirjahyllystä. Ja entäpä Meidän ja muiden kehot sitten? Taas superhyvä tietokirja kehostamme.


Ja uskallanko sanoa näin, että älkääpä antako brittiläisen kuvituksen vaikuttaa kirjan nappaamiseen? Mielestäni se on kirjain heikoin lenkki, mikä on harmin paikka, sillä muuten kirja on loistavasti toteutettu kirja. Se asettelee niin kauniisti suuhusi perusjuttuja omasta elämästämme ja kehostamme, että teksti tuntuu todella hiotulta ja samalla äärimmäisen luontevalta ja- suuhun sopivalta.


Kirjassa käsitellään napakasti sivuaukeama/ otsikko -malliin muun muassa seuraavia asioita: kehon koostumus, samanlaisuus/erilaisuus, sukupuoli (ja tässä myös mukavan tavallisesti otettu mukaan elämän kirjo: "Täytyykö minun olla poika? Enkö voi olla vain ihminen?"), kasvu ja oppiminen, teini-ikä, viisi aistia, vanheneminen ja kuoleminen.


Kirjassa on jatkuva hyvä fiilis ja huumoria sopivassa määrässä. Myös kuvat tukevat tekstiä välillä sitä keventäen tai tietoa lisäten. Vaikka kirjassa on paljon asioita, se kaikki on tehty hyvin lapsen mukaisesti ja ainakin meillä kirjan saattoi lukea myös kertaistumalta-kommentoinniltakaan ei onneksi tämän kirjan kanssa vältytä. Opetukseen ja kasvatukseenhan tästä kirjasta saisi mahtavia keskustelun aiheita jos jonkinlaiseen teemaan. Joten kannustan kaikkia tutustumaan tähän kirjaan ja koko kirjasarjaan!


"Mitä vanhemmaksi tulet,
sitä enemmän opit tekemään asioita.
Kasvat, voimistut ja opit tekemään
mutkikkaitakin juttuja yhä paremmin.
Kehomme voivat aivojen avulla oppia
erittäin näppäriä taitoja."

- Hoffman ja Asquit: Meidän ja muiden kehot (Lasten Keskus, 2016, suom. Maisa Tonteri, kirja saatu kustantajalta)

lauantai 27. elokuuta 2016

Äkkää ja tökkää ulkona

Äkkää ja tökkää ulkona (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta) on mainio itsenäinen jatko-osa jo aiemmin hehkuttamalleni pahvikirjasarjalle. Nyt mennään ulos ja katsellaan asioita, lasketaan, etsitään kuvista tarkasti juttuja pyöräillen, tivolissa, puutarhassa, KYLILLÄ (mahtavaa suomennostyötä jälleen kerran Kalle Nuuttilalta!) ja vaikkapa rannalla. Sillä seikkailuja ulkoa löytyy, kun vain vaivautuu laittamaan jalkaa toisensa eteen.




Kirjan idea on mahtava. Kuvitus sopii kaikenikäisille: se on selkeää, kaunista, kutsuvaa ja värikästä. Kirjan toiminnallisuus, eli kirja toimii niin kuin tehtäväkirja, jossa lukija lukee pienen kysymyksen ja kuulija toimii sen mukaan, on ilahduttavaa. Lapseni tapittavat kirjaa innolla ja toivovat tätä liiankin usein luettavakseen. Vaikka kyseessä on taas pahvikirja, se loistokkuudessaan toimii monen ikäiselle, eli on pitkäikäinen ostos.


"Kuka keikkuu korkealla ... ja kuka matallalla?"

- Watt (kirj.), Barker (kuvit.) ja Harrison (ulkoasu): Äkkää ja tökkää ulkona

torstai 25. elokuuta 2016

Putti ja uusi ystävä

Ystäväteema on nyt syksyn kirjoissa mukavasti läsnä. Luin Liian pieni Putti -kirjan alkuvuodesta ja viehätyin sen kuvituksesta ja kauniista kaveritarinasta. Ingrid Flygaren Putti -sarja jatkui nyt kirjalla Putti ja uusi ystävä (Tammi, 2016. suomennos Mirkka Hynninen).


Putin tallille tulee toinen shetlannin poni, niin kuin Putti itsekin on. Uusi poni tuo uusia juttuja on lasten ja hevosten mielestä aika kiinnostava kaveri. Mutta Puttia selväskin harmittaa. Ehkä hän kokee olevansa hieman huonompi kuin uusi poni, Sonja. Mutta talven tuiverruksessa Puttia ja Sonjaa tarvitaan kumpaakin yhteistyöhön, jotta juhlat saadaan pelastettua. Ja näin Putti huomaa, että yhdessä olikin aika mukava tehdä hommia.



