keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Sydämeni hyppii ilosta

Joulun aikaan moni lapsi hyppii ilosta, tai kiukuttelee, tai kärsii kuumeesta. No kuitenkin, niin se vain on jouluviikko edessä. Työläisenä viikonloppuun osuva joulu tuottaa vähän asennoitumisvaikeutta joulufiiliksen saamiseen. Kiireestä ja sykkeestä joulunrauhaan tasoittuminen ei suju ihan käden käänteessä. Mutta onneksi mukavat lastenkirjat rauhoittavat ja laittavat ajatukset oikeille raiteille. Tällä viikolla meillä on luettu paljon joulukirjoja!


Mutta viime viikolla luimme Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin Dunne -kirjasarjan toisen osan Sydämeni hyppii ilosta suurin toivein, sillä ensimmäinen Dunne -kirja oli minulle suoranainen jytky. Oikeastaan parempaa kirjaa saa äkkiseltään hakea, sillä Erikssonin kuvitus on jollakin tapaa klassisen kaunista ja eläväistä ja Lagercrantzin tarina sujui kuin tanssi. Sydämeni hyppii ilosta alkoikin hieman rauhallisemmin kuin ensimmäinen kirja, mikä sai minut huolestumaan. Joko sarja lässähti toiseen osaansa? Mutta ei, onneksi tarina kulkeekin pian niin syville vesille, että olen taas tyytyväinen.


Tällä kertaa Dunne kokee yksinäisyyttä ja kiusaamista toisten tyttöjen osalta. Dunnen paras ystävä Ella Frida muutti edellisessä kirjassa toiselle paikkakunnalle ja Dunne jäi sitten kaveritta. Dunne viihtyy koulussa muistellen viimekertaista tapaamistaan Ella Fridan kanssa ja kuinka hauskaa heillä olikaan. Opettaja huomaa Dunnen yksinäisyyden ja ohjaa Dunnen istumaan muiden tyttöjen kanssa. Tytöt kiusaavat Dunnea sanallisesti ja sitten jopa nipistelemällä niin, että Dunneen tulee jälkiä. Dunne karkaa koulusta kotiin mutta isä saa selville mitä on tapahtunut ja vetää pultit...


Onneksi kirjan lopuksi Dunne saa taas kaveritankkausta ja voi paljon mukavammin. Toiset tytöt pyytävät anteeksi hieman pitkin hampain. Ja juuri tällaistahan se on. Riitoja on ja kaiken lisäksi niiden sopiminenkaan ei aina suju ihan tanssin lailla.


Ekaluokkalainen Dunne valloittaa taas sydämeni, enkä yhtään ihmettele, että kirja on käännetty 20 kielelle. Kirjasarjassa on jotakin niin osuvaa ja arkista mutta hyväntuulisella ja elämänmyönteisellä tavalla. Kuvituksen ja tekstin suhde on loistava siihen verrattuna, että kirjan voi sanoa jo olevan pidempi lukukirja. Kuvitusta on vielä paljon mukana (taisipa olla vain joku kappaleen aloitus aukeama jossa ei kuvitusta ollut, muuten sitä on joka aukeamalla) ja se tukee aloittavankin lukijan ymmärrystä ja uskallanpa veikata, että myös kiinnostusta ja motivaatiota, jatkamaan pidempää kirjaa.


Vaikka Sydämeni hyppii ilosta ei saanut minua hyppimään niin paljon ilosta kuin ensimmäinen osa, jolloin lukuyllätys oli suurin, niin silti kirja on aivan loistava. Suosittelen sitä alkuopetuksen lapsille ja jos olisin alkuopetuksen opettaja ottaisin tämän kirjasarjan myös herkästi luokkalukuun, sillä niin osuvia asioita tässä koululaisen maailmasta käsitellään ja lähes ainutlaatuisen osuvalla lapsen tasoisella otteella.

Mukavaa joulunaikaa kaikille, ollaan mieluummin kiltisti ja ihmisiksi kuin ilkeitä toisillemme!


"Dunne ei saanut sanaa suustaan.
Tämä oli kuin unta.
Lopulta hän havahtui ja ryntäsi Ella Fridan luokse.
Ella Frida kiljaisi iloista.
"Siinähän sinä olet!"

- Lagercrantz ja Eriksson: Sydämeni hyppii ilosta

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Mörköreitti

Tuutikki Tolosen kirjoittama ja Pasi Pitkäsen lois-ta-vas-ti kuvittama Mörkövahti oli ehdottomasti viime vuonna kirjasadon mielenkiintoisempia ja menestyksellisempiä kirjoja. Tänä vuonna Grah -mörkö sai jatkoa kirjalla Mörköreitti (2016, Tammi, saatu kustantajalta) ja nyt kirja on meilläkin luettu!



Ensimmäisessä osassa möröt tulivat lastenvahdeiksi, surkuhupaisalla tuloksella, ja kirjan lopussa möröt lähtivät takaisin maan alle. Kirja jäi jännittävään kohtaan, kun myös perheen pippurinen pikkutyttö Maikki lähti yllättäin mörköjen matkaan, jättäen muun perheen maan pinnalle. Mörköreitti lähteekin ilahduttavasti suoraan tuosta kohdasta ja tutustuttaa Maikin heti Portinvartijaan "Se näytti ystävälliseltä jättilästoukalta, joka oli pukeutunut omiin hiuksiinsa kuin pitkään viittaan.", joka kulkeekin Maikin ja sittemmin myös Hillan kanssa koko kirjan seikkailun ajan, yhtenä päähenkilönä. Maikin matka maan alla on mielestäni ensimmäistä kirjaa mielikuvituksellisempi, ja hyvä näin. Maan alla on ihastuttavia ja jännittäviä öttiäisiä ja Mörköjen maailma avautuu laajemmin. Myös ensimmäisen kirjan legendaarinen kirjailija, Runar Kalli, näyttäytyy kirjassa hauskalla tavalla.



Mörköreitti oli Mörkövahdin pituinen, sangen työteliäästi luettava kirja. Sen tarina oli edeltäjäänsä kiitollisesti ajoittain napakammin etenevä ja tarinassa oli enemmän mielenkiintoisia käänteitä. Siitäkin huolimatta välillä kirjaa olisi mielestäni voinut napakoittaa ja saada seikkailuun lisälumoa. Ensimmäisen kirjan lailla meinasin useaan otteeseen nukahtaa kirjaa lukiessani. Tolosen kauniisti kulkeva satutarina tuuditti minua lämpöiseen, turvalliseen olotilaan, jossa voisin torkahtaa. Myös lapseni olisi toivonut ajoittain hieman napakampaa etenemistä (ja äidiltä pidempiä lukuhetkiä) mutta tarina piti koululaiseni kivasti otteessaan ja välillä Mörköreitin mukavat höpsötykset naurattivat ja ihastuttivat meitä kumpaakin yhtä aikaa- se kertoo satuseikkailun onnistuneesta taiasta.


"Missä mörkö oli? Oliko se eksynyt pimeään?
Grah, ah, ah, h, h, kaiku henkäili.
Äkkiä Maikki kuuli pienen uikutuksen.
"Grah, missä sinä olet?" Maikki kysyi pelästyneenä.
Olet, let, let let, kaiku huokasi."

- Tuutikki Tolonen ja Pasi Pitkänen: Mörköreitti (ote lempparikohdistani)

perjantai 16. joulukuuta 2016

Syyskauden Mauri Kunnas -vinkit

Mauri Kunnas on monen perheen kotimaisten lastenkirjojen suosikki. Joka kausi Kunnakselta tai Kunnaksen nimissä ilmestyy monenlaista kirjaa. Tänä syksynä meillä oli ilo tutustua kahteen syysjulkaisuun. Kootessani tätä kirjoitusta huomasin, että aika paljon Kunnasten kirjat vaikuttavat meidän arjessamme muutenkin. Meillä oikeastaan mieheni on innokkaampi Kunnas -kirjojen lukija ja tänä syksynä, kun jouduin olemaan pitkään lukutauolla Kunnaksen Suomalaiset tarinat luettiin meillä iskän äänellä.






Kunnaksen kirjoista on tullut kirjakokoelmia aiemminkin ja tänä syksynä Suomalaiset tarinat sisältävät kaksi melko keskeistä suomalaista kirjaa koiramaisessa sävyssä kerrottuna. Kirjasta löytyvät Koirien kalevala ja Seitsemän koiraveljestä. Olin jo aiemmin lainannut näitä äänikirjana ja vähän lukenutkin mutta pienempänä lapseni eivät näistä oikein innostuneet. Nyt he kuitenkin olivat jo kiinnostuneempia, varsinkin kouluikäinen. Ja onhan tuo oikeastaan melko hauska idea tehdä kansalliseepoksesta ja Seitsemästä veljeksestä lastenkirjat- suorastaan kulttuuriteko. Näiden kautta lapset ovat päässeet ohi mennen tutustumaan kirjallisuutemme perusteoksiin. Hyvin moni lapsi taitaakin näiden kautta luulla, että Kalevala ja Seitsemän veljestä ovat Mauri Kunnaksen kirjoittamia! Suomalaiset tarinat on hieno kokoelma Suomen juhlavuoden kunniaksi ja voisi toimia myös lahjakirjan tavoin (Otava, 2016, saatu kustantajalta).






Toinen Kunnaksen nimissä tehty kirja on oikeastaan minusta puuhakirja. Herra Hakkarainen harhateillä (Otava, 2016, saatu kustantajalta) on Etsi ja löydä -tyyppinen kirja, jossa lapsi saa etsiä Kunnaksen klassikkokuvista erilaisia asioita. Kirjassa myös kannustetaan tarinoiden kertomiseen ja kysellään pikkujuttuja kuviin liittyen. Minulle tämä kirja on ensisijaisesti yksittäisten kuvien löytämistä harjoitteleva kirja. Olinkin aluksi kovin innoissani, koska Vallu-kirjat ja Pontus -kirjat ovat meillä melko ahkerassa iltaluvussa. Toivoin Hakkaraisen olevan Pontus -kirjojen tyylinen, pienemmälle lapselle sopiva hahmottamista tukeava kirja, mutta jouduin hieman pettymään. Hakkaraisessa löydettävät asiat ovat kirjoitettuina ja löydettäviä hahmoja voi olla useita samaan käsitteeseen kuuluvia, kuten löydä neljä pelikorttia (eli ei samannäköisiä kuvia). Tällöin kirjasta puuttuu sellainen samanlaisen asian löytämisen idea, jota olin itse etsimässä. Lisäksi koska löydettävät ovat pelkästään kirjallisesti, sen lukemiseen tarvitaan lukemista osaava, eli lapsi joka ei osaa lukea, tarvitsee vierelleen aikuisen. Eli loppujen lopuksi kirja on loistava esim. pulpettikirja koululaiselle.


Tässä joulua odotellessa olen myös huomannut, että yhdessä maitokaupassani on ollut melko huokeaan hintaan Kunnaksen vanhoja joulukirjoja, lähes klassikkokirjoja siis. Niinpä matkaani on lähtenyt jopa kolme jouluista Kunnasta hetken mielijohteen -ostoksina. Kirjastosta äänikirjakuunteluun on tullut lainattua kaksi Kunnasta, joita varsinkin koululainen tykkää kuunnella, kun taas leikki-ikäinen kokee ne ehkä vähän jänniksi!


Kyllähän Mauri Kunnas on kotimaisen lastenkirjallisuuden grand old man. Siitä ei pääse mihinkään. Kuvitus ja tarinat ovat uskomaton työsarka, jota voi vain kunnioittaa. Pitkänlinjan kirjat yhdistävät varmasti monta sukupolvea Kunnaksen kirjojen äärelle, jolloin lukukokemuksistakin tulee väkisinkin mukavampia ja tunteikkaampia kuin joidenkin muiden, kliinisemmäksi jäävien kirjojen kohdalla.

Kuuluuko teidän jouluun Kunnaksen joulukirjoja?


" - Mahdotonta oppia lukemaan, Juhani tuskaili-
- Minulla on niin kova pää!"

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Nexo Knights Ritarien kirja

Okei, jos vielä jollekin legointoilijalle on joululahja ostamatta niin tässä tulee supervinkki. Kun viime keväänä bongasimme tämän kirjan WSOY:n katalogista, se oli menoa. Kirjan ilmestymistä on odotettu aika ajoin siitä lähtien ja kun kirjaa ei alkanut kuulua koulujen syyslomallakaan niin jo oli päässä pitelemistä. Kyllä se vielä ilmestyy...



No nyt tuo odotettu Nexo Knights Ritarien kirja on ollut saatavilla jo noin kuukauden verran ja onhan tuota luettu. Itsenäisesti. Minä irtisanoudun näiden lukemisesta nykyään oikein hyvällä omalla tunnolla, koska lapseni osaa lukea itse ja itsenäistä lukua on hyvä harjoitella. Samalla tavoin olen tehnyt myös niiden törkykalliiden lehtiostojen kanssa: ostan jos kaikki sarjakuvat ja tekstit luetaan läpi ja itse. Diili on toiminut. Iltaisin olen saattanut hymistellä, kun lapseni nappaa Nexon sänkyynsä ja alkaa lukemaan mielenkiintoisia kohtia. Jokunen hiirenkorvakin on näköjään kirjaan ilmestynyt, lukumerkiksi. Tsihih! Ja mikäpä parasta kiitosta itsenäisen lukemiseen pehmeästi kannustamisessa onkaan kuin se, että lapsen opettaja kertoi lukunopeuden ja ymmärryksen olevan lapsella kivasti kehittynyt. Kyllä oli äiti polleana (varsinkin sisäisesti).



Että tilanne on se, etten ole tätä kirjaa lukenut vaan hieman selaillut. Kirja näyttää peruslegokirjoilta (jossa on hauska pikselimäinen kulmaleikkaus), eli viihteellisen tietokirjamaiselta opukselta, jossa kerrotaan hahmoista ja Nexo -leikkimaailman tarinasta. Nämä nykyajan lelutkinhan on niin moninaisia, etten pysy mukana mutta Nexo Knightseissa olen älynnyt olevan mukana jotain skannausvoimajuttuja, joita saa noista tyyppien kilvistä. Lapset ovat padin kautta sitten skannanneet noita kilpiä (kirjasta saa uuden skannattavan voiman), joka yhdistyy sitten Nexo Knights -peliin. Miten, sitä tiedä en. Ja toki kirjan mukana tuli myös yksi figuuri, eli Merlok -hahmo. Kirjan kansi on taas ärsyttävällä pahvilaatikolla varustettu, että se näyttää paljon paksummalta mitä sisältö onkaan ja vie kirjahyllystä ihan turhaan liikaa tilaa. Vastustan tätä tyyliä täysin. Nih.


Kirja-arvio onkin siis tällä kertaa lapseni haastattelun kautta, olkaat hyvät:

Milä tavalla kirja on ollut hyvä? "Kun siitä saa paljon tietoa ja hyvän nexon."
Mitä huonoa kirjassa on ollut? "Vääriä nimiä, esimerkiksi Kirjan pitäjä on oikeasti kirjan kantaja" (ilmeisesti tv-sarjan ja kirjan suomentajat ovat erit, terveisiä kirjan suomentaja Tommi Järviselle).
Mikä kirjassa on mukavinta lukea? "Nexo-voimat ja pahislinnakkeet." 
Onko kuvat hyviä? "On."
Onko tekstit hyviä ja kiinnostavia? "Nooo. Kiinnostavia."
Mitä olet lukenut kirjasta? "No ainakin nimiä." (toivottavasti muutakin!)

Että silleen. Veikkaan, että napakymppiostos Nexo Knights -faneille!


"Kukaan ei tiedä, että Ava on jossain määrin romantikko.
Hän pitää salaista päiväkirjaa ja uskoo sille sisimmät mietteensä."

- Julia March: Nexo Knights, Ritarien kirja (2016)

maanantai 12. joulukuuta 2016

Sehän on pikkuapina!

Toiveretken ja Mur, eli karhun jälkeen luulisi, että blogipankkini olisi jo täysin tyhjänä mutta älkääpäs vielä! Tässä taas yksi supervinkki tältä vuodelta. Loppujen lopuksihan ainakin meillä eniten luetaan tarinoita, jotka on kirjoitettu lapsen mukaisesti, huumorilla ja- no, tarpeeksi lyhyesti. Sehän on pikkuapina! on kolmen pikkutarinan kokoelma täysin höperöstä apinasta.


Mirva Niinisen kirjoittama ja Hannamari Ruohosen kuvittama Sehän on pikkuapina! on loistava iltasatukirja jokaiselle lapsiperheelle. Sen tarinat ovat runsaasti kuvitettuja, ja kestävät näin useita tillotuskertoja, ja tarinat ovat melko arkisen mukavalla tavallaan juuri lapsille hirvittävän hauskoja. Nelivuotiaani oli kirjan selvää kohderyhmää ja olemmekin lukeneet Pikkuapinaa pitkin syksyä useita, useita kertoja. Kirja on vain lempeällä hauskuudellaan ja höpötyksellään varsin viihdyttävä varsinkin leikki-ikäisen silmin.


Hannamari Ruohosen ihastuttava, värikäs kuvitus on aina kuulunut suosikkeihini. Eläinten kaupunki -sarja on minusta kotimainen klassikko. Pikkuapinan kuvitus jatkaa Ruohosen omintakeista tyyliä eläväisten eläinten kuvauksessa, jossa asennot ovat mitä hauskempia ja peppureikä pilkottaa siellä täällä- saaden joka kerta lapset kikattamaan moisesta hurjasta kuvituksen rohkeudesta! Mahtavaa!



Minulle Pikkuapinan arkisen mukavan oloiset hupsutarinat eivät osuneet aivan täydellisesti suuhuni mutta Ruohosen kuvituksen sekä elävän tekstinasettelun kautta saan kirjaa lukiessani aina mukavan temmon, jolloin sen hieman puutteellinen toistuvuus tulee siitä, että kirjaa luetaan useaan otteeseen-koska lapseni vaatii sitä ja minun on helppo sanoa tälle nopealukuiselle kirjalle: kyllä!


Siksipä siis suosittelen ehdottomasti valitsemaan Pikkuapinan omaan kirjahyllyyn, omistuskappaleeksi, mikäli etsitte niin sanottua luotettavaa lastenkirjaa, mihin ihastutaan, rakastutaan ja mitä rankutetaan luettavaksi ilta toisensa jälkeen. Pikkuapina on kotimainen laatukirja, joka ilahduttaa myös vanhempia hyväntuulisuudellaan ja iloisella elämän otteellaan. Pulmat ja mokat on tehty ratkaistaviksi, niinhän se oikeasti pitäisi ajatella!


"Pikkuapina huokaa monta kertaa,
kunnes se päättää
PISTÄÄ HÖSSELIKSI.
Tällä kertaa se tekee juuri niin kuin
sitä itseä huvittaa. Se..."

- Mirva Niininen ja Hannamari Ruohonen (Wsoy, 2016, esittelykpl): Sehän on pikkuapina!

lauantai 10. joulukuuta 2016

Mur, eli karhu

Tämän vuoden ylivoimaisesti tasapainoisempiin lastenkirjoihin kuuluu Kaisa Happosen kirjoittama ja Anne Vaskon kuvittama Mur, eli karhu (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Jos pidit Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -kirjasta, voisin kuvitella, että pidät myös tästä.



Mur on karhu, joka ei halua, eikä pysty nukkumaan talviunta, vaikka kaikki muut niin tekevät. Aika talvipesässä tuntuu kamalan pitkältä, niinpä Mur lähtee pyydystämään lumihiutaleita kielellään: "Minä olen Mur, talvikarhu".


Tarina on yksinkertaisuudessaan siinä ja kuinka paljon siinä onkaan. Kaisa Happosen tarina on pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Se on hempeä, hupaisa, tunteikas ja säväkkä. Tarina osuu lähes loruttelevaisella pehmeydellään summuuni kuin lumihiutale kielenkärkeen. Kirja on siis pieni suuri ja uniikki hiutale. Kirjaa on ihana lukea ääneen ja tarinan kaari on täyteläinen. Tarinassa on toistoa ja tekstiä tismallisen oikea määrä lasten kuvakirjalle, joka saa minut hykertelemään ilosta.


Mur -karhun tarina kannustaa olemaan olla oma itsensä. Se vahvistaa, se kannattelee. Mitäs sitten, vaikka onkin laumansa ainoa talvikarhu? Höpöhöö, eikun vain oikeat sanat suuhun ja erikoisuudestakin voi tulla ylpeyden aihe. Ja kuka meistä loppujen lopuksi soutelee pelkillä keskijärven aalloilla? Eiköhän meistä kaikista löydy se jokin omituinen höpöttäjä -puolemme.


Anne Vaskon kuvitus räjäyttää. Vaskon värien käyttö, sekä supersuloisten hahmojen ja maisemien kuvituksessa että tarinan syvyyden tehokeinona, on aivan loistavaa. Kuva-aukeama saattaa täyttyä yhdestä väristä, joka korostaa Mur -karhun tunnetilaa ja suorastaan jysäyttää aukeaman kuvan voimakkuuden katsojalleen. Ainutlaatuisen rohkeaa ja nerokasta. Kuvituksessa, kuten myös hieman lähes ilkikurisessa ja kielellä leikittelevässä tekstissäkin, on siis hyvin paljon Jon Klassenin tyyliä, jonka me tiedämme kansainväliseksi menestystarinaksi. Toivottavasti myös Mur pääsee samaan joukkoon, sillä aineksethan tässä ovat selvät.


Mur, eli karhu on kotimaista lastenkirjallisuutta parhaimmillaan. Mur on täysi napakymppi ja täydellinen suoritus. Tällaista laatua lisää, lisää! Bravo!


"Yksi, kaksi, kolme.
Kolmekuusiviisisataa puolukkaa!
Tahdon talvea katsomaan!"

- Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Mur, eli karhu

maanantai 5. joulukuuta 2016

Toiveretki

Yksi vuoden kauneimpia kotimaisia lastenkirjoja on Katri Tapolan kirjoittama ja Sanna Pelliccionin Toiveretki (Myllylahti, 2016, saatu kustantajalta). On kirjoja, joiden edessä tuntee itsensä ansaitusti melko pieneksi ja pöhköksi lastenkirjawannabebloggaajaksi, ja jähmettyy. Toiveretki on sellainen. Ensinnäkin kirja on loistavien, ja minulle jo klassikkokirjojen, Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatujen jatkokirja. Ja vaikka tämän kirjan alussa ei ole enää "pientä", on Toiveretkikin näennäisen pieni mutta kaikessa nerokkaassa monitasoisuudessaan hyvin laaja kirja. Ja kaikki tämä lapsen tasoisesti ja sadun lumoamana.


Kaisa, Pauli ja Salama (lausutaan Säläämä ja nimi tarkoittaa suomeksi turvallisuutta) lähtevät metsän keskelle, Kaisan äidin kanssa piilopirttiin yöksi. Mukaan pakataan asianmukaiset eväät: omenoita, porkkanoita, taateleita ja kuivattuja viikunoita. Ja totta toki myös seitsemän mausteen sekoitus. Maaseudun rauhassa ystävykset hakevat veden lähteeltä, kaivavat perunat maasta ja Kaisa löytää  kanttarelleja. Metsän luolien ja onkaloiden luota löytyy myös jotain hyvin jännittävää: karhunkasa. Onneksi karhukellot vöillä on turvallista jatkaa matkaa. Ruuan ja saunan jälkeen on mukava lähteä iltakalalle ja heittää päivän viimeinen toivomus lentotähden mukana. Makupusseissa uni kutsuukin jo ihanasti ja Salama kertoo iltasaduksi itämaisesti tuikkivan tarinan.


Toiveretki on ihastuttava ja ihana lasten retki. Mitä muuta lapsi toivookaan kuin ystäviä, ruokaa, mukavaa ajanvietettä, pientä seikkailua, oppimisen iloa ja turvallista oloa? Ja kuinka moni siitä oikeasti maailmassamme saa nauttia? Kirjassa toivotaan onnenlähteellä ja tähdenlennolla. Lapsen toive on kaikessa yksinkertaisuudessaan usein hyvin pieni ja samalla niin osuva. Tarinan kautta kävin usealla retkellä, jossa astuin tutumpaan kotimetsään ja samalla piipahdin hiekka-aavikon tuulissa.


Tapolan teksti on kaunista ja soljuvaa. Tarina etenee toteavan napakasti ja samalla leikittelee suomen kielellä ihastuttavalla tavalla: "Metsä oli punaisenaan puolukkaa. Suut olivat punaisenaan puolukka. Edessä kohosi iso kivi.". Tapolan teksti pistää suuni väkisinkin tyytyväiseen ja lähes hurmokselliseen hymyyn, johon harva pystyy. Samanlaista kielellistä herkuttelua koin yllättäen menneellä viikolla lukiessani ajankohtaan osuvasti Syväjärven ja Venhon Yllin kyllin -kirjaa, joka myös sijoittuu ehdottomasti kotimaisten kuvakirjojen parhaimmistoon.


Kirjassa on kaunis kaari lasten päivän mukana. Aamulla herätään ja illalla mennään unille. Sitähän se turvallisuus on- retkipäivänäkin. Sanna Pelliccionin kuvitus lumoaa. Kuvituksessa yhdistyy sekä kotimaan maisemat että itämaisempi tunnelma. Pelliccionin herkkä kuvitus uskomattoman osuvilla, silmiä hivelevillä pastellisävyisillä väriyhdistelmillä on taideteos sinänsä.


Toiveretki -kirjan pohjalta on myös kiertävä näyttely, jonka matka jatkuu ensi vuonna. Näyttely vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta moniaistillisine kokemuksineen. Jo Pelliccionin taidennäyttely kuulostaa paikalta, johon on osuttava.

Olen aiemmin nostanut Kirkkopellon Piki-kirjaa vuoden parhaimpana kotimaisena lastenkirjana ja nyt onkin todettava, että myös Tapolan ja Pelliccionin Toiveretki kisailee ehdottomasti vuoden parhaiden kuvakirjojen kärkisijoista. Kummankin kirjan teema toimii yhdessä loistavasti yhteen: Pikin Toiveretki! Monikulttuurillisuus, kuten ihmisyys sinänsä (ihmisenä oleminen toiselle ihmiselle?) on asia, josta meidän on hyvä puhua ääneen, eikä vain olettaa, että muutos ja oppiminen tapahtuu siinä ohessa. Keskustelut millaisia olemme ja tutustuminen toinen toistemme tapoihin vähentäisi varmasti myös ennakkoluuloja ja turhaa kärhämää. Oppimalla yhteistä keskustelua ja yhteistä toimintakulttuuria voisimme lisätä hyvinvointia itse kullakin.

Toiveretki -kirjassa on siis kaikki seitsemän maustetta kohdallaan.


"Ruoka oli maukasta.
Kaikki seitsemän maustetta olivat kohdallaan."

- Katri Tapola ja Sanna Pelliccioni: Toiveretki

torstai 1. joulukuuta 2016

Näkymätön

Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen liikuttavan kaunis Näkymätön on hieno kuvakirja lapsen yksinäisyydestä ja jo lastentarhassa tapahtuvasta kiusaamisesta (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta). Tietäväisen kuvitustyyli tuli esiin minulle jokunen vuosi sitten Aino Tietäväisen ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta -kirjalla, jonka luin itsekseni, ja häikäistyin, mutta en vielä uskaltanut lukea kirjaa lapsilleni. Pitäisikin etsiä kirja taas käsiini. Myös tässä kirjassa tuon Vain pahaa unta -kirjan teema, eli painajaiset, tulevat rohkeasti esiin, kun kirjan päähenkilö näkee pahaa unta. Ja jännä kyllä, laukaisee lapseni kertomaan millaisia mitä kummallisempia unia he ovat joskus nähneet... Eli tärkeä aihe!


Näkymättömässä Kukka, eli itseään Kapteeniksi kutsuva avaruuseliön näköinen tyyppi jätetään päiväkodissa leikeistä ulos. Tilanne tuntuu Kapteenista todella kurjalta ja kummalliselta ja hän pyrkii pitämään tuon oudon olon sisällään. Mutta pian vanhemmat onneksi huomaavat, ettei kaikki ole hyvin, ja he käyvät rohkeasti keskustelua päivähoidon henkilökunnan kanssa. Pian ryhmässä jutellaankin kiusaamisesta, kuinka se voi olla kuin kaatuisi pyörällä asfaltille ja vaikka siitä ei saakaan haavaa, johon laittaa laastari, siitä voi saada näkymättömän haavan.


Kotona Kapteeni on heti huolissaan onkohan hänelläkin jo iso haava? Vanhempi lohduttaa, että taitaa olla sen kokoinen, jonka voi parantaa. Kapteenilla on myös mielikuvituskavereita, Avaruustyyppejä, aina mukanaan, joita hän itse johtaa ja jotka häntä auttavat tiukoissa paikoissa olemalla kaverina. Ja jo yksikin kokemus leikkiin pääsystä nostattaa Kukan mielialaa huomattavasti!


Tietäväisen kuvitus on aika jännä ja samalla hyvin mukavan erilainen. Lapseni ottivat hieman jännittävät, sarjakuvamaisesti asetellut ja tummahkot kuvat kuitenkin mielenkiinnolla ja hyväksyen vastaan. Kuvissa ja tekstissä on onneksi myös kivaa huumoria mukana, joka auttaa jännemmän kokonaisuuden käsittelyssä ihanasti. Kirja on kaikin puoli hieno kirja, jota suosittelen lukemaan. Toivottavasti kiusaaminen ja kiusatuksi tulemisen tunteet, yksinäisyys, eivät jäisi enää näkymättömäksi vaan asioista uskallettaisiin puhua: jo ennalta, sillä kiusaamista ja ristiriitoja tapahtuu aina ja sillä tavoin, että aikuiselle uskallettaisiin kertoa myös omaa kummallista ja pahaa oloa. Meidän aikuisten vastuulla on kestää se ja ottaa asia käsittelyyn.



"'Oliko sinulla kiva päivä?'
'Oli',
hän sanoo ja nielee kyyneleet."

- Hirvonen ja Tietäväinen: Näkymätön