maanantai 28. marraskuuta 2016

Hirvi irvistää (ja vinkkejä joululahjakirjoiksi)

Jukka Itkosen loruilema ja Matti Pikkujämsän kuvittama Krokotiili hikoaa on jo minusta lasten runokirjojen klassikko. Nyt tuo kirja on saanut itsenäisen jatko-osan kotimaisempien elukoiden loruilla: Hirvi irvistää (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta).


Hirvi irvistää -kirjassa on maltettu pitää lorut yhtä lyhyinä, kuten Krokotiili hikoaa -kirjassa, ja tämäpä se toimii minulle. Ja myös lapsilleni. Lorumuoto voi toimia pidemmissä kuvakirjoissa, jos loruttelu on helppoa ja kuvat tukevat ymmärtämistä mutta pitkissä, monimutkaisemmissa loruissa jo huomaa, että lasten ymmärrys alkaa heittää. Kuten myös äidin. Ja jos pääasiallisesti lastenkirjoja luetaan arki-iltaisin, niin silloin heittää (kaikilla) jo valmiiksi, eli ainakin meillä eniten iltaisin luetaan kirjoja, jotka eivät ole liian vaativia.


"Mullan alla myllertää
tämä pieni suippopää.
Maan päälle se ei ryntää,
kynsillään vain maata kyntää.
Ja kaivaa onkalon.
Myyrähän se on."

- Myllertäjä (!! mahtava nimi !!)

Näin simppeliä se on, KUN VAIN OSAA. Mutta kuten Kirsi Kunnas on joskus haastatteluissaan todennut, usein simppeleimmät runot ovat vaatineet suurimman työn. Minulle kolahtavat parhaiten tällaiset helposti rimmaavat, humoristiset ja kaikin puolin muikeat runot. Kun kikkailua tulee liikaa, tai siinä alkaa olla liikaa aikuiselle tärkeää sanomaa, jää tällainen runokirja minulta usein kaapin kätköön. Mutta Itkosiin palataan säännöllisesti pitkin vuotta.


"Hämähäkki hämyisenä
hämärässä häärää.
Eikä näe siinä koskaan
yhtään mitään väärää,
että joku hyönteisistä
verkkoon kiinni jää.
Hämähäkin mielestä
se on vain elämää."

- Vanha hämy (ei näitä otsikoita!!!)

Näin hämärän aikaan, voisi itsekin ottaa vähän rennommin. Jos ei nyt hämssyn tapaista metsästystä harrastamalla niin tarkoitan, että jos välillä takki tyhjenee ja tulos on heikko, niin kaipa sekin on vain elämää?


Itkosen kirjat ovat blogissani varsin usein syystä että ne ovat meidän perheen lemppareita. Yritän nyt kovasti saada teille esiteltyä näitä kotimaisia syksyn parhaita, että ehditte napata pukinkonttiin parhaimmat.

Tulossa on ainakin Hirvosen ja Tietäväisen Näkymätön, Happosen ja Vaskon UPEA Mur, eli karhu, Niinisen ja Ruohosen Sehän on pikkuapina (loistava arkisatukirja!!!) ja Tapolan ja Pelliccionin ihanan prinsessa- ja prinssikirjojen kolmas jatko, eli Toiveretki, joka on ihana! Lisäksi lukupinossani on syksyn hitteja: uusi Dunne -kirja (kehuttu sarja myös Lastenkirjahyllyssä) ja uusi Mörkövahti eli Mörköreitti, joka vaikuttaa esikoistaan lennokkaammalta (mutta on kesken äänipulmieni vuoksi, mutta yritän jatkaa sitä tällä viikolla. Nämä kirjat kannattaa todella huomioida, kun etsiskelee sopivaa kirjaa joululahjaksi tai muuten vain :)!

Mukavaa joulukuun alkua, uskomatonta kyllä, se on täällä taas!


"Peura seuraa peuraa.
Pitää sille seuraa.
Tykkää siitä peurasta:
"Kiitoksia seurasta!"

- Itkonen, Pikkujämsä: Hirvi irvistää

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kisupekka ja Kisulisu pormestareina

Ville Hytösen lyyrisen kauniit ja suuhuni maistuvat tekstit ovat mielenkiintoni kohteena. Kisupekka ja Kisulisu pormestareina kävi jo silmissäni jossakin esittelyssä ja olinkin hyvin iloinen, kun bongasin tämän Hytösen oman kustantamon, Savukeidas kustannuksen, kirjan kirjastomme uutuuksista! Mikä tuuri!


Kisupekka ja Kisulisu ovat leppoisan Kisukaupungin asukkaita, Kisuaatamin pentuja, tarinan sankareita, kuten kirjan alussa todetaan. Sillä eräänä päivänä kisut saavat postia, jossa: "Teidät on valittu pormestareiksi...". Kisut ovat ihmeissään saamastaan kunniasta, varsinkin kun heillä ole ole aavistustakaan mitähän se moinen pormestarin pesti sitten onkaan. Kisut tutustuvat kaupungin muiden kissojen ammatteihin: kisukadunlakaisijaan, kisupoliisiin, kisukylpymestariin, kisutaiteilijoihin ja kisupapparaiseen (aiheutti huutonaurun lapsessani!), jota Kisumaajussiksikin kutsuttiin. Ja kisupapparainenpa sen tajusi: ehkä juuri kisupormestarin tehtävänä on pitää huolta kisuista kuulumisia kyselemällä ja auttamalla niitä.


Kuten aiemmin sanottu, olen tässä saanut nauttia kausiflunssasta pitkän kaavan kautta, joka on aiheuttanut minulle iltasatulukukieltäytymisen. Kieltäytyminen ei ole ollut nautinnollista. Tällä viikolla olen kuitenkin uhmannut yskääni ja lukenut yhden kirjan ja se oli Hytösen Kisukirja. Enkä usko, että ihastumiseni johtuu pelkästä lastenkirjapuutteesta, vaan oikeasti Hytösen taito luoda tarinaa (siis tarinankertojamaisella tavalla, jonka vain harva meistä osaa!) ja luoda kieltä, joka heläjää ja luoda satuja, jotka nappaavat nenun ja vievät hännänpäänkin, on ainutlaatuista. Kirja on mahtava ja haluan sen ikiomaksi, miu!


Kivi Larmolan kuvitus on minulle hieman ihmetys. Se ei ole nykyajan kansainvälistä söpökuvitusta (jota näköjään suosin), vaan melko perusvärejä viljelevää, osin tarkempaa (rakennukset) osin naivistisempaa piirrosta (kissat- osasta pidän, osa lähes pelottaa!). Lapseni oli kuitenkin kuvitukselle paljon sallivampi: hän ihmetteli, naureskeli ja valitsi kissoista sen, jonka haluaisi olla (hänellä on kissavaihe menossa). Mutta varsinkin tarinalle sekä kissalapseni että minä olimme erittäin vastaanottavaisia, sillä se sekä koukuttaa, että on kaikin puolin hyväntuulinen ja jopa varsin hauska. Ja silti hyvin tavallisen poikkeuksellinen.

Etsikääpä tämä kisukirja käsiinne, jotta voitte tulla kertomaan tänne kokemuksenne kirjasta! Ja kylläpä tämä kannattaa laittaa myös pukinkontiin- käy muuten kaikille lapsille ja villiveikkausajattelisin, että 3-6 v. voisivat olla juuri oikeaa ikäryhmää.


"En mä tiedä, mikä pormestari on, miu!
En mä tiedä mikä pormestari on, miu!"

- Hytönen ja Larmola: Kisupekka ja Kisulisu pormestareina (2016)

perjantai 25. marraskuuta 2016

Lastenkirjoista, niiden arvostuksesta, lukemisesta ja vähän bloggauksestakin

Väitän, että kirjat ovat vieläkin tuiki tärkeitä. Luin juuri Colson Whiteheadin kirjan Underground Railroad, joka kuvasi fiktiivisen osuvalla historian kuvauksellaan 1800 -luvun maanalaista taistelua orjuutta vastaan. Pysähdyttävää minulle oli myös tajuta se, kuinka paon jälkeen Cora -niminen kirjanhenkilö alkoi hahmottaa ympäröivää maailmaansa kirjaston kirjojen kautta. Nykymaailmassa klikattaisiin tietokone päälle ja tiedon määrä olisi valtava. Tiedon oikeellisuus taas olisi leikitellen up yours.

Tekstin kuvat kuuluvat ElinaVepsille, älä kopio ilman lupaa!
Aikuistenkirjat ovat mielestäni siis vieläkin tärkeitä. Ne avartavat mielekkäällä ja koosteisella tavalla maailmankuvaani, vaikka tuo nettikin tuossa olisi. Myös nuortenkirjat ovat tärkeitä, kyllä! Teini-ikä on yhtä päänhuimausta ja jos siihen saa jotain vakautta, toivoa, tunnetta siitä, että tämä ei ole vain minun osani ja joku muukin on joskus kokenut näin... 
Mutta entäpä lastenkirjat? Kaikki vastaavat tähän asiaan kuuluvasti tietysti kyllä, koska kyllähän niin pitää vastata. Mutta mikä on nykyajan totuus?
Finlandia Junior vaihtui nimeltään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnoksi ja voiton vei toista peräkkäistä kertaa nuorten- ja aikuistenkirja. Juuli Niemelle tästä suuronnittelut! 
Lastenkuvakirjaenthustiastina jäin taas nuolemaan näppejäni.



Kirjakausien loppuun kuuluu perinteisesti päänsisäiset spekuloinnit bloggaamisen järkevyydestä ja kannattavuudesta. Omaa elämäänsä suunnitellessaan vaakakuppeja on useita. Suurin osa kirjablogeista tekee bloggausta täysin omalla ajalla ja kustannuksella ja Valeäidin loistavat ohjeet tonni per yhteistyöstä aiheuttavat lähinnä yskänkohtauksen, pitkittyneen sesongin mukaisesti. Kirjoistuspalkkanani on usein kustantajalta itse pyytämäni esittelykappale. Kertaalleen olen saanut myös joulukortin, pari kertaa hieman alennusta kirjaostoksista ja tänä syksynä sain ensimmäistä kertaa tulevan kauden kirjakatalogin, ilman sitä pyytämättä! Tämä palkkioiden määrä täytynee todeta välillä julkisesti, jotta kullekaan ei väritettyä kuvaa lastenkirjabloggauksen gloriasta.


Lastenkirjojen esittely on viime vuosina hieman mielestäni lisääntynyt, amatöörikollegojakin löytyy, kuten Luetaanko tämä?-blogin Kia ja pseudonymikollegani Kirjaäiti Lastenkirjapinosta. Hienoja ja ajankohtaisia blogeja kumpainenkin! Ammattilaisblogeista Lastenkirjahylly on jo useimmalle klassikko. Oma suosikkini on tällä hetkellä ehdottomasti Kai Vaijärven napakka ja minun huumoriini kolahtava, iskevää kritiikkiäkin kylvävä Lastenkulttuurin vinkkari -blogi.


Lastenkirjoja, ja varsinkin uusia, kyllä riittää. Kirjoja on laidasta laitaan, mistähän löytäisi juuri omansa? Lastenkirjoja kustannetaan minusta melko runsaasti ja myös pienkustantamot ja omakustannukset ovat yleistyneet (täysin mutu -tietolähde). Lähes viikottain sähköpostiini tulee kysely lastenkirjan esittelystä. Tätä tapahtuu sekä esikoiskirjailijoiden, kuten myös ansaitusti huomiota saaneiden kirjailijoiden kautta. Itse asiassa harvemmin kustantamoista. Lastenkirjailijan työ on selvästikin mitä monipuolisinta hommaa. Liittolaisuuteen lupautuminen on aina yhtä mukavaa mutta yhtä usein joudun myös toteamaan, ettei aikani nyt millään tähän yhteistyöhön riitä. Kirjoja on vain niin paljon. Ja taas vaakakupissa x: kun ne kirjat ovat niin tärkeitä.

Olen katsellut kahden kirjakustantamon kevättarjontaa. Mukana on ihania tekijöitä, joiden teoksia seuraan ilolla. Luin katalogien esittelyjä myös nuorimmaiselleni, nelivuotiaalle lapselleni (saman aikaa olen myös kirjoitellut aktiivisemmin lastenkirjoista!). Hänellä oli selvä mielipide mitä kirjoja tahtoo keväällä lukea, ja minkä kirjoista valitsisi ensimmäiseksi: Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (Sets, 2017). Mietin nolona, onkohan äiti kadonnut kirjabloggaukseen? 
Huomaan, että vieressäni istuu siis tuleva lukija ja jo nykyään yksi maailman tärkeimmistä kirjakriitikoistani. Henkilö, jolle lastenkirjat ovat päivittäin tärkeitä, kuten tulevassa toivottavasti myös nuortenkirjat ja sittemmin maailman ihanuutta ja kamaluutta avartavat aikuisten kirjat. Ja totean jo liikaa heikkoa sloganiani toistaen, että kirjat ovat tärkeitä. Ja hitsi vie, eikö silloin myös kirjabloggaus ole tärkeää?!


"Tuollainen ammattikaan ei voi olla kisupormestarin työtä. Kisukylpymestarin työ vaikuttaa aivan liian vastuulliselta ja tärkeältä."

- Ville Hytönen ja Kivi Larola: Kisupekka ja Kisulisu pormestareina (kirja josta minun piti blogata mutta hairahduin)

lauantai 19. marraskuuta 2016

Mansikkahaltijatar: Salaisuus Marjametsässä

Stefanie Dahlen Mansikkahaltijatar -kirjat ovat kauniita ja hempeitä kirjoja niistä pitäville. Meillä talossa asustaa yksi, joka kävelee kirjastossa päättäväisesti prinsessakirjaosastolle ja hihkuu kaulassani, kun tuon kirjastosta useamman keiju- tai muun ihanaaaan kirjan. Ja samalla päiväkodin lelupäivälle viedään pikkuautoja.


Salaisuus Mansikkametsässä (Aurinko Kustannus, 2016, suomennnos Maarit Varpu) on kuvakirjan muodossa (yllä olevasta linkistä näet muita kirjoja, joita olemme lukeneet- tsekkaa varsinkin isoin kirjaimin ja kuvin kirjoitettu!) oleva tarina. Kannessa olevat mansikatkin ovat ihanasti kimaltein koristeltuja- se kutsuu siis heti luokseen. Ja mansikat ovatkin pääroolissa nimittäin Mansikkametsän mansikat ovat muutuneet sinisiksi ja Mansikkahaltijattaren taikasauvakin on kadonnut! Siis OMG, kuten lapseni nykyään niin tyylikkäästi toteavat.


No spoilataan vähän, että kyllä Mansikkahaltijatar löytää tilanteeseen selityksen, sillä taikasauva on tainnut joutua vääriin käsiin mutta täysin epäonnisesta tapahtumasta. Kaiken takana oleva Puurotta, jota kaikki ovat pelänneet, osoittautuukin onneksi mukavaksi tyypiksi. Ennakkoluulot saavat siis taas tuta.


Oikein kauniisti kuvitettu kirja, hempeällä ja lämpimällä tarinalla, jossa on toki ituakin sadun muodossa. Lyhyet loitsulorut eivät ihan osu suussani kohdalleen, mutta ei sen väliä. Näitä kirjoja luetaan meillä aika ajoin, kunnes lempparit taas muuttuvat.


"VAIN puurotta? Minä olen hillopuurotta, saako huomauttaa?"

- Stefanie Dahle: Mansikkahaltijatar: Salaisuus Marjametsässä

torstai 17. marraskuuta 2016

Vaarin saari

Benji Daviesin Toivo ja valas oli viime vuoden lemppari suomennoksia. Siispä hihkaisin innosta, kun huomasin, että Karisto jatkaa Daviesien suomentamista. Ja niitä muuten riittää vieläkin, olen seurannut herraa instagramin kautta! Vaarin saari (2016, suom. Leena Perttula) on aivan yhtä kaunis kirja kuin Toivo ja valas hieman runsaammalla kuvituksella, joskin hieman melankolisemmalla tarinalla.



Lassilla on vaari, jonka luona Lassi käy mielellään. Eräänä päivänä Lassi löytää vaarinsa ullakolta, jossa vaari näyttää Lassille erikoisen oven, joka johtaa suoraan laivaan. Laiva vie vaarin ja Lassin ihastuttavalle saarelle, jonka viidakosta löytyy hieno maja. Saari on suuremmoinen paikka ja niinpä vaari kertookin jäävänsä sinne asumaan. Saari on täynnä ihanasti kuvitettuja eläimiä, joten vaari ei ole siellä yksinäinen, vaikka Lassi niin pelkääkin. Mutta Lassin on palattava.



Tarina on mielestäni hyvin kaunis, satumainen tarina isovanhemman kuolemasta- tai sitten muusta eroamisesta. Se on satumainen, joten se ei ihan täysin alleviivaa tarkoitustaan, mutta näin aikuisena luin sen heti niin. Siksipä se oli minulle myös kaikessa kauneudessaan ja Benji Daviesin äärettömän ihastuttavan tyylikkäässä kokonaisuudessaan myös hieman surullinen. Satu antaa toki toivoa ja painottaa sitä, ettei rakkaus katoa välimatkoistakaan huolimatta. Vaikka Toivo ja valas -kirjassa oli oikeastaan sama idea: ystävästä eroaminen, tuntui tämä minulle melankolisemmalta ja hieman vaikeammalta tarttua iltasatuaikaan uudestaan. Kun taas Toivo ja valas ollaan luettu usein. Taidanpa silti tarttua taas uudestaan, itseäni uhmaten, sillä lapseni tykkäsi kovasti kirjan kuvituksesta ja hauskoista eläimistä ja koki kirjan huomattavasti lämpimämmin kuin minä. Annanpa ehkä tuon asenteen tarttua vähän itseenikin. Kyynelistä huolimatta.


"Lassi halasi vaaria vielä kerran.
Hänen tulisi vaaria kova ikävä."

- Benji Davies: Vaarin saari (Grandad's Island)

tiistai 15. marraskuuta 2016

Sammakko ja muukalainen

Kotimainen lastenkirjallisuuden anti on meillä ilahduttavan kirjava ja runsas. Ja samalla on ihanaa, että meille käännetään myös laadukasta ulkomaista lastenkirjallisuutta. Tästä suuri kiitos kustantajille ja lukuisille suomentajille. Tällä viikolla esitelläänkin sitten, tietokirjaviikon vastapainoksi, jokunen suomennettu lastenkirja.


Max Velthuijsin Sammakko -kirjoista on saatu tälle syksylle uusi painos (Kustannus-Mäkelä, 2016, suom. Pirjo Santonen). En ole aiemmin oikein täysin lämminnyt näille 90-luvun kirjoille, mutta päätin antaa uuden mahdollisuuden. Sammakko ja muukalainenhan on toki varsin ajankohtainen kirja, nyt ja aina. Eläinten seuduille tulee iljettävä ja saastainen rotta, joka majautuu metsän laitamille. Pikku hiljaa eläimet tutustuvat tuohon muukalaiseen sen kautta, että muukalainen auttaa eläimiä varsin pyytettömällä tavalla. Muukalainen kertoo myös mielenkiintoisia tarinoita matkoiltaan ja keksii uusia tapoja viettää yhteistä aikaa, ja pian kaikki tämä kiehtoo eläintovereita.

Mutta eräänä päivänä rotan telttakangas on pakattu ja rotta jatkaa matkaansa. Eläimille jää tietysti kova ikävä.



Kirja on oikeasti hieno kirja. Se pistää tuumaamaan ja kovasti. Samalla siinä on joku vakavahenkinen, hieman melankolinen tunnelma, joka pistää meidät kaikki kuulijat hiljentymään kirjan ääressä. Pieni ripaus huumoria ei ehkä olisi ollut pahasta, tai sitten se menee ohi ymmärrykseni. Kuvitus on tummavärinen ja mukavan naivistinen. Kaiken kaikkiaan tärkeä ja hyvä kirja, jonka lukemista suosittelen jokaisessa kodissa. irja sopii myös hienosti lapsiryhmille luettavaksi ja keskusteltavaksi. Millä tavalla toisista on hyvä puhua? Miksi eläimet pelkäävät rottaa? Miten sinä toimisit rotan kanssa? Miksi rotta auttoi eläimiä? Miksi rotta jatkoi matkaa?


Asustaako sinun naapurissasi saastaisia rottia? Vai oletko itse sellainen jollekin toiselle?
Ennakkoluulot on mielenkiintoinen ja hämmentävä asia.

Ja minä ostin kirjamessuilta toisen Sammakko -kirjan hyllyymme.


"Muukalainen istui nuorion ääressä valmistamassa illallista. Kattilasta levisi hyvä tuoksu, ja sammakon mielestä näky oli hyvin kodikas."

- Max Velthuijs: Sammakko ja muukalainen

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Tietokirjaviikko: Vesikirja

Tietokirjoja esittelevä viikkoni huipentuu todennäköisesti tietokirjaan, joka on ilahduttanut minua tänä syksynä eniten. Se on myös tämän syksyn lähes ainoa tietokirja, jonka olemme todella voineet lukea alusta loppuun saakka lasteni kanssa iltasatuhetkillä.


Marketta Vaismaan kirjoittama ja Carlos Da Cruzin Vesikirjassa käsitellään vettä oikeastaan poikkematta paljon muihin aihealueisiin (Hyvä!). Ensiajatukselta sitä voisi ajatella, että vesi lienee helposti käsitelty mutta oikeasti peruselementtimmehän on hyvin tärkeä ja monipuolinen asia.


Vesikirja on kirjoitettu niin ikään tarinan muotoon, sillä Pasi törmää supersankarikorteista tuttuun Vesimieheen ja lähtee hänen mukanaan tutustumaan veden olomuotoihin, veden kiertokulkuun, vedenpuhdistukseen ynnä muuhun veteen liittyvään asiaan.


Oli todella mielenkiintoista lukea esimerkiksi veden puhdistamisesta ja veden kierrosta. Tiesittekö, että vesi on todella vanhaa? "Sama vesi, jota juomme, on ollut käytössä jo miljoonia vuosia sitten! Juot samaa vettä kuin Julius Cesar aikoinaan.". Kirja esittää veden tärkeyden ja merkityksen loistavalla tavalla, jonka jälkeen ei varmaan kukaan lukija voi kuin todeta, että se että kohtelemma vettämme sen arvoisella tavalla on ainoa oikea valinta.


Kirjassa on tietokuvien lisäksi siis pieni sarjakuvin etenevä tarina Pasista, joka keventää mukavasti tieto-osuuksien lukemista. Luimme kirjan kahdessa illassa, ja hyvä että maltoimme edes jättää osan seuraavaan iltaan, niin mielenkiintoisesti se oli kirjoitettu. Tällaisia lasten tietokirjoja toivoisin enemmän. Tieto olisi arkista ja rajatulla ja kuta kuinkin ymmärrettävällä tasolla. Lisäksi mukana ei ole liikaa sivujuonteita eikä myöskään hirveästi sitä melko irrallista nippelitietoa. Nippelikirjoillekin on lukijansa mutta itse huomaan opiskelevani mieluummin kokonaisuuksien kautta, jotta ymmärrän myös mahdollisia yksityiskohtia. Jos syksyn lasten tietokirjaa pitäisi alkaa nimettävän, se olisi lasten näkökulman huomioiden tässä. Suosittelen kaikkia tutustumaan loistavaan ja loiskuvaan Vesikirjaan!

Hyvää Isänpäivää kaikille!


"Vesitornista vesi kulkee kaikkialle ihmisten käyttöön. Tornissa olevan veden pinnan pitää olla korkeammalla kuin korkeimmassa kerrostalossa olevan hanan, jotta vesi kulkee paineen avulla tornista ulos. Siksi vesitornit on rakennettu yleensä korkealle mäelle."

- Marketta Vaismaa ja Carlos Da Cruz: Vesikirja

perjantai 11. marraskuuta 2016

Tietokirjaviikko: Suomen lasten Suomi

Kirsti Mannisen kokoama Suomen lasten Suomi on valtavan kunnioitettava kulttuuriteko. Suomen lasten Suomessa eritellään Suomea ja suomalaisuutta yli 200 sivuisena tietokirjana. Kirja kertoo millaisia me suomalaiset olemme eri puolella Suomea sekä historiaa että nykyaikaa kuvaten- ja maahanmuuttajat muistaen. Myös kirjan Carlos Da Cruzin kuvitustyö on uskomaton. Kirja antaa heti ensivaikutelman vau, sillä se on niin valtava tietopaketti, jonka koontiin hyvin harva pystyy.



Kirjassa esitellään eri maakuntien kulttuuria, tapoja ja jopa puhetapaa. Mukavaa on, että myös vähemmistöjen kulttuurien kuvaus on mukana ja kirja oikeastaan alkaa ansaitusti Lapista ja saamelaisista. Olen lukenut tätä kirjaa lähinnä yksin, koska aihealueet eivät selvästikään ole oikein pienten lasteni mielenkiinnon kohteena. Aina silloin tällöin olen houkutellut jonkun pienen mielenkiintoisen aiheen äärelle koululaiseni mukaan. Lukiessani olen lumoutunut ja oppinut jo hyvin paljon, vaikken todellakaan ole koko kirjaa lukenut. Kirja on mukava kahvipöytä -kirja, johon voi palata aina pieni tiedonnälkä mukanaan, ja nauttia sekä taitavasta kirjoituksesta että Carlos Da Cruzin  hyväntuulen kuvituksesta.



Kirja on äärettömän runsas, joten sinäänsä varmasti itse lasten lukuun hieman haasteellinen. Se lienee erittäin hyvä kirja opetukseen ja samalla mieleeni tuli, että kirja voisi olla hyvin mukava kotimatkailukirja. Eli aina kun matkustetaan eri maakuntaan, kirjasta voisi lukea yhdessä vähän maakunnalle ominaisia asioista siinä määrin mitä kulloinkin haluaa ja innostuu.


"Pohjoisessa hiihdettiin jo tuhansia vuosia sitten suksilla pitkiäkin matkoja, kun jokien ja järvien jäätyminen teki matkanteosta talvella helpompaa. 3 000 vuotta sitten käytettiin molemmista päistä suippoja suksia, joilla hiihdettiin vain yhtä sauvaa käyttäen. Pyyntimatkoilla sen toisessa päässä oli keihään kärki."

- Kirsti Manninen ja Carlos Da Cruz: Suomen lasten Suomi

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Tietokirjaviikko: Eläinten mitalla

Carloz Da Cruz on tällä hetkellä yksi tärkeimpiä lastentietokirjojen tekijä. Itse asiassa loppuviikko voisikin olla toiselta nimeltään Carlos Da Cruz -tietokirjaviikko, koska kaikista lopuista löytyy hänen kuvituksensa. Eläinten mitalla on kuitenkin herran kokonaan itse tehty opus (Teos, 2016, suom. Anniina Mikama, kirja saatu kirjailijalta!).



Eläinten mitalla on pienestä koostaan huolimatta suuri poikkeus lasten tietokirjojen tarjonnassa. Kirja on suunniteltu maltilla. Se tarkoittaa, että sekä kuvitus että tekstin määrä on maltillista ja suorastaan ihan lapsen luettavissa olevaa (esittelen seuraavaksi taas ihan ääripään!). Kirjassa on erilaisia eläimiä ja niihin liittyviä pieniä tietoiskuja. Koska tietoiskut, jotka ovat kuvallisesti laitettu puhekuplamaisiin kokonaisuuksiin, ovat noin parin lauseen kokonaisuuksia, niiden maltillisuus kutsuu lukemaan laiskemman ja heikommankin lukijan paljon todennäköisemmin kuin runsautta pursuava vaihtoehto. Perustiedon esittelyyn kirja ei kuitenkaan pureudu, vaan infopläjäykset ovat hyvinkin "mittamaisia" ja hieman pirstaleisia tietoja toisiinsa verrattuina.



Tämä kirja on todella hieno tietoiskumainen kirja kaikille lapsille, jotka tykkäävät nippelitiedosta. Eläinten mitta on myös hauskasti kuvattu kirjan piirroksissa, joissa suhteutetaan ihmisen ja eläimen mittaa toisiinsa. Kirjaahan voisi käyttää jopa mittasuhteiden ja mittaamisen opettelun ohessa. Erittäin mukavan selkeä kirja, mutta veikkaanpa, että nykyajan runsauteen tottuneet ihmiset kokevat kirjan jopa lähes liian pelkistetyksi, mikä on tosi harmi.


"Huuhkajan siipien leveys on yhteensä jopa 1,88 metriä. Kärjestä kärkeen siivet ovat siis melkein yhtä pitkät kuin lastensänky."

- Carlos Da Cruz: Eläinten mitalla

maanantai 7. marraskuuta 2016

Tietokirjaviikko: Kurkista ja koodaa

Tänäkin syksynä tuntuu, ettei blogikirjapinoni vähene yhtään, vaikka kuinka kirjoittaisin! Eli kirjatarjonta on runsasta. Tietokirjojakin on ilmestynyt ilahduttavan paljon, joista tällä viikolla esittelen neljä uutuutta, ja silti on meillä vielä paljon luettavaa loppuvuodeksi...


Koodaus on minulle siansaksaa ja huomaankin, että tietokoneista kertovat kirjat ovat minulle melko vaikeita tarttua. Uusi Hello Rubykin on siis vieläkin hyllyssä odottamassa... Mutta Kuinka tietokone toimii? Kurkista ja koodaa! -kirja (Tammi, 2016, esittelykpl) on tehty samalla lailla kuin Kurkista avaruuteen -kirja, joka mahdollistaa kurkistusluukkuineen vähän erilaisen tavan tutkailla tietokoketta, koodausta ja internettiäkin.

Useat tietokirjat ovat mielestäni aika haasteellisia yhteislukuun (joskin tällä viikolla esittelen yhden hyvän poikkeuksen!), mitä joka ilta iltasatujen muodossa harrastamme. Muu arkiaika täyttyy muulla puuhailulla, joten olen huomannut, että yhteistutkimusaika tietokirjoihin on todella rajallinen. Tätä kirjaa luimme osittain lapseni kanssa rinnakkaislukuna ja yhdessä tutkien. Tietoa on paljon, etten varmasti sisäistänyt kaikkea, ja osa on lukemattakin, mutta kirjan tarkoituksena on ehkä enemmänkin asian tutkailu omassa tahdissa ja kukin lukija voi itse päättää miten tarkkoihin tietoihin paneutuu.


Kirjassa kerrotaan väliotsikoiden mukaan: Mikä tietokone on?, Kurkista tietokoneeseen, Kuinka tietokone ajattelee?, Näin annetaan ohjeita, Ohjelmointikieliä, Fiksua ohjelmointia, Internetin ihmeellinen maailma ja Tietokoneiden historiaa. Eli melko kattava paketti nykyaikaan arkisesti kuuluvasta aiheesta. Tämä kirjahan voisi olla myös loistava yhteiskirja isovanhemman ja lapsenlapsen kanssa tutkittavaksi!


Koska joululahjojen ostot lähestyvät, haluaisinkin muistuttaa, että mikäli etsit kirjaa lapselle, joka ei innostu paljon saduista ja tarinoista, on hyvä muistaa kysyä onko lapsella mielenkiintoisia aihealueita, joista hän on kiinnostunut. Nimittäin tietokirjojen kautta voi myös kutsua lapset kirjojen äärelle. Siinä missä tietokoneet ovat arkipäivää, soisin mielelläni, että myös kirjat sellaisina pysyisivät. Mutta siinä meidän aikuisten rooli kirjojen tarjoajina ja lukemisen kannustajina nousee arvoon arvaamattomaan...

Joten muistetaanpa myös tietokirjat!


"1992 Ensimmäinen tekstiviesti lähetettiin."

- Rosie Dickens (kirj.), Shawn Nielsen (kuv.): Kurkista ja koosaa!

tiistai 1. marraskuuta 2016

Roald Dahl: Tynkätyiset

Luimme jo jokunen aika sitten ihailemamme Roald Dahlin Tynkätyiset -kuvakirjan, jonka on ihastuttavan taidokkaasti ja yksityiskohtaisesti kuvittanut Patrick Benson (Art House, 2015, suom. Päivi Heininen, kirjastolaina).


Tynkätyiset -kirjan pohja on todella täyteläinen ja lumoava, mutta jokin iski vähän vastaan. Ville karkaa lähimetsään, jonne menemistä on kauan kielletty. Siellä lapsi löytääkin aivan uuden maailman, jossa elää tynkätyisiä, eli rauhallisia ja mukavia lilliputti-ihmisiä, karmivan Sylkijän tuottaman pelon alla. "Varo, varo Turmiometsää!! Tytöt, pojat sinne jää!" .



Ville saa jousta itsekin henkihieverissä tuota kamalaa Sylkijää pakoon, ja tässä kohdin itse aloin jo vähän varomaan lukemistani tästä Pedosta ja Olennosta tai Hirviöstä, koska myös pienimmäiseni oli kuulolla ja alkoi kaivautua peittonsa suojaan silmät selällään. No, kuitenkin tarina päättyy onneksi sankarillisen onnellisesti (tässä kohdin pienin oli jo tosin nukahtanut, koska kirja on pitkähkö) mutta melko jännä se oli! Olen siis hyvin ristiriitainen tämän kirjan kanssa. Toisaalta tämä olisi kiva lukea isomman lapsen kanssa uudestaan, ehkä vuoden päästä. Mutta toisaalta vähän jäi sellainen jännäkin olo itselle. Vastaan, kuten lapseni usein tekemästämme ruuasta: "Hyvää! JA pahaa!".


Oletteko te lukeneet Tynkätyisiä ja mitä piditte?

***

Kirjamessukuulumisista jatkaen, ja hyvää ja pahaa -tematiikalla ja meidän omien "tynkätyistemme" puolesta puhuen... Lastenkirjakeskusteluja oli minusta tänä vuonna kivasti isoilla lavoilla, ja siten arvostettuina, ja samalla ne vähän katosivat kaiken sen runsauden alle.

Mutta kuumin peruna tänä vuonna oli sitten tämä ns. Lasten alue, joka oli lähinnä katosta roikkuva plagaatti. Isohko alue, keskellä messualuetta ja inspiraatioina leikkeihin pari köllimistyynyä, tyhjiä (edes värikkäitä!) laatikoita (laatikkoleikkiä?) ja pienen pieni taustaseinä kirjallisille esittelyille. Näky oli suorastaan karmaiseva. Teini- ja koululaisseuroille tila saattoi vielä jotenkin toimia, koska älypuhelin, mutta alkuopetuksen tai puhumattakaan pienempien lasten ja perheiden käyttöön oli tilan "suunnittelu" lähinnä vuoden vitsi. Ei siellä varmaan kukaan imettänyt, leikkinyt, rauhoittunut messuhumun keskellä tai muutenkaan kokenut satumaisia hetkiä, mikäli ei omistanut poikkeuksellisen suurta mielikuvistusta. Ja sitä minä en selvästikään omista. Kiitos (messulipusta) ja anteeksi.


"'Linnut ovat meidän autojamme', herra Tynkä selitti Villelle. 'Ne ovat vain paljon mukavampia eivätkö koskaan aja kolaria.'"

- Dahl: Tynkätyiset