OIkein mukava, hyväntuulinen, sopivan mielenkiintoinen tarina ja kauniilla, toimivalla kuvituksella. Kirjasarjan esikoinen sai vähän noottia vääristä hevostietämyksestään, siitä en älyä vieläkään yhtään mitään, joten keskityin nauttimaan kirjaa pelkästään tarinalliselta tasolta. Kirjan lopussa on sivun mittainen hyvin lyhyt, kuvitettu info siitä kuinka shetlanninponit ovat vahvoja kokoonsa nähden.


Kaverisuhteiden ja oman minän ymmärtämisen ja hyväksymisen teemat toistuvat tänä syksynä myös Sinisen keskitien esittelyissä. Esittelypinosta löytyy uusia tunnekirjoja (yksi upea voittaja) ja tietokirjamainen kehokirja... Ja koodaukseen ja tietokoneisiinkin pitäisi perhetyä lastenkirjojen kautta, mutta huomaan, että se alue on minulle kaukaisin. Mutta jos uusi opsikin vaatii näitä taitoja opetteleman, sen me teemme.


"- Pitikö tuon Jasminin muuttaa tänne ja pilata koko poniratsastus? Putti jupisee mielessään."

- Ingrid Flygare: Putti ja uusi ystävä

tiistai 23. elokuuta 2016

Risto Räppääjä ja pullistelija

Luimme viime vuoden puolella Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan ensimmäisen Risto Räppääjän ja totesin, että ehkä kirjassa tuntui aika- eikä kovin mairittelevalla tavalla. Kun luin Ristoja aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa (ääneen lapsille), ne olivat hyvin vauhdikkaan ja hauskan oloisia. Nyt tuo vauhti tuntui ensimmäisen kohdalla hiipuneen. Niinpä Räppääjien luku loppui meillä lyhyeen ja lapset lähinnä kuuntelivat Räppääjänsä äänicd:nä.


Risto Räppääjä ja pullistelija on syksyn uutuus (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Halusin kokeilla kuinka Christel Rönnsin kuvituksella varustettu nyky-Risto toimii. Ja toimiihan se, paljon paremmin kuin vuosituhannen alkupään Risto. Risto vain on säilynyt melko samanikäisenä, mutta kerronta on tiivistynyt, tullut muistojeni mukaan enemmän dialogiseksi ja napakammaksi. Teksti kutsuu ääninäyttelemään mukana. Tarina etenee, lauseet ovat tykittävämpiä (lyhyitä, helpompilukuisia). Rönnsin kuvitus on loistava (ei sillä, niin oli aiempikin).


Räppääjien naapuriin muuttaa tilapäisesti hauiskimppu Bill Pöntinen ja hänen poikansa Sylvester. Parivaljakko on tullut paikkakunnalle isä-poika voimannäytekisoihin. Bill lainaa naapurista kananmunia ja maksaa velkansa hyvin nopeasti Rauhalle takaisin. Rauha huumaantuu näistä kohteliaista lihaskimpuista, aivan kuten myös Riston paras kaveri Nelli. Rauha ja Nelli kannustavat Billiä ja Sylvesteriä kisoissa ja vähän harjoituksissakin. Mutta mitä tekee Risto ja Lennart... No, ovat vähän kateellisia tuosta kaikesta huomiosta ja päättävät näyttää.


Kirjan tarina oli hauska ja mukaansa tempaava. Lisäksi kirjassa ohitettiin mukavasti kaveruutta, kateutta ja kiusaamisasioita, mutta ei niitä liikaa opettavaisesti alleviivaten.
Luen mielelläni näitä uuden aikakauden Ristoja jatkossakin. Mutta huomio siitä, että aikakausi on muuttunut lastenkirjoissakin näin paljon kymmenen vuoden sisällä oli hieman pelottavaa. Varsinkin itseni kohdalla, enkö enää jaksa pysähtyä rauhallisemman kirjan kohdalle vai olenko ihan ajan sykkeen mukaisesti koko ajan vain vauhtia kaipaava? Jopa iltasatujen aikana.


"Lennart teki viisi haarahyppyä ja lysähti sohvalle.
Risto meni jääkaapille ja teki itselleen makkaravoileivän."

- Tiina Nopola ja Sinikka Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Nok Nok Nok

Lucy Cousins on kaikille tuttu Maisa -kirjojen tekijä. Nyt Lasten Keskus on julkaissut yksinkertaisesti täydellisen pahvisivuisen vauva/taapero/lastenkirjan Nok Nok Nok (2016, saatu kustantajalta, loistava suomennos Tuula Korolainen).


Idea on yksinkertaisen mahtava. Pikku tikanpoika opettelee isän johdolla nokkimaan. Aluksi harjoitellaan yhdessä ja kun homma onnistuu, tikanpoika alkaa nokkimaan itsenäisesti joka puolella. Ja kylläpä nokittavaa riittääkin! Koko talo on nokittava, eikun nok nok nokkimaan! Tämähän onkin vallan hauskaa!


En laskenut kuinka monta Nok -sanaa kirjassa on mutta veikkaan että reilu sata. Olen usein kirjoitellut toistuvuudessa lastenkirjoissa ja kuinka sen kanssa saa lastenkirjoissakin olla varovainen. Lucy Cousins vetää toiston kanssa överit, ja sepä vasta toimiikin! Lapseni räkättävät tälle niin, että hyvä, että sängyissään pysyivät. Lisäksi kumpikin halusi lukea oman osansa kirjasta, koska äkkiä leikki-ikäinenkin alkaa tunnistaa sanan Nok ja sitäpä on hauska "lukea" sitten tuhat kertaa perätysten, sen minkä naurulta ehtii.


Eikä siinä vielä kaikki. Humoristinen, loruteltu kirja on samalla erittäin onnistunut kuvasanakirja, siis sopii sanoja opettelevalle. Kuvitus ja kuvien asettelu on täydellistä pienille silmille: värikäs, iloinen ja selkeä. Ja kaiken hassuttelun, vahingossa oppimisen lisäksi tarinassa on kaunis ja herkkä alku ja loppu. Nokkimisenkin aika on loppua illan saapuessa ja rauhoittumisessakin isä auttaa taas. Sanoo tyk tyk tykkävänsä ja peittelee reippaan pikkutikan vuoteeseensa.


Täydellinen lasten kuvakirja minun mielestäni ja sopii nokkeluudellaan (hahaa!) hyvin monen ikäiselle lukijalle ja kuulijalle. Supersuositus!


"Hyvää yötä, kauniita unia,
minä tykkään kovasti sinusta,
TYK TYK
TYKKÄÄN sinusta."

- Lucy Cousins: Nok Nok Nok

perjantai 19. elokuuta 2016

Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras

Toinen kesän alussa tullut yllätyskirja oli Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras -kirja (kirjoittanut & kuvittanut Andreas H. Schmactl, Aurinko Kustannus, 2016, suomennos Maarit Varpu). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan Leonardo Loikasta kertovan kirjan ja pitänyt siitä, joten tämäkin kirja lähti lukuumme.



Kaneli Omenansiemen ihmettelee oudosti käyttäytyvää ystäväänsä ja alkaa Virna kaverinsa kanssa selvittää mikä Sirppi Siiliä oikein vaivaa. Tarina jakautuu viiteen osaan ja jokaisen osan lopussa oli pieni pulmatehtävä. Nämä tehtävät olivat lapsistani ja minustakin mukava "ekstrajuttu" lukemiseen. Itse tarina oli melko keskinkertainen ja totta puhuen näin jälkeenpäin ei siitä oikein mitään muistakaan ilman kirjaa selailemalla. Kirjan nimet olivat varsin erikoisia, joka hieman vaikeutti lukemistani ja tarinaan uppoutumista.


Myös tarinan tehtävät olivat, hauskasta ideastaan huolimatta, hieman kummallisia, emmekä ihan aina älynneet niitä. Se toki voi johtua vain meidän ymmärryksen tasosta. Kirjassa on noin 40 sivua tekstiä ja teksti on isommalla fontilla, näin ollen kirja on lukemaan oppineelle oikein mainio. Tarina ja kuvitus on hempeä, mukava ja rauhallinen ja aloitti uuden kirjasarjan. Sopii varmasti rauhallisemmalle pikku lukijalle, vaikka koulunaloitusylläriksi!


"Omalla tavallaan Synkkämetsä oli erittäin kaunis. Mutta se oli myös erittäin kolkko. Lisäksi metsä oli hyvin suuri. Todella valtava!"

- Schmachtl: Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras. Kertomus ystävyydestä.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Prinsessa Pikkiriikki

Joskus blogiin puksahtaa ylläripostia. Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reittun kuvittama Prinsessa Pikkiriikki oli sellainen (Otava, 2016). Olin jo kirjastosta bongannut tämän kanneltaan erittäin kutsuvan kirjan mutta selaillen todennut kirjan liian pitkäksi (pitkät kappaleet). Kun kirja sitten toistamiseen tuli käsiini kotiin saakka, päätin kokeilla.



Prinsessa Pikkiriikissä on melkoisen tärpäkkä päähenkilö, jonka ajattelin sopivan lapsilleni hyvin. Pikkiriikki taikoo aikuiset himskattiin määräilemästä, tutustuu Prinsessa Pöjöläiseen ja kaiken lisäksi saa kuulla, että äidin sisuskaluissa kasvaa rasittava urpo. Mutta Pikkiriikki ei jää sanattomaksi vaan tämä touhutäti ottaa ohjat käsiinsä. Pikkiriikin seikkailut ovatkin reippain ottein kuvattuja ja rohkeita, humoristisia tarinoita, joissa oli mukava svengi. Kuitenkin tarinat olivat, kuten hieman enteilin, omaan mieleeni hieman liian venytettyjä ja tiiviimpi ote olisi ollut minulle mieluisampi. Tarinoissa oli mukavaa kummallisuutta ja toistoa oli käytetty runsaasti. Prinsessa Pikkiriikissä itsessään oli  peppimäistä otetta ja kirjan puhutteleva tyyli toi mieleeni Uspenskin ja Dahlin.


Ninka Reittun kuvitus on loistava ja on ehdottomasti kirjan kruunu. Kuvituksessa ihanan ilmeikkäät (ja söpöt!) hahmot tuovat oman humoristisen säväyksensä tarinaan ja kannattelee myös kirjan lukemista. Ja jos oikein vielä tämän kesän alussa lukemani kirjan muistan, taisipa Prinsessa Pikkiriikki povailla lopussa tarinoilleen jatkoakin. Ja luultavasti tähän kirjaan pikkiriikkisesti itseäni enemmän ihastuneet lapseni varmasti haluavat vielä nekin kuulla. 


"Tänään Pikkiriikin mteki  mieli karata torille, sillä torilla oli markkinat ja markkinoilla myydään metrilakua. Äiti puhua pälätti puhelimessa PÄLÄPÄLÄ eikä muutenkaan oikein jaksanut vahtia pikkiriikkiä, joten jos hän olisi vain hetken poissa, äiti ei huomaisi sitä taatusti ollenkaan."

- Lampela & Reittu: Prinsessa Pikkiriikki

maanantai 15. elokuuta 2016

Ilo irti, Apo Apponen!

Juhani Känkäsen Apo Apposet ovat loistavaa lastenkirjallisuutta, jota fanitan. Ilo irti, Apo Apponen! -kirjassa Apo kokee tylsistymistä ja vähän mustasukkaisuuttakin, kun perheen vauva ja kaiken maailman muut puuhat (työt ja sanomalehdet) saavat vanhempien huomion ja Apo kokee itsensä sangen yksinäiseksi.



Kirja on jälleen kerran tosi hauska ja seikkaileva. Apon perheen tilanteet ovat mukavan arkisia ja näin toden tuntuisia. Apo haluaa vanhempiensa huomiota muun muassa alkamalla itse vauvaksi tuttine kakkineen (ei kirjoitusvirhettä). Ja lopulta matkaa maailman merille- siis naapurin pihalle. Ja tokihan tempaukset saavat vanhemmat huomaamaan Apon vihdoin viimein ja nostamaan katseensa lehden tosi tärkeästä artikkelista "kuinka vanhemmilla ei ole enää aikaa leikkiä lasten kanssa".



Känkänen tarttuu siis lapsiperheiden arjen ytimeen ja muistuttaa läsnäolon ja yhdessä olon hauskuudesta. Tarinassa ja loistavassa sarjakuvamaisessa kuvituksessa tarjotaan lukijoille hulvatonta arkiseikkailua, jossa vilisee hauskoja yksityiskohtia. Meille Apot ovat niitä kirjoja, joista ei luovuta, kun kirjahyllyjä tyhjennetään kierrätykseen. Todellakin laatukirjoja, joita toivoisi markkinoitavan huomattavan paljon enemmän- ettei ulkomaille saakka? Apposessa on rehellisyyttä ja aitoutta, joka koskettaa koko perhettä. Ja mikä tärkeintä, tämä kaikki tehdään tyylikkään hyväntyylisesti ja reippaalla huumorilla- siis ilo irti ottaen.


"- Apo! älä vaan sano, että sinulla on kakka housussa.
Ei Apo sanokaan.
Apo sanoo: -Tättälää."

- Juhani Känkänen: Ilo irti, Apo Apponen!

lauantai 13. elokuuta 2016

Tohtori Anna-Liisa

Eoin Colfer oli minulle kaukaa tuttu kirjailija, koska olin joskus lukenut pari Artemis Fowl -kirjaa, jotka olivat silloin ihan kelpo fantasioita. Kiinnostuinkin heti, kuinka herran vitsit vääntyvät nuoremmalle lastenkirjatasolle, kun huomasin Tohtori Anna-Liisan (WSOY, 2016, suomennos Jaakko Kankaanpää).


Anna-Liisan äiti on psykiatri. Anna-Liisa hengailee äidin vastaanotolla ja huomaa, että lapset jäävät usein surkeana odottelemaan, kun vanhemmat käyvät omalla juttutuokiollaan äidin luona. Niinpä Anna-Liisa ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tohtoroimaan lapsia omalaatuisilla metodeillaan, joihin kuuluu muun muassa rullaluistimet.

Tarina on ihan hauska ja vähän hulluttelevakin. Olisin ehkä odottanut vielä pikkuisen hassumpaakin mutta tämäkin oli ok. Mukavaa tarinassa oli se, että siinä samalla käsiteltiin tosi seikkaa, että joskus ihminen joutuu sellaisiin kohtiin, joka laittaa mielen matalalle. Mutta näistäkin tilanteista voi selvitä ja silmät voivat avautua katsomaan taas uudestaan mitä muuta maailmassa on: mitä kaunista ja hyvää. Surustakin voi selvitä.


Matt Robertsonin kuvitus on oikein hyvä tällaiselle kirjalle, jota koululaineni voi jo itsekin lukea. Se on hauska, sopivasti hillitty ja mukavan ilmeikäs. Kirjan ulkoasu on loistava. Kirja on vähän kuin taskupokkari -mallia, eli pehmokantinen ja näin ollen helppo kannella ja käännellä. Sivuja on 80 mutta tekstiä ei ole ihan tuhottomasti ja tarina on jaettu seitsemään eri kappaleeseen.

Me ahmaisimme kirjan lukemanani samalla kertaa, sen verran tarina meitä kiinnosti. Tällainen pokkari-kirjallisuus voisikin olla loistava idea houkutella lapsia lyhyiden tarinoiden ääreen. En tiedä, mutta voisi luulla, että kustannuksetkin hieman huojentuisivat, jolloin lyhkäisten tarinoiden osto voisi olla impulsiivisempaa kuin kovakantisten, melko tyyriiden uutuuksien. Siihen vaan kassan lähettyville, Aku Ankan taskukirjojen viereen, mukavia kirjallisia lukupaloja?


"Minulle tuli mieleen suunnitelma. Niin hyvä suunnitelma, että voisin kaupata sen idille ja hän voisi hoitaa sen avulla myös omia potilaitaan. Mutta olin yrittänyt kaupata suunnitelmiani äidille ennenkin, ja äiti sanoi aina kaikkea semmoista kuin:
'Ei missään tapauksessa.'
'Se olisi liian vaarallista.'"

- Eoin Colfer: Tohtori Anna-Liisa

torstai 11. elokuuta 2016

Olen ystäväsi aina

Syksyn kirjasato on alkanut tuottaa monipuolista antiaan varsin runsaasti heti elokuun alussa. Meillä lukupino on nyt vähintäänkin kohtalainen ja mukaan mahtuu sekä suomennettua että kotimaista tuotantoa. Ja varsin monta pitempää kirjaakin on odottelemassa. Tällä hetkellä luemme uutta Risto Räppääjää, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, kun aloitimme Räppääjien lukemisen tuotannon alkupäästä, joka tuntui hieman vanhentuneelta... Mutta kylläpä kuvakirjoistakin löytyy varsin erilaisia, rohkeita ja tuoreita näkökulmia, joista tässä yksi.



Jessica Waltonin kirjoittama ja Dougal MaPhersonin Olen ystäväsi aina kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan (Otava, 2016, suomennos Emma Alftan). Kirjaa lukiessani huomasin, että kirjassa olikin rohkeampi tarina kuin tiesinkään. Ja taas lasteni näkökulmasta: tarina taisi olla aika perus, lähes tylsähkö! Tarina kertoo tytön ja pojan kaverista Erkki-nallesta, joka vaipuu yhtäkkisesti alakuloiseksi. Se haluaa olla rehellinen, mutta pelkää että ystävät eivät enää pidä siitä jos se kertoo totuuden. Totuus on, että Erkki- nalle toivoisi, että hänen nimensä olisi Elli, ei Erkki.



Siinäpä tarina lyhkäisyydessään on. Ja tokihan kaverit pysyvät Ellin kavereina, sillä miksipä kaveruus olisi tuosta muuttunut. Ihmismaailmassa tuo tilanne lienee valitettavasti kompleksisempi.
Hieno, rauhallinen kirja. Kyselin lapsiltani kirjan tarinasta, ja ilmeisesti juttu ei ollut oikein saavuttanut ymmärryksen tasoa, eikä sadun avaaminenkaan aiheuttanut sen suurempaa keskustelua.


Lapset ottavat elämän niin paljon avoimemmin kuin me aikuiset.

Kirjan teemaan liittyen vinkkaan myös toisen kirjablogini puolelle Siri Kolun nuortenkirjaan Kesän jälkeen kaikki on toisin.


"'Siksikö olet ollut niin surullinen?' kysyi Tuomas.
'En minä välitä siitä oletko tyttönalle vai poikanalle! Tärkeintä on, että olet minun ystäväni.'"

- Walton, MacPherson: Olen ystäväsi aina

tiistai 9. elokuuta 2016

Maija Poppanen

P.L. Traversin Maija Poppanen oli kesälomani pisin kirja, klassikkojen klassikko. Muistan kun näin pienenä Maija Poppasen elokuvana ja lumoonnuin. Kevään aikana katsoin myös leffan, joka kertoi P.L. Traversista ja tuon elokuvan luomisesta.
Mietin paljon sitä, haluanko tämän kirjan alkuperäisellä kuvituksella, jollaisena se jo piipahti kirjastolainana meillä, vai tänä uutena versiona (jonka siis lopulta ostin), jossa on todella kaunis ja upeasti viimeistety Marika Maijalan kuvitus. Myös suomennos on uusittu Jaana Kapari-Jattan johdosta (WSOY, 2010).


Maija Poppanen lentää Itätuulen mukana Kirsikkakujalle, Lippaan perheen luo, ja aloittaa Anjan, Veikon ja kaksosvauvojen lastenhoitajana. Lapset huomaavat, että vaikak Maija Poppanen on varsin tiukka täti kasvattajana, hänessä on myös jotain hyvin kiehtovaa. Poppasen kanssa liikkuessa tapahtuu nimittäin monenlaista ihmeellistä: kuvat alkavat elää, eläimet puhua, vauvat kommunikoida ja mitä kaikkea. Jokainen kirjan luku on merkillinen, hieman hassunkurinen ja sangen mielikuvituksellinen pieni satu. Sadut saattaa aikuisena järjestää symbolisoivan ihmiselämää laajemminkin. Ja satujen kautta voi pohtia erilaisia maailman asioita, kuten eläinten oikeuksia ja vaikkapa niitä vauvoja, entä jos ihminen oikeasti kasvaessaan menettää kyvyn ymmärtää tuulen kieltä?



Poppanen on klassikko ja kaunis sellainen. Jostakin ihmeen syystä tunsin Poppasta lukiessani itseni aina aivan tuhottoman väsyneeksi ja silmäni lupsuivat ja meinasin nukahtaa välillä jokaisen pisteen kohdalla! Tarinan kerronnassa on jotain rahallisuutta, hiljalleen kehittyvää kummallisuutta. Myös lapseni kommentoi, että ehkä kirjassa pitäisi tapahtua jotain enemmän. Ja loppujen lopuksi, kirjassahan tapahtuu vaikka mitä höperöä mutta ehkä sen kuvailu on sangen moninaisesti ja pitkällisesti kerrottu. Tähän kirjaan haluan kuitenkin joskus palata ja olenkin varsin tyytyväinen, että ostin Poppasen (arvaa monesti sanoin umpiväsyneenä, että Pappanen, ja mikä naurunrämäkkä siitä lapsille syntyi...) omaan hyllyyni.


Olettekos te lukeneet Maija Poppasen? Entä toimiiko elokuva vielä?


"Maija Poppanen otti koristaan jotain hohtavaa ja kiinnitti sen liimaan. Kun hän siirsi kätensä pois tieltä, Anja ja Veikko näkivät, että hän liimasi piparkakkutähtiä taivaaseen. Kun tähti oli asetettu paikoilleen, se alkoi vimmatusti tuikkia ja säteillä kipinäivää kultaista valoa."

- P.L. Travers: Maija Poppanen

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Varokaa, lapsia liikenteessä!

Arki palaa, koulut ja päiväkodit täyttyvät jännittyneistä, kikattavista ja innokkaista lapsista. Koulun alettua pienet kengät kopsuttelevat koulumatkoja sankoin joukoin ja välin yksinäisemminkin. Meidän aikuisten on nyt hyvä pitää silmät auki ja kaasu vähän kevyemmällä, kun lapset palaavat liikenteen sekaan aktiivisemmin.


Myös meillä ollaan harjoiteltu koulumatkan kulkemista ja liikennesääntöjä. Kaikkein parasta harjoittelua on ehdottomasti se, että menee ja kulkee, yhdessä. Kerta toisensa jälkeen. Harjoitellaan aktiivisesti tien ylitystä ja kävelyä jalkakäytävillä ja pyörien seassa. Pokémon go:n kanssa kävely onkin alkanut kiinnostaa lapsia (ja aikuisia!) melkoisen paljon, mutta se liikenteen seuraaminen. Siinä meillä lienee syksyn haaste hyvän pelin rinnalle!


Ja tokipa minä etsin liikenneohjausta myös lastenkirjoista. Miina ja Manu koulutiellä (teksti ja kuvat Jari Koivisto, Satukustannus, 2013, oma hylly) kissat lähtevät kävellen kouluun kaverin äidin opastuksella. Kirjassa esitellään turvallista polkupyörää, kuten myös tien ylitystä ja liikennemerkkejä. Tarina on aika simppeli ja mielestäni liikenteessä kävely jäi aika pikaiseksi opastukseksi ja toivoin enemmän toistoja mutta itse kirja ei innostanut toistavaan lukemiseen.



Ja sitäpä sainkin parhaiten Janoschin Pikku karhu ja pikku tiikeri kaupungin kohinassa -kirjasta (WSOY, 1990, suomentanut Riitta Mäyrälä, kirjastolaina), jossa Janoschimaiseen reippaaseen ja humoristiseen tapaansa eläinkaverukset oppivat kuinka liikenteen keskellä kuljetaan. Kirjassa toistetaan ja jopa humoristisesti "huudetaan" (isot kirjaimet) aina, kun vastaan tulee tärkeää huomioitavaa, kuten kadun ylityksessä: "- ENSIN PITÄÄ PYSÄHTYÄ JALKAKÄYTÄVÄN REUNALLE. Selvä juttu! pikku karhu sanoi. -JA SITTEN PITÄÄ KATSOA JOKA SUUNTAAN. (Pikku karhu on tarkkana, joka suuntaan se muistaa katsoa.)"

Tarina on loistava ja lapseni jaksavat kuunnella melko pitkän tarinan moneen kertaan ja sitä aina uudestaan toivoen. Myös ajotielle ryntäämisen seuraukset esitellään rohkeasti: "Mutta jänis lähti loikkimaan salamannopeasti  auton editse kadun yli. Pudotti tossunsa, jäi alle. Luunmurtuma, seitsemän viikkoa sairaalassa. Voi sinua jänis! Noin käy, kun ryntää suin päin ajotielle."



Sain myös yllärinä Oppi & Ilon uutuuden, pyyhittävän Valppain mielin, liikennepuuhaa lapsille -tehtäväkirjan, jonka ideasta innoistuin aluksi kovasti. Tehtävissä opetellaan liikennemerkkejä, etsitään kuvasta vaarallisia ja turvallisia tilanteita ja opetetaan jopa vedellä kulkemista. Samalla siellä piirretään reittejä, jäljennetään kulkuneuvoja ja piirretään heijastimia. Tehtäväkirja ei kamalasti innostanut koululaistani, eikä sen sisältö oikein natsannut mielestäni tähän "harjoittelen itsenäistä kulkemista" -teemaan. Joten totean vain, että parhaiten oppii niin, että mennään yhdessä ylös, ulos ja kävelylle. Vaikka Pokémon metsälle, mutta tien ylityksissä peli piip.

Millä tavoin teillä on harjoiteltu itsenäistä kulkemista liikenteessä?


"- Sitten PYSÄHDYTTE ja katsotte joka suuntaan. Aivan niin: PIKKU KARHU ON TARKKANA, JOKA SUUNTAAN SE MUISTAA KATSOA."

- Janosch: Pikku karhu ja pikku tiikeri kaupungin kohinassa 

perjantai 5. elokuuta 2016

Paten kalastuskirja

Vai niin, minun pitänee alkaa tunnustaa, että Timo Parvela ei olekaan ihan turha mies kirjoittajaksi. Ja että olen pikkumainen, joka hieman karsastaa suursuosiota saaneita kirjoja! Olemme lukeneet todella vähän Timo Parvelaa, hänen laajasta tuotannostaan huolimatta (tai ehkä juuri siitä) mutta yksi satukirja on ollut luvussa ja jokunen äänikirja lastenhuoneesta kantautuneena. Lapseni tunnistavat Ellan paremmin kuin minä.


Paten kalastuskirja (Tammi, 2016, kirjastolaina) osui silmääni lähinnä äärimmäisen luokseen kutsuvan kantensa vuoksi. Pate -kirjojen loistavasta ja laadukkaasta kuvituksesta vastaa Mörkövahdistakin tuttu Pasi Pitkänen. Kirja on täynnä hyvää, hauskaa ja tasaisella laadulla tehtyä kuvitusta, joka on minulle suuri arvostus lastenkirjoja kohtaan. Kuvitus lähes peittää alleen kirjan tarinan... No mutta ei sentään. Paten kalastuskirja on kokonaisuudessaan huippu kirja!


Ilmeisesti tämä on Pate -sarjan kolmas kirja. Pate matkustaa Norjaan kalalle isänsä, isän kaverin Riston ja jonkun Senjan kanssa. Patea ärsyttää, sillä hänen koiransa joutuu jäämään Senjan vuoksi kotiin. Kalareissussa Pate ja Senja huomaa merkillisiä asioita. Mitäs isät ovatkaan tulleet Norjaan saakka etsimään? Liittyykö se jotenkin kalakirjan viimeisiin puuttuviin sivuihin? Entä kuka on kapteeni Hahab? Oletko kuullut meri...(gulp)...merihirviöistä?


Kirjan kokonaisuus on todella hyvä. Siinä on lyhyet kappaleet, siis oikeasti lyhyet, joita jaksaa alaluokkalainenkin jo lukea. Kuvitus leikkii tekstin kanssa ja antaa lisäinformaatiota, kannustaa lukemaan lisää (ei malttaisi lopettaa...) ja tarina on hyvin humoristinen ja samalla jännittävän mielenkiintoinen. Mietin kyllä onko tarina hieman liian ohueksi jäävä (sivuja kyllä on riittävästi, en sitä) mutta ehkä ei. Se on seikkailumaisuudessaan, selkeydessään just kohderyhmälleen passeli. Voisinpa jopa sanoa, että Timo Parvela ja Pasi Pitkänen on tehnyt tärkeä työn alakoululaisille lukijoille. Toivottavasti nämä kirjat ovat tosissaan tulleet tutuiksi 1-3 -luokkalaisten keskuudessa, ja jos ei, niin opettajat: äkkiä yksi kappale luokan edessä lukemaan ja luultavasti sitten alkaakin jo oma lukeminen kiinnostaa...!


Mahtavaa! Lisää Pateja! (Kuunneltiinkin jo Paten jalkapallokirja kesälomalla äänikirjana, mutta pitää se vielä lukeakin!)


"- Kuka tämän kirjan on sitten kirjoittanut, jos kukaan ei ollut vielä sntynyt? minä ihmettelin.
- Kyllä joku oli, mutta nykyään elossa oleva ei ollut syntynyt silloin, kun tämä kirja kirjoitettiin.
Minä en ollut ihan varma siitä, mitä Senja tarkoitti. Oliko kirjan siis kirjoittanut joku kuollut? Pakko myöntää, että kuolleeksi sillä oli siinä tapauksessa kyllä ihan hyvä käsiala."

- Parvela, Pitkänen: Paten kalastuskirja

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Iskä ja Danny maailmanmestari

Roald Dahl kuumeemme sai kesän aikana helpotusta Iskä ja Danny maailmanmestari -kirjasta (Art House, suom. Päivi Heininen, 1999, kirjastolaina). Kirjassa Danny ja iskä asustavat vanhassa kulahtaneessa asuntoautossa kahdestaan, koska Dannyn äiti on kuollut. Samalla he pyörittävät pientä bensa-asemaa.


Pian paljastuukin, että Dannyn isällä on hurja salaisuus. Tai toisaalta, se ei ole sinänsä Dannylle suuri ihme, että isä osaa yllättää, sillä Danny on täysin sitä mieltä, että hänen isänsä on hauskin isä mitä maailma kantaa. Ja kerta toisensa jälkeen iskän tarinat ovat Dannyn suurin viihdyke. Mutta käy ilmi, että iskä onkin salametsästäjä... Ja ihan koukussa tuohon asiaan.


Kirja on tosi hauska ja koukuttava, kuten lähes kaikki lukemamme Dahlit. Toki se on ylistys isyydelle, vanhemmuudelle, hyvälle vanhempi-lapsi vuorovaikutussuhteelle. Ja samalla se käsittelee isompia asioita, kuten ahneus, johon myös Dannyn isä lopulta kaikessa "hyvismäisyydessään" syyllistyy. Ja mehän tiedetään millainen loppu sellaisella on.


Tarinassa on pilkettä silmäkulmassa ja kokonaisuus niin hyväntuulinen. Nämä kirjat haluaisin kaikki omistaa ja ne tulisivat olemaan kirjahyllyssäni vielä siinäkin vaiheessa, kun lapseni eivät asuisi kotona. Dahlin kirjoissa on jotakin sellaista yleistä tarinataituruutta, josta aikuisenkin on hyvä ottaa ajatuksenpoikasta.

Eikös muuten Walliamsillakin ole näitä ihmissuhde-ylistysteemoja kirjoissaan? Dahlin jalanjäljillä...


"'Hmm', hän sanoi. 'Taidat olla vielä vähän liian nuori kuljeskelemaan metsällä pimeässä. En haluaisi että sinun takalistosi pippuroidaan hauleilla ihan vielä.'"

- Dahl, Blake: Iskä ja Danny maailmanmestari