keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kadonnut äitini

Näin äitienpäivän aikaan pohdimme äitiyttä sen kaikissa määrissään ja laaduissaan. Millainen on hyvä tai paha äiti, ja eikö me kaikki olla niitä kumpaakin? Palkintotarinoihin törmätessäni ainakin huomaan, etteivät palkitut äidit ole päässeet helpolla, eikä ongelmitta. Nämä äidit ovat usein taistelleet, näyttäneet omalaatuiset voimansa ja ehkäpä uskaltaneet kohdata myös heikkoutensa? Ovatkohan he hakeneet myös apua ja saaneet sitä?

Lapsen (ja aikuisen?) suurimpia pelkoja lienee tärkeimmän ihmisen menetys, usein juuri äidin häviäminen. Sitähän oikeastaan leikimme jo kukkuluuruu -leikeillä vauvana. Eikä äiti voi olla aina läsnä. Mutta se palaa kyllä, jo ajatus paluusta huojentaa- mutta jos viipyykin liian kauan harson takana, tulee jo itku ja hätä. Kasvun myötä lieka löystyy, ja sitä löysytetään pikku hiljaa, turvallisesti ja välillä kompastellen, mutta koko ajan kauemmas.
Kerran mietin, että mitä jos lastani kiusataan koulussa ja lapsi jää asian kanssa ihan yksin? Kun olimme vauva-aikaan kotona, puhalsimme aluksi kaikki pipit pois yhdessä. Hiljalleen lapsi pyyhki itse pienet kaatumisen aiheuttamat nirhamat ja jatkoi juoksuaan, ehkä vain hihkaisten (kuin itseään tyynnytellen): Ei sattunut! Nyt en enää kaikkiin lohdutuksen tilanteisiin arkisin työhuoneestani käsin pysty, eikä se ole minun paikkani- ja kaiken lisäksi minua ei siihen enää edes aina huolita. Minunkin pitää luottaa rakentamaamme liekaan ja lapseni omaan puhallusvoimaan, ja että lieka johdattaa tarpeen tullen ja maailman myllerryksistä myös hakeutumaan tarvittaessa takaisin turvaan, jossa puhalletaan pipit yhdessä pois.


Elämä on tunteita täynnä. Tunnekasvatuksesta puhutaan yhä enemmän, ja hyvä niin. Meidän tulisi oppia sietämään ja elämään erilaisten tunteidemme kanssa. Tunteet kuuluvat luonnostaan meidän kroppaan ja pääkoppaan. Ne kivuliaimmatkin.
Kuvittajana lähes lyömätön, Hannamari Ruohonen on kirjoittanut ja kuvittanut ensimmäisen pitkän kuvakirjansa Kadonnut äitini (Sets, 2017), joka käsittelee rohkeasti suuria tunteita ja pelottavia asioita. Kirjan lapsi on huomannut äidin väsyneen ihan kaikkeen: siivoukseen, siivoukseen ja siivoukseen nyt ainakin ihan ensiksi. Tilanne etenee yölliseen riitaan vanhempien välille ja aamulla- äiti on poissa.


Lapsi purkaa tuntojaan Nalle-koiraan ja koiran kanssa. Ensin vihalla: "Nalle tuijotti minua. Näin, että se halusi kiusata minua ja olla ilkeä." // "Minun tuli hirvittävän kuuma. Olin kuin kiehuvaa vettä isän teekannussa.". Sitten surulla: "Nalle ei vastannut mitään, mutta se kiersi tassut ympärilleni ja halasi minua pehmeästi. Minulta pääsi itku.". Ja sitten taas hepulilla: "Nallelle tuli suklaaviikset, ja minä purskahdin nauruun, niin että kaakaota lensi pöydälle.". Ja lopulta taas vihalla, kun Nalle alkaakin sättimään lapsen äitiä ja koettaa rikkoa vauvakuvan, josta: "Äiti  oli kertonut minulle, että olin siinä vain minuutin ikäinen ja parasta, mitä hän oli koskaan saanut.".



