sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Harry Potter ja viisasten kivi

Turhaan jännitin onko legendaarinen Harry Potter vielä meille liian jännä, sillä J.K Rowlingsin Harry Potter ja viisasten kivi oli juuri sopiva minulle ja hiemaan nuorempaa sisartaan pidempään valvovalle koululaiselleni. Ostin Jim Kayn kuvitetun kirjan kivijalkakaupasta, vähän heräteostoksena, sillä löytyyhän aiempikin versio hyllystäni mutta ajattelin, että ehkä kuvitus antaa lisäkestävyyttä pienemmälle kuulijalle. Mutta höpöhöpö, ei sitä olisi tarvinnut, sillä itse olin se joka ahmi kuvia, kun lapseni ahmi pelkkää tarinaa katse katossa!


Harry Potterien ensimmäinen osahan alkaa niin, että Harry saa tietää päässeensä velhojen kouluun Tylypahkaan. Tämä nostaa Potterin elämäntason hurjasti, sillä aiemmin hän on asunut portaiden alla olevassa komerossa ilkeiden Dursleyn pariskunnan ja heidän hemmotellun poikansa kanssa. Samalla Harry saa kuulla olevansa lähes taruhahmo velhopiirissä, koska on jäänyt henkiin vauvana pahuudenilmentymän Voldemortin iskusta, joka tappoi hänen vanhempansa. Harry Potter ja viisasten kivi kertoo Harryn ensimmäisestä kouluvuodesta Tylypahkassa, ja mikä sen sopivampaa ekaluokkalaiselle kuulijalle!



Olen lukenut Potterit aikoinaan, jopa loppukirjat englanniksi kärsimättömästi ahmien. Olikin suorastaan ihastuttavaa palata jälleen Tylypahkan maisemiin ja Harryn, Hermionen ja Ronin seuraan. Ja voi ihana, peikkomainen Hagrid, kaikessa kömpelössä isoudessaan. Ja mikä onni, kun huomasin, ettei tarina ollut vanhentunut ollenkaan ja se lumosi myös seuraavan sukupolven, siinä silmieni alla. Ahmimme melko nopeasti hyvin, ei vaan täydellisesti, etenevää ja otteessaan pitävää hauskaa ja seikkailun täytteistä kirjaa usein pari lukua illassa, ja silti jäi kutkuttamaan niin hurjasti että!


Ei siis ollut mikään kysymys ostanko myös seuraavan kuvitetun Potterin hyllyyni (hmm, olisiko sekin löytynyt kirjahyllystäni jo?!), vaan kirja odottaa jo innokkaasti lukuun pääsyään. Mutta yllätys yllätys, lapseni toiveesta, ensiksi lukuumme kiilasi uusi Mörkövahti eli Mörköreitti -kirja, joka vaikuttaa itse asiassa nyt keskenollessaan hieman paremmalta ja menevämmältä kuin oikein hyvä ensimmäinen osansa... Että stay tuned!

***

Terveisiä myös Helsingin kirjamessuilta, jossa kävin kuulemassa lastenkirjailijoista Ingrid Flygarea ja Linn Hallbergia (heppakirjailijoita, jotka kuulemma ovat lastenkirjailijoiden "oi voi" surkuttelussa vielä asteen matalammalla oi voi -tasolla!) mutta muuten lähinnä kuuntelin aikuiskirjakeskusteluja ja muita ajankohtaisia aiheita, kuten keskustelua sananvapaudesta. Yksi lastenkirjallinen asia kuitenkin tarttui matkaani Pohjoismaisten kirjailijoiden paneelissa ja se oli Sirpa Kähkösen vastaus kysymykseen mitä yhteistä ja erilaista pohjoismaisilla kirjailijoilla on. Ja Kähkönen vastasi: "Me kaikki olemme Astrid Lindgrenin lapsia.". Miten kauniisti kuvattu ja mikä vaikutus lastenkirjallisuudella oikeasti on, kuten tuostakin viisaan kirjailijan vastauksesta saatamme päätellä.


"Veturin pölläyttelemä savu leijui rupattelevan väkijoukon päiden päällä ja siellä täällä kuljeksi kaiken värisiä kissoja ihmisten jalkojen juuressa. Pöllöt huhusivat toisilleen nyrpeään sävyyn puheensorinan ja raskaiden matka-arkkujen kirskeen yli."

- J.K Rowlings: Harry Potter ja viisasten kivi (Tammi, 2015, suom. Jaana Kapari)

perjantai 28. lokakuuta 2016

Leikkimään, teippi!

Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Suvi-Tuuli Junttilan valokuvin kuvittama Leikkimään, teippi! (SetS, 2016, saatu kustantajalta) on luultavasti ihan tekijöidensä näköinen kirja. Kirjassa yhdistyy niin Hurmeen Mitä mä tekisin? -vinkkaus kuin Junttilan ihana mielikuvituksen kirjo arkiympäristöämme hyödyntäen.





Kirja on ihanan pikkuinen ja kertoo pienen tarinan Leilasta, joka leikkii teipillä. Ja kylläpä sitä keksiikin kaikenlaista- ja yhdestä teippirullasta. Lapsia kirjan kuvat ja jutut hihityttävät mukavasti ja tämän kirjan jälkeen olisi varmasti supermukavaa aloittaa ikioma teippileikki. Tai sitten alkaa vitriinin pullaksi, kuten me.

Hauska pieni kirja, joka antaa mielikuvitukselle siivet! Liekköhän Leikkimään -kirjaan tulossa jatkoakin?


"Siinä meni rulla,
nuku kuin 
vitriinin pulla!
Hyvää yötä,
Leila!"

- Hurme ja Junttila: Leikkimään, teippi!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Niilo leipoo

Aira Savisaaren ja Hannamari Ruohosen (kuv.) Niilo -kirjasarjan uutuudessa Niilo leipoo (Karisto, 2016, saatu kustantajalta). On talvinen arkipäivä ja Niiloa alkaa KA-KUT-TAA. Eipä auta isän kuin nousta sohvalta ja alkaa leipomaan.



Muhkuroita, eli muffinsseja, saapuu leipomaan myös naapurin Hilla. Vähän taitaa jauhot pöllytä ja Puhku -kissakin saa oman jauhohattunsa mutta pian ovat muhkurat uunissa. Ja kylläpä onkin mukava yllätys töistä tulevaa äitiä vastassa, kun kotona odottaa herkkuja- ja keittiökin on siivottu! Vink vink!


Savisaaren tarina on ihanan arkinen je leppoisa. Pienelläkin asialla saa arki-iltaan sopivaa potkua ja mukavaa yhdessäoloa. Se voi olla vaikka helppojen muhkuroiden leipominen, jonka ohjekin löytyy kirjan takaa. Ruohosen kuvitus on tarinalle uskollisen iloinen ja touhukas ja siinä on pieniä hassuja yksityiskohtia. Väritys on saanut syvyyttä viimeisestä, ja sehän maittaa, vaikka tykkäsin myös aiemmasta kirjasta yhtä lailla.


Tässä vaiheessa voinee jo alkaa vihjata joulupukin konttiin tavaroita, ja tässäpä yksi laadukas kotimainen kirja, jota voi lukea kerta toisensa jälkeen!


"Kohta Niilo ja Hilla rikkovat jo munia.
- Sehän meni hyvin! isä sanoo ja onkii lusikalla kuorenpaloja juomalasista."

- Savisaari ja Ruohonen: Niilo leipoo

maanantai 24. lokakuuta 2016

Lilia, pieni keijukaisprinsessa

Stephanie Dahlen lastenkirjoissa on kauniita kuvakirjoja, joista varsinkin tyttäreni tykkää kovasti. Minun täytyy tunnustaa, että olen melko huono prinsessakeijuponikirjojen lukija, koska pää räjähtää, mutta näitä Dahleja saatan aina silloin tällöin lukea.



Lilia, pieni keijukaisprinsessa (Aurinko Kustannus, 2016, suom. Maarit Varpu, kirja saatu kustantajalta) on juuri tällainen hempeä satukirja mistä sellaisista tykkäävät kovasti pitävät. Lummelammen lumpeet eivät aukea ja Lilia alkaa pienien söpöjen ötökkäkaveriensa kanssa selvittämään miten saisi autettua nymfi-Feaa avaamaan lumpeenkukat, jotta Feakin pääsisi metsänväen juhlaan tanssimaan. Ja onnistuuhan se.



Stefanie Dahlen kuvitus on herttaista ja herkkää. Sitä on mukava katsella ja siinä on paljon pieniä yksityiskohtia. Dahlen kirjoja saatan katsella kirjamessuiltakin mukaani tyttärelleni tuliaiseksi.


"Fea ravisti päätään. 'Eivät lumpeet. Ne avautuvat vain, un minä soitan minä soitan tuon puun alla huilua.' "

- Stephanie Dahle: Lilia, pieni keijukaisprinsessa

perjantai 21. lokakuuta 2016

Oma maa mansikka

Anne Vaskolta on tullut loistava, täydellinen ensikirja vauvoille luettavaksi ja katseltavaksi: Oma maa mansikka (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Toivottavasti kirja on tulevaa äitiyspakkausmateriaalia. Vaskon iki-ihanat isosilmäiset söpön höpöt mansikat, nallet, linnut ja muut ovat hellyyttävän kauniita. Juuri sellaisia kuvia, joita on mukava värikkyydessään vauvan ja taaperon kanssa katsella.



Kirjaan on koottu (toim. Katariina Heilala ja Leenä Järvenpää) mukavan rohkea kokoelma runoja, joissa moni on "klassikko" kansanruno mutta mukana on myös aimo annos erilaisempia lastenrunoja, kuten Eino Leinon runo. Runojen lisäksi kirjasta löytyy leikkiohjeita lapsen kanssa runojen kanssa leikittäväksi. Lopussa on pieni tietoisku Suomen kansalliselämistä, joka on mielestäni melko turha vauvakirjassa (mutta ehkä sillä tyydytetään tiedonjanoisten aikuisten tarve). Viimeiseltä sivulta löytyy myös lista lukemisen eduista, tämä on tuiki tärkeä tieto kaikille vanhemmille. Ja kaikki nämä löytyvät kirjasta myös samma på svenska, tosin osin lorut ovat på svenska erit kuin suomeksi.


Oikein ihastuttava pahvinen vauvakirja, jota lämmöllä suosittelen vauvaperheisiin lahjaksi. Laadukas ja kaikin puolin hieno kirja! Syksyn parhaimmistoa!


"Karhut mörrikät, jörrikät, pörrikät,
lystiä pitävät kaiken kesää!
Syksyllä vasta kömpivät pesään.
Siellä ne nukkuvat makoisasti
uuden hunajan tuoksuun asti."

- Kansanruno, Anne Vasko: Oma maa mansikka

tiistai 18. lokakuuta 2016

Pukkien pikku pila

Lastenkirjoissa ei vielä ole paljonkaan kännykkä- tai nettimaailman kuvausta, vaikka aihe on äärimmäisen ajankohtainen, varsinkin jo koululaisille, joille virtuaalimaailma on yksi arkinen oppi- ja leikkikenttä. Mutta kuka loisi pelisäännöt tuolle leikkikentälle? No, kyllä sekin on aikuisen tehtävä. On hyvä olla selkeästi tiedossa mitä netissä saa tehdä ja mitä ei. Ja mitä tehdä jos joutuu kummallisille sivuille tai kummallisiin keskusteluihin. Entäs mikä on reilua käytöstä kännykän kanssa?


Pukkien pikku pila on loistavan ajankohtainen loruteltu kuvakirja, vaikka ehkä yleisesti ei alle kouluikäiset taaperot vielä selfietä otakaan. Tarinassa Kili löytää kännykän, jolla se ja Vilpertti alkavat leikkimään:  pelataan pelejä, otetaan selfiet ja soitetaan pilapuheluja. Se on heistä hauskaa! Sitten pukit muistavat, että Trolli Peikkola on jo sukutarinan mukaan pukkien vihamies (pistävät pukkeja suihinsa!) ja pukit keksivät tilaisuuden kostaa.



Pukit aikovat ottaa Peikkolasta nolon kuvan ja laittaa sen nettiin. Mutta Peikon nähdessään ne huomaavatkin, että Trolli on pieni ja viaton peikkotyttö, jolle on tullut tosi paha mieli, kun sille on tehty pilapuheluja. Siinä pukit tajuavat, että se mitä he ovat tehneet ja tekemässä on väärin.


Ainoa asia mikä kirjassa unohtuu on, että löydettyä kännykkää ei palauteta tai toimiteta minnekään, vaan se heitetään menemään. Se ei sovi minun ymmärrykseeni. Mutta muuten loistava, sosiaalisia suhteita ja tunteita käsittelevä kirja!


"Pikkupukkien riehakkuus kasvoi vain,
Kili ehdotti taas uutta huvia:
'Trollin naama on varmaan kaamea,
mennään ottamaan siitä kuvia!'"

- Jeanne Willis ja Tony Ross: Pukkien pikku pila (Kustannus-Mäkelä, suom. Raija Rintamäki, saatu kustantajalta)

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Päiväkoti Heippakamu

Veera Salmi on laajentanut kuvakirjoihin ja sepäs onkin iloinen uutinen. Päiväkoti Heippakamu (Otava, 2016) on saanut Elina Warstan ihanan hempeän ja humoristisen kuvituksen ja kokonaisuus on oikein hyvä!


Rebekalla on heti aamusta hieman paha mieli, se on kuin musta pilvi hänen päänsä yläpuolella: mummo tulee hakemaan ja hän ei haluaisi, että mummo hakee! No miten Rebekka saa mieltään paremmaksi? Siinä hoitohenkilökunnalla on ratkaiseva tehtävä: asiasta huomataan, siitä jutellaan ja ruvetaan tekemään mukavia juttuja. Ja kun mummo sitten tulee hakemaan, on tapaaminen jo ilon asia. Muutenkin päiväkotipäivä kuvataan mukavasti koko päivän Rapujuhlat/mummo -leikkinä, jonka aikuiset sulavan luovasti luovat.


Veera Salmi käyttää tässäkin kirjassa upeasti lapsen ääntä tarinan kerronnassa. Se on osin toteavaa ja poukkoilevaa, ja varsinkin hassuttelevaa. Juustoon nakerretaan reikä ja kukkuu. Pienet arkiset asiat saattaa olla lapselle hyvin tärkeitä juttuja, ja sen Veera Salmi niin kauniisti osaa näyttää.


Kirja on mielestäni ehkä hieman liian pitkä mutta siltikin ehdottomasti kotimaisen lastekirjasyksyn parhaimmistoa, joka kannattaa huomioida. Kirja paranee joka lukukerralla ja esimerkiksi tuittuilevatkin puhekuplat sivuilla on lapsistani varsin hauskoja. Salmen reippaasti hashashassutteleva kielenkäyttö toimii loistavasti.


Toivottavasti Veera Salmi jatkaa kuvakirjojen kanssa, sillä siihenkin hänellä on huomattavaa potentiaalia. Myös Warstan kynänjälkeä oli ihana katsella ja se erottuu edukseen. Ainakin kirjan nimi antaa viitetta kirjasarjan alkuun...


"Ulla sanoi: - Koska tänään on rapumummon juhlat, emme menekään päiväunille. Me otamme mummotirsat!"

- Veera Salmi ja Elina Warsta: Päväkoti Heippakamu, Rebekan rapupäivä

torstai 13. lokakuuta 2016

Gorilla käy jätskillä

Taas on kimalletta kannessa, kun Gorilla käy jätskillä (Kustannus-Mäkelä, 2016, saatu kustantajalta, suom. Sinikka Sajama). Tanen Tuutin tuvassa käy monenlaista sakkia, ja samalla jätskitoiveet ovat laidasta laitaan: tarvitaan homejuuston makuista, matötötteröä ja jäätelöheinää.



Lopuksi gorilla tempaiseekin toiveeksi vaniljan: "En madosta piittaa, en heinästä nauti, mutta vanilja toimii, aina kuin tauti." (hauskasti suomennettu!).



Gorilla jätskillä on semmoinen kevyen hauska kirja, oikein mainio kirja siis iltasatupinoon lorutteluineen ja hassutteluineen. Nopealukuinen ja hyväntuulinen, jossa on sopivasti hauskaa toistoa. Sellaisia kirjoja ainakin meillä luetaan joka päivä!


"Onpa kiemura tilaus -
vaan ei mene kuin vilaus,
kun kana saa maitotötterön."

- Chae Strathie ja Nicola O'Byrne (kuv.): Gorilla käy jätskillä

maanantai 10. lokakuuta 2016

Ritari joka ei halunnut taistella

Lastenkirjat, jotka kertovat kirjoista ja lukemisesta ovat melkein kuin oma kategoriansa. Kirjoja kirjoista löytyy monenlaisia ja meidän hyllystä löytyy ainakin Morris Lessmore, jonka luimme aika vasta viimeksi, ja onkin ehdottomasti erilainen ja tutustumisen arvoinen kirja. Toinen helpompi kirjoista kertova on Kirjasto-Kaisa -kirja, joka on taas aurinkoisen iloinen kirja lukemisen rakkaudesta.


Ritari joka ei tahtonut taistella on Helen Dohertyn (kirj.) ja Thomas Dohertyn (kuv.) kuvakirja ritarista, joka rakastaa lukemista, eikä tunne paloa turhiin taistoihin. Mutta vanhemmat eivät anna hänen olla pehmo, vaan patistavat hänet seikkailuun. Niinpä ritari kohtaa monta lastenkirjoista tuttua vastustajaa: aarnikotkan, peikon ja lohikäärmeen. Ja kaikki hän taltuttaa hyvän tarinan, kirjan avulla.



Tarina on lorumuodossa, mikä on lapsistani usein mielekästä: "Siinä oli riimi!" (suom. Terhi Leskinen, 2016, Kustannus-Mäkelä, saatu kustantajalta). Kuvat ovat melko täysiä ja kauniin värisiä. Kirjan kokonaisuus on tavanomaisuudessaan mukava ja se on oikein hyvä iltasatukirja.


Tänä syksynä olen kiinnittänyt huomiota, että Kustannus-Mäkelän kirjoissa on kimallusta. Myös tämän kirjan kannessa on nimi ja osa lohikäärmeestä kultaisella. Tämä on mahtava ratkaisu. Kimallus kannessa herättää ihan eri tavalla huomion ja ihastuttaa kauneudellaan.


"Nyt lähenee taajama synkkä,
ja Rikun sydän villisti hakkaa.
Ja kun perille hän saapuu,
kadut täynnä on 
lohikäärmeen kakkaa."

- Helen Doherty & Thomas Doherty: Ritari joka ei halunnut taistella

lauantai 8. lokakuuta 2016

Aurinkolinnut

Mila Teräksen kirjoittama ja Ilona Partasen kuvittama Aurinkolinnut voisi upean värikkäällä kannellaan kilpailla vuoden kauniimpien lastenkirjojen paikasta. Vain hipaus kultaa lisäksi ja kansi olisi minulle täydellinen (Karisto, 2016, saatu kustantajalta).


Aurinkolintujen sisältö on kuitenkin hieman vaikeaselkoisempi. On vanhempi nainen, Natalia Nokkonen, joka vihaa kadulta kantatuvia lastenääniä. Kuitenkin teekupin rikkoutuessa hän tulee katumapäälle (?) ja lahjoittaa rikkinäisen teekannun lasten leikkiin. Näin hän pääsee itsekin osalliseksi leikin salaiseen karnevaalimaiseen maailmaan, jossa teekannun linnut lennähtävät tanssiin mukaan.


Ilona Partasen kuvitus on upean värikäs, värien käyttö ilahduttaa silmiäni. Kuvituksessa on myös aimo annos persoonallisuutta ja mistä lienee, että olen tuntevani siinä hieman itämäistä kosketustakin.  Myös hahmot ovat monikulttuurillisia. Kuvitus ja tarina on loistavassa yhteistyössä pyörivässä, kuplivassa tarinassaan, jota en oikein ymmärrä mutta lopulta ymmärrän lopettaa yrittämästä ymmärtää. Vai ymmärränkö sittenkään.


Partanen käyttää värejä hauskalla tavalla myös puhekuplien kautta kuplivina tunteiden symboleina. Tämä lähes hallusinaatiomainen kuvaustapa ilahdutti varsinkin nuorempaa lastani, joka rakastaa värejä, ja on varmasti avoimessa iässä ottamaan vastaan erilaista kuvitusta. Ja siksipä sitä on hyvä nyt tarjota.


Raikas, uusi lastenkirja, jonka voisi hyvinkin löytää palkintoraatien suosikeista. Minua kirja hieman hämmensi, mutta miksipä kaikkien kirjojen tulisikaan olla sitä samaa kauraa, jossa nallekarhulle sattuu tapaus a ja sitten kaikki taas on hyvin?


"Lasten nauru välkkyy auringossa
keltaisena,
vihreänä,
turkoosina, kaikenvärisenä."

- Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut

perjantai 7. lokakuuta 2016

Onni-poika menee eskariin

Koululaisen äitinä eskarivuosi tuntuu jo nyt niin kaukaiselta, älytöntä. Vastahan se oli. Kyllä hyvin moni asia vaihtuu eskarista kouluun siirryttäessä. Varsinkin kuulumisten vaihto, kun luonnollista "vienti/hakukohtaamista" ei enää tapahdu. Mutta Onni-poikapa menee nyt vasta eskariin (Minerva, 2016, saatu kustantajalta).



Sanna Pelliccionin suosittu lastenkirjasarjan Onni on eskaikäinen. Eskaan meno jännittää mutta niin jännittää yhtä toistakin Onni-poikaa, ihan niin paljon, että ärsyttää. Mutta kavereita löytäessä eskaripäivätkin alkavat sujua. Onneista tulee onnellisia. Ja miten polleana Onni-poika tukeekaan päiväkotiin menevää pikkuveljeään nyt, kun itsellä alkujännitys koettu ja todettu: siitä selvitään.



Kirja on tosi kiva kirja uuteen astumisesta ja käy mielestäni eskarin lisäksi päivähoito/kerho ja jopa koulusiirtymään. Olipa hauska kuulla, miten ylpeänä koululaiseni totesi, että hän onkin jo koulussa, kun luimme Onnin eskariin menoa. Pienemmällä olikin sitten tippa linssissä kun ei ikinä pääse mihinkään, vaan pitää junnata päiväkodissa. Voi noita pienimpien kohtaloita!


"- Onni, eskarissa ei tarvitse osata vielä mitään muuta kuin olla toisille mukava ja sen sinä osaat, äti tyynnyttelee."

- Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee esikouluun

tiistai 4. lokakuuta 2016

Talvivaatteet ostettu? Tai suunniteltu?

Lapseni hihkaisi riemusta jo loppukesästä, kun saimme käsiimme Ihanan tarrakirjan (se on sen nimi) Muotisuunnittelija, Talvimallisto (tämä on sen kirjan loppunimi, miten näitä nyt paremmin kirjoittaisi?) (Karisto, saatu kustantajalta, 2016).


Lapseni ihastui kesällä jo aiempaan yhteen Ihanaan tarrakirjaan, jonka olin ostanut kesälomamatkalle viihdykkeeksi. Tarroja laitettiin hartaasti ja niitä myös irroteltiin ja laitettiin uudestaan (tätä en usko kirjan kestävän, mutta niin sitä tehdään kuitenkin). Tuntui vähän hassulta, että nyt tarrakirjassa oli jo talviset mallistot käytössä mutta lastani se ei näyttänyt haittaavan.



Tarrakirja on oikein mukava ja voin kuvitella, että olisin pienenä itsekin ollut näistä ihan innoissani. Naispuoliset hahmot ovat toki mallinmuotoisia mutta onneksi tyypeissä löytyy eri kulttuurien edustusta ja ehkä hiven persoonallisempaa tatsia kuin friendseistä, joiden kohtaan koen vieläkin melkoista ristiriitaa (oletteko katsoneet sitä ohjelmaa?).


Tarrakirjat ovat myös mukava puuha hetkiin, kun odotellaan lääkärille pääsyä, laitetaan ruokaa tai muuten vain tylsistytään. Syysloman mökkeilyynhän tämä onkin ihan supermukava. Mutta jokohan ne JO OSTETUT talvivaatteetkin pitää sinne ottaa?


"Väritä naamiot hyytävän jäisin värein."

- Baggot, Miller, Watt (suom. Susanna Sjöman): Ihana tarrakirja, Muotisuunnittelija, Talvimallisto

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Paljonko kello on, Puppe?

Jos ikuinen kaks-kolme vee Puppekin oppii jo kellon niin kai minunkin on luotettava, että kasvavat lapsenikin niin joskus vielä tekevät. Aloitin kelloon tutustumisprojektia jo viime keväänä, kun ajattelin, että koulun alkaessa kellon tunteminen olisi melko jees juttu! Mutta sittemmin olen ymmärtänyt, että kellon oppiminen ja ajantaju on ihan eri asia.


Paljonko kello on, Puppe? (2016, Tammi, suom Jouko Ruokosenmäki) on Eric Hillin klassikkosarjan pahvikirja päivän kuvaamisesta kellon ja lyhyen tekstin avulla. Pupen päivä käydään tasatuntien kautta aamusta iltaan ja jokaisella aukeamalla lapsi saa laittaa raksahtavat viisarit oikean tasatunnin kohdalle. Samalla lapsi oppii numeroita ja päivän hahmotusta. Ja kumma kyllä, tällainen tehtävä on leikki-ikäiselle kovasti mieleen, vaikka kirja on aikuiselle tylsä kuin tylsä kirja. Pahvikantinen ja pyöreä laitainen Puppe sopii takakannen mukaan jo yksivuotiaasta ylöspäin. Kellon oppimista ei kirjassa luvata.



Kelloon tutustuminen onkin ollut melkoinen projekti. On liikuteltu rikkinäistä seinäkelloa, on tehty Oppi & Ilon kellotehtäväkirjaa (joka on muuten hauska mörkökuvineen, piti ottaa kuviakin teille mutta kirja unohtui mökille), on katseltu digitaalisia kelloja ja jopa ostettu halpisrannekello inspiraatioksi. Kun sitten myöhäisenä kouluaamuna soitan koulukkaalleni, että: "Katsopas kelloa, se on puoli ja varttia vaille pitää olla: välipala syöty, vessassa käyty ja ulkovaatteet päällä.", niin varttia vaille saan vastauksen: " Ai niin.". Just.

Olis vissiin pitänyt aloittaa jo yksveenä sen yhen Puppekirjan lukeminen.


"Kello kolmelta Puppe lukee kirjaa."

- Eric Hill: Paljonko kello on, Puppe?