Hannamari Ruohosen kirja on sangen koskettavaa, ja osin vaikeaa, luettavaa. Ruohonen kuvaa lapsen kriisiä tunnemyrskyn kautta. Tarinan kuvitus on yhtä rohkea kuin tekstinsä, joka tekee lukukokemuksesta vieläkin väkevämmän. Tarinassa on myös hyvällä tavalla kevennyksiä, hassutteluja, huumoria, joka auttaa kipeän asian kestämisessä. Alkaapa kirja jopa sanoin: "Eilen tapahtui hassu juttu.". Sillä näinpä usein elämän suurimmatkin asiat saattavat lapsen mielessä asettua: yhtenä pikkujuttuna ja aika isona juttuna, ja samalla jatketaan leikkimistä.


Onneksi kirjalla on onnellinen loppu. Kaikkea ei kerrota, mutta jotakin kuvituksin kuvataan ja mielikuvitukselle annetaan tilaa. Lopun voi kukin lukija täyttää oman tarpeensa mukaisesti. Meillä lapset kuuntelivat tarinaa suurella tarkkaavuudella ja tunteita koettiin selvästi kirjan tarinan mukaisesti. Kirjan loputtua viisivuotiaani totesi sylistäni napakasti, että taisi olla äiti vaan mennyt kyläilemään eikä lapsi tiennyt! Niin sen täytyi olla! Tämä selitys oli hänelle tärkein ja tyydyin vain helpottuneena, ja vähän hämmentyneenä, myhäilemään mukana, että näin varmastikin oli. Samalla tunsin sivullani kuinka vanhempi lapsistani tuijotti tietäväisemmällä katseellaan merkitsevästi, että ehkä asia ei ollutkaan ihan niin. Kävimme salaa yhteisymmärryksen katseen "eihän sitä tiedä" ja hymyilimme toisillemme lohduttavasti. Katsoimme lopuksi vielä kirjan hauskat kohdat ja hassuimmat kuvat- tälle tuntui olevan tarvetta.


Ruohosen kirja ei siis ole ihan perusiltasatulukemistoa. Minun täytyy myöntää, että luin toisen kerran kirjan ihan yksin.
Päivi Heikkilä-Halttusen Helsingin sanomien arviossa , jossa Jari Sinkkonen ihmetteli kolmea uutta rohkeaa lastenkirjaa, viitattiin Ruohosen kirjan olevankin lähinnä aikuisten vertaistuellinen kirja. Sinkkonen taas toteaa kolmea eri lapsen kriisiä kuvaavaa kirjaa kommentoidessaan ja niiden kohderyhmää pohtiessaan, että: "Akuutissa traumaattisessa tilanteessa olevalla lapselle ei välttämättä ole mielekästä lukea kirjaa omaa perhettä kohdanneesta kipeästä aiheesta, kuten isän masennuksesta tai toisen vanhemman äkillisestä lähdöstä." , vaan tärkeämpää olisi vahvistaa lapsen perusturvallisuutta. Tämä on viisaasti sanottu. Ja samalla pohdin, että joskus myös vertaistuellisia lasten kokemuksia kuvaavia kirjoja tarvitaan, jonka kautta lapsi voi tarvittaessaan kokea tai jäsentää omia kokemuksiaan. Sinkkonen pohti Ruohosen kirjassa lapsen projisoivan tunteensa koiraan. Luin kirjaa varmaan hieman eri lailla ja mielestäni kirjan lapsi riehui, vihasi ja suri myös itse Nalle-koiran kanssa, ei vain sen kautta- ja se oli minusta kirjassa hyvä juttu! Ja onneksi lapsi koki tunteitaan lopulta myös ihan oikean ihmisen, rakkaan isänsä kanssa. Ja tunteiden rauhoituttua, isän kanssa turvassa oleskellen, sohvalla pöllöttäen, nakkeja syöden, äidin pörrösukat jalassa ja perusturvallisuutta kainalossa tankaten.
Puhaltelivat varmaan pipejä.


"Sitten me käperryimme saman peiton alle. Minä laitoin silmät kiinni. Unen läpi kuulin isän juttelevan puhelimessa. Hän puhui hiljaa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin."

- Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini

perjantai 5. toukokuuta 2017

Harry Potter ja liekehtivä pikari

Apua, minun pitää kirjoittaa tästä Harry Potterista hyvin nopeasti, sillä olemme jo aloittaneet seuraavat 1050 sivua ja huomaan, että tarinat sulautuvat mielessäni yhteen, enkä enää muista mitä missäkin luki. Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa Harry aloittaa neljännen lukuvuotensa Tylypahkassa mutta tarina alkaa jo hieman aiemmin, kun Potter pääsee Weasleyn perheen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, jossa taivaalle ilmestyy pimeän piirto...


Muistelen, että Liekehtivässä pikarissa oli aluksi hieman turhaa muistelua ja asioiden kertaamista, jota ensin mietin kirjan pitkittämiseksi. Kuitenkin Liekehtivä pikari nostaa Potter tarinoiden tasoa taas astetta jännittävämpään suuntaan ja jopa pelottavalle tasolle, kun Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joiden tehtävät ovat oikeasti vaarallisia. Potter -sarja astuu myös kuoleman maailmaan eri lailla kuin aiemmissa kirjoissa, joissa lähinnä ollaan muisteltu kuolleita tai sitten kuolemat ovat tapahtuneet hieman kauempana päähenkilöiden reaaliajasta. Nyt kuolemasta tuleekin osa arkea, kun kuolonsyöjät, ja lopulta Vodemort, nousevat jälleen.

Ja kyllä me luimme. Noin kappale illassa, parhaimpina kaksi. Liekehtivä pikari oli myös ensimmäinen kirja, jonka ääressä aloin ihan yllättäin kyynelehtiä ääneen, niin että lapsenikin sen huomasivat. Muistinkin heti tuota yhtä kohtaa lukiessani, että olin itkenyt siinä samassa kohdassa myös viimeksi, kun olin sen lukenut varmasti jo yli kymmenen vuotta sitten. J.K. Rowlingsilla on siis kyky koskettaa lukijaansa ja hyvänen aina mikä koukutuksen voima. Oli todella tiukassa, etten jatkanut kirjan lukemista sen jälkeen, kun vastentahtoisesti aina iltaisin ääneenlukuni lopetin.

Kirjan lukemisen jälkeen meillä alkoi välitön äänikirjan kuuntelu lapsellani, samoin Liekehtivä pikari korkattiin myös dvd-versiona (joka oli minusta täysin surkea ja kamala elokuva, eikä yllä missään määrin kirjalle!!! Lapseni tosin tykkäsi elokuvasta taas tosi paljon.). Ja kuten sanottu, seuraava kirja pitikin aloittaa ihan heti ja se piti jopa ostaa melkoisella hinnalla kirjakaupan hyllyltä. Potterin tarina on uskomattoman loistavaa lasten- ja nuorten kirjallisuutta, jonka menestystä ei tarvitse ihmetellä. J.K. Rowlings vangitsee lapsen ja nuoren maailmaa ja kasvua ja kehitystä maagisella (!) tavalla, joka lumoaa kuin parhainkin loitsu.


"Ja nyt Voldemortin sauvan kärjestä alkoi tulla taas uusi pää... ja Harry tiesi sen nähdessään kuka oli tulossa... tiesi niin kuin olisi odottanut sitä siitä hetkestä kun Cedric oli ilmaantunut sauvasta... tiesi, koska nainen, joka sauvasta nyt ilmestyi, oli sinä iltana ollut hänen mielessään enemmän kuin kukaan muu..."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Tammi, 2000, suom. Jaana Kapari, kirjastolaina)

tiistai 2. toukokuuta 2017

Tämä vai tuo? Toripäivä

Löysin kirjastosta ihanan kevätaarteen, jonka halusin ehdottomasti jakaa kanssanne. Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -kirjasarja on saanut kolmannen kirjansa Toripäivä (Bazar, 2017). En oikein lämminnyt ihan täysin kirjasarjan ensimmäiselle osalle, toiseen pääsin jo paremmin sisään, mutta tämä kolmas, tässä kirjassa on jotain sellaista ihanaa leppoisuutta ja hyvää oloa, että olen halunnut lukea tämän kirjan jo monena iltana lapsilleni.


Fiinu- tyttö ja äiti menevät torille myymään vanhoja kamppeita ja tavaroita, joita he eivät käytä. Torilta saattaa löytää mitä tahansa. Välillä maistellaan mustikkamehua ja tavataan torin laidalla asuva pappa, joka ihmettelee mikä se kirppu on. Tämä vai tuo?


Torille tulee myös Fiinun ja äidin ystävät Vilja ja Viljan äiti. Nyt onkin jo kiire uimaan, eli Fiinu ja äiti laittavat tavarat alehinnalla! Mutta yksi pussi jää myymättä. Äiti ei raskikaan myydä sitä, kun siinä on Fiinun vauvavaatteita.


Tarina on tosiaan kovin hyväntuulinen, kesäinen, pikkuisen boheemi ja hykertelevä. Pientä outouttakin on mukana. Kuka kumma on tuo pikkuvauva, joka seikkailee Fiinun ja äidin kanssa, mutta josta ei puhuta sanallakaan?! Tämä kyllä kummastutti meitä ja lapsia tuo palleroinen nauratti kamalasti. Löytyykö vaippapöksy kaikilta aukeamilta?
Entä millaista onkaan Fiinun törmätä vessareissulla suutelijoihin?



Lapseni kuuntelivat tarinaa mielellään, siitäkin huolimatta, että äiti halusi lukeas sen useana iltana. Toripäivä on mainio arkikirja, joka antaa pikkuruisen seikkailun ja lupauksen kesäisestä lämmöstä siitäkin huolimatta, vaikka oman lastenhuoneen ikkunaan piiskaisi lumimyrsky ja yskänpuuskat keskeyttäisivät lukuhetkeä. "Minä olen tuo ihana Vilja!", sanoi lapseni joka kerta kirjaa lukiessamme. Hyvä kirja antaa mahdollisuuden unelmille ja pienille suurille seikkailuille.


"Vilja kysyy onko Fiinulla myynnissä merenneitojen aarteita.
'Vaikka kuinka paljon!' Fiinu innostuu.
Pyöreitä lasinpaloja, ulkomaankolikoita, rikkinäisiä koruja, helmiä ja simpukoita! Fiinu ja Vilja tutkivat aarrearkkua: 'Kumpi on sinusta kauniimpi, tämä vai tuo?' Vilja kysyy."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Toripäivä

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kyllä, sanoi Koala

Olen lukenut tämän kirjan useaan otteeseen ja silti en meinaa muistaa mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuu. Epäilen, että syy johtuu siitä, että Kyllä, sanoi koala -kirjassa (Lasten Keskus, suom. Katariina Kallio) kuvitus on niin vahva ja upea, että ajatukseni uppoutuu kirjassa lähinnä siihen. Mutta oikeasti kirjassa on myös hyvä tarina: tarina uskaltamisen ja muiden kanssa olemisen tärkeydestä.


Kyllä, sanoi koala -kirja kertoo siis hieman pelokkaasta koalasta, joka jäisi mieluiten vain omaan puuhun. Onnettomuuden vuoksi koala joutuu kuitenkin tulemaan alas ja huomaakin sen olevansa elämänsä tärkein juttu.


Tässä maailmassa tuntuu, ettei mikään ole enää tasaista. Muutoksia tulee niin hurjaa vauhtia, että puoli vuotta jotakin tasaisuutta, vaikkapa työpaikoilla, on lähes uskomatonta. Muutosvastarinta pois se meistä, näin kannustetaan mutta joskus ainakin itsellä (liekö se iän tuomaa viisautta) on jo lähes kyyninen olo jatkuviin muutoksiin. Tekisi mieli ehkä jäädä vähän eukalyptuspuuhun ja keskittyä olennaiseen, ja ihan vain olla tasapaksussa turvallisuudessa.



No jaa. Onhan tämä siis melko hyvä kirja. Vaihtuvuus, uskallus, eivät ne lapsillekaan ole vieraita juttuja. Koko ajan kasvaessa lapset kohtaavat kaikenlaista uutta, joka on usein myös vähän jännittävää.


Millaisissa muutoksissa te elätte? Sanotko kyllä?


"Mutta jos nyt menen alas,
se ei ois hyvä diili.
Maailma on vaarallinen,
siellä vaanii krokotiili!"

- Rachel Bright (kirj.) ja Jim Field (kuv.): Kyllä, sanoi koala

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Missä olet, prinssi hurmelo?

Missä olet, prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus, 2017, suom. rauna Sirola, esittelykpl) on todella kauniisti kuvitettu kirja! Sylvie Misslinin ja Amandine Piun kuvakirjassa on myös toinen elementti, jolla se nousee tavanmaisten lasten kuvakirjojen joukosta: tarina muokkautuu lukijan valintojen mukaisesti.



Pohjana on siis melko tuttu juttu: prinssessoja, linnoja, vaaroja ja prinssejä. Jokaisella aukeamalla on pieni osa tarinaa, jonka lopussa on kaksi vaihtoehtoa kuinka tarinaa voi jatkaa. En tiedä kuinka monta variaatiota kirjasta lopulta voikaan saada mutta usein ainakin meillä satu kiersi alkusivulleen. Aluksi en tykännyt sadun katkeutumisesta vaihtoehtolauseisiin (jotka olivat hieman pitkätkin pienemmälle lapselle) mutta useammalla lukukerralla tarinakin tuntui ihan kivalta, kuten myös sen idea siitä, että tarina muuttui "joka" kerta. Voi vain ihmetellä tekijäparin sinnikkyyttä, että kokonaisuus on saatu hoitumaan.



Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kaunis, herkkä, hauska ja eläväinen kuvitus. Väritysjälki ja värien kaunis käyttö ovat ihastuttavia. Kuvissa on myös paljon pikkukohtia, joita voi äkätä. Uskonpa, että tämä on oikein mukavaa vaihtelua monille perheille, joissa luetaan prinsessakirjoja illat pääksytysten.


"Pikku prinsessat seuraavat polkua. He kulkevat ja kulkevat näkemättä ainuttakaan linnaa. Josefiina on rättiväsynyt. Molempien jalkoja särkee. Mitähän prinsessojen pitäisi tehdä?
Kylvettää jalkojaan puron vilpoisassa vedessä.
Ottaa makoisat torkut pehmeällä sammalella."

- Misslin, Piu: Missä olet, prinssi Hurmelo?

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Karhu joka sanoi pöö!

David Walliams on jo vakiinnuttanut vahvan paikan lastenkirjailijana ja olenkin itse jo löytänyt Walliamsin toistaiseksi selvästi parhaan kuvakirjan, josta tykkäsimme todella paljon lasten kanssa. Mutta harmi kyllä kirja on vielä in english, joten en omaa oikeutta sen esittelyyn blogissani. Mutta myös Karhu joka sanoi pöö! -kirjassa alkaa olla sellaista hyvää hassuttelua (eikä ärtymyksen tasapainottelua, kuten Walliamsin ensimmäisessä kuvakirjassa!), joka viihdyttää mukavasti (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl).


Kirjassa on nimensä mukaisesti vallaton jääkarhu, joka tykkää säikytellä muita eläimiä. Tämä tietysti saa aikaan vaaratilanteita ja suoranaista ärtymystä. Pohjoisnavalle tulee filmausryhmä, joka tarkoittaa sitä, että eläimillä on mahdollisuus tulle KUULUISAKSI!!! Kaikki koettaa olla edukseen, mutta mitää tekee jääkarhu?



Tokihan muut eläimet haluavat laittaa karhun lopulta ruotuunsa. Sillä niinhän se on, että rajansa kaikella. Joskus leikkiminen, pelleily ja vitsailu menee yli ja silloin se ei ole enää hauskaa. Tämä on varmasti jokaiselle tuttua huttua.


Walliamsin kieli sujahtaa mukavalla tavalla ja huumoria on mukavasti hieman seesteisemmän ja normatiivisemman alun jälkeen juuri mukavalla yllätyksellisellä ja hieman överillä tavalla. Olemme lukeneet kirjaa useita kertoja iltasaduksi ja kirja jopa hieman paranee toistojen myötä. Tony Rossin kuvitus on tuttua ja mukavalla tavalla välin sarjakuvamaisempaakin puhekuplineen kaikkineen.

Saako teillä säikytellä? Mikähän jytky meitä illalla odottaa?


"Minä lähden etelänavalle ja
teen ohjelman pingviineistä.
Ihmiset pitävät pingviineistä.
Pingviinit ovat kilttejä!"

- Walliams, Ross: Karhu joka sanoi pöö!

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Tootoo-vaari ja Tötteröauto

Ville Hytönen on mielestäni yksi kovimpia kotimaisia lastenkirjailijoita. Hänen kirjoissa uskalletaan leikitellä kielellä mukavasti ja ollaan usein nonsensen piirissä. Aivan kuten tässäkin kirjassa, kuten jo nimi antaa luvata: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas, 2017, esittelykpl / kirjastokirja). Loistavan ja luokseen kutsuvan kuvituksen on tehnyt Mira Mallius.


Tootoo-vaari auttelee kyläläisiä erinäköisissä rakennuspuuhissa. Keittiö saattaa olla väärinpäin tai Lipi liettualaismopo ihan ruosteessa. Pulmat ovat siis moninaiset mutta onneksi Tootoo-vaarilla on Tötteröauton kaltainen tosi ystävä joka auttaa, vaikkei pyydettäisikään! Mutta miten käy, kun Tötteröauto innostuu saamistaan kehuista ja työnilosta? Aijai, siinä tarvitaan koko kylän apua, jotta saadaan taas Tötteröauto tolpilleen.


Ville Hytösen tarina on hauska ja höperö. Kieli kulkee kauniisti ja sanavalinnat huvittavat. Myös ajoneuvojen ääntelyt ovat ihastuttavan letkeitä tarinan sisällä. Mira Malliuksen kuvitus toimii kirjan tarinan kanssa todella hyvin ja värikkäät kuvat ja hauskat tyypit on "kuin tekstiin tehtyjä". Yhdistelmä on siis napakymppi.


Tällaisia hyväntuulisia kirjoja on mukava lukea useampaankin otteeseen. Lapseni pitivät kirjasta ja nuorimmaiseni lempparihahmoksi osoittautui hauskasti nuori punapipoinen kaveri, jonka ääntä piti toki honottaa asiaan kuuluvalla tavalla.


"Nuoren miehen takana, saman mopon selässä, istui rouva Lampinen, joka huudahti: "Nyt höpinää tötteröön!" "PÖT PÖT!" huusi Lipi liettualaismopo."

- Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Silloin olin tosi onnellinen

Dunne -kirjasarja on parasta lastenkirjallisuuden antia nykypäivänä. Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin Dunne -sarjassa on minusta sellaista arkisen reipasta, rohkeaa otetta, johon on yltänyt aiemmin esimerkiksi saman maan suosittu kirjailija Astrid Lindqren.


Silloin olin tosi onnellinen -kirjassa (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki, esittelykirja) Dunnen ekaluokka on päättymässä. Kaikki on niin hyvin ja kesäloma on tulossa. Dunne on kirjoittanut superhittitarinaa, mutta loppua hän ei ole vieläkään keksinyt. Lukijana mietin kirjan alussa, että mitähän tässä kirjassa käsitellään, kun aiemmissa ollaan oltu monessa jännässä ja tärkeässä aiheessa, kuten Dunnen äidin kuolemassa ja koulukiusauksessa. Melkoinen tärsky olikin, kun yhtäkkiä Dunnen isä joutuu tässä kirjassa kolariin ja makaa tajuttomana sairaalassa. Apua, miten tässä käy? Ja lukiessani minun piti vain luottaa kirjailijakaksikkoon ja lukea tarinaa eteenpäin suut auki kuunteleville, täysin hiljaisille lapsilleni se loppuun saakka vieden. Tätä ei voi jättää kesken.


Ja uskomatonta kyllä kirjailijapari kutoo tarinan hämmästyttävällä taidolla alusta loppuun saakka niin, ettei kukaan meistä voi muuta kuin lumoutua tarinan imusta, jännittävyydestä ja samalla myös sen korrektista hauskuudesta ja lämmöstä. Pariin otteeseen ääneni värähti liikutuksesta ja jouduin nieleksimään lähestyvää itkuani, niin kauniisti Dunnen tuntemuksia kuvataan. Tarina on hyvin koskettava ja aidon tuntuinen.


Silloin olin onnellinen kertoo Dunnen kriisin kautta sen, että vaikka elämässä tapahtuukin myös niitä asioita mitä eniten pelkäämme, niin elämä kantaa silti, eikä elämän kauneus siitä kokonaan säry, vaikkakin ajaisi lähes kaiken hetkellisesti raiteiltaan.

Lagercrantz ja Eriksson uskaltaa jälleen kerran käsitellä elämän kokonaisuutta lapsen tasoisesti ja herkän kauniilla sankaritarinalla, missä pieni tyttö Dunne voi kaikesta huolimatta kokea olevansa onnellinen.


***
Omistan tämä kirjoituksen blogikollegan Lukutoukan Kristan muistolle ja otan osaa perheen, sukulaisten, ystävien ja blogiyhteisön yhteiseen suruun.
***


"Dunne korottaa ääntään niin kovaksi kuin uskaltaa:
'HERÄÄ, ISI! MINÄ TÄSSÄ DUNNE!'"

- Rose Lagercrantz ja Eve Eriksson: Silloin olin tosi onnellinen

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät

Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin Mimmi Lehmän ja Variksen seikkailut ovat monelle perheelle hyvin tuttuja juttuja. Meidän lukemisemme on kummallisesti vielä rajoittunut näihin uusiin sarjakuvakirjoihin, vaikka ihan hyvin voisimme lukea niitä muutoinkin. Liekkö Mimmi & Varikset aina kirjastostani lainassa, kun en koskaan törmää niihin?


Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät -kirja sisältää neljä sarjista. Kirjassa eläimet suunnittelevat retkeä, kokeilevat temppuja, katselevat koiranpentuja ja viimeisessä tarinassa Mimmi kyläilee Variksen kotona (tämä oli jostakin minullekin tuttu- oliko tämä kohta elokuvassa, jonka joskus katsoimme?). Mimmi on ihanan rauhallinen tyyppi, joka ottaa elämän hieman naiivinkin relasti. Varis taas jaksaa känkkäränkkäillä ja osaa vetää asioista negatiivisen puolen ja keskittyy lähinnä siihen, että saa syödäkseen.


Luimme sarjiksia pari kappaletta kerrallaan, iltasatuina ja viihdyimme koko porukka. Sarjiksissa on aimo annos hyvää tuulta ja reipasta otetta. Variksen naljailut ovat lapsistani hyvin hauskoja ja siinä ohessa tarinat koskettavat mukavasti perusarkijuttuja, kuten miten toisella voi jutella ja niin edespäin.


Lasten sarjiksia löytyy niin vähän, että annan tälle sarjakuvasarjalle supersuosituksen. Kuvituksen värikkyys, ilmeikkyys ja realistisuus sekä tarinoiden lämmin höpertäminen karkoittaa arkimurheet kuusen latvaan- ja ylitse!


"- Täällä tuoksuu viinereiltä, Mimmi.
- Niinkö?
- Kraak, sin näytät ihan viineriltä, Mimmi!
- En kai?"

- Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät (Kustannus-Mäkelä, suom. Terhi Leskinen, 2017, esittelykirja)

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pääsenkö minäkin mukaan?

Silloin kun minä olin lapsi, oli trendinä tehdä erilaisia kaverien kerhoja: oli lemmikkikerhoa ja jopa Madonna-kerho! Mutta pääsikö kaikki mukaan? No ei varmasti. Siinäpä sitten teit oman kerhosi. Pääsenkö minäkin mukaan? (John Kelly ja Steph Laberis, suomennos Terhi Leskinen, 2017, Kustannus-Mäkelä, esittlykpl) menee just näin.


Ankka haluaa milloin kenenkin eläimen kerhoon ja vaikka kuinka hän yrittää sopeutua vaatimuksiin pääsee lopulta suusta vain hänelle ominainen ...KVAAAK! Minkäs mahdat, kun olet syntynyt KVAAK suussasi? Mutta aika ilkeää on, kun ankka kuulee kerta toisensa jälkeen, ettei ole kerhoon soveltuva. Mutta onneksi ankan pokka pitää ja hän perustaa kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita.



Kirja on kirjoitettu hyvällä temmolla, huumorilla ja siinä on hyvä opettavainen tarina. Suomennos on onnistunut loistavasti ja teksti juoksee kuin itsestään. Ja tokihan kirjasta löytyy sopiva määrä toistuvuutta. Kuvitus on ilmeikkään hauska ja toimii sujuvan tekstin kanssa täyteläisesti.


Oliko sinun lapsuudessasi kerhoja ja missä sinä olit (sait olla)?

Tänne Sinisen keskitien kerhoon kyllä sopii kaikki mukaan ja ilahduttavaa onkin huomata miten täällä käy päivittäin useita satoja lastenkirjojen vilkuilijoita. Harmi vain, että bloggaustahtini on vähän hidastunut, mutta toivottavasti löydätte silti mukavia kirja-aarteita kerhostamme ja sieltä irl-kirjahyllyistä :)!


"Sinä olet juuri sitä, mitä me haemme Meidän kerhoomme."

- Kelly ja Laberis: Pääsenkö minäkin mukaan?

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kuka kykkii pytyllä?

Kuka kykkii pytyllä? kertoo nimensä mukaisesti siitä, että joku jumii pöntöllä ja kirjan ideana on arvailla kuka siellä mahtaakaan olla. Ja koko kirja on kirjoitettu lorutellen. Kuka kykkii pytyllä? on siis suoranainen vessakirja- muista pestä kätesi (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki)!


Pääasiallisestihan kaikki kakkapissijutut ovat lapsille varmaa kikatuskamaa. Kuitenkin tämän kirjan kanssa ei oikein päästy oikeisiin sfääreihin (heh) ja kirja ei lopulta saanut toivottua superhihittelyä, vaikka luin sen useampaan otteeseen. Mutta kokeilkaapas te!


Kirja on pahvisivuinen ja hyvin lyhyt sekä siinä on hauskat sivukuvat, jotka viittaavat kulloiseenkin vessaepäilyyn ja sopii pienenkin käden näppäiltäväksi. Kirja muistuttaa lopulta myös käsien pesusta, joten sinänsä kirja on oikein hauska opus noin taaperoikäiselle luettavaksi (potalla?). Opetuksensa puolesta tätä kirjaa voi lukea näin flunssa-aikoina vaikka pienen ihmiselämän.



"Minä täällä teen vain niin kuin ÄITI aina opettaa."

- Jeanne Willis ja Adrian Reynolds: Kuka kykkii pytyllä?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Karhun kirjasto

Joskus, kun ottaa lastenkirjan käteensä, niin sitä melkein osaa arvata kirjan kannesta millainen tarina sen sisältä löytyy. Karhun kirjasto on juuri sellainen. Oletusarvonani oli söpö eläintentarina, hieman hätäisesti ja köykäisesti tehdyllä tarinalla, jossa pääasia on ylistää lukemisen ihanuutta. Luultavasti pikkuisen liian söpö makuuni, mutta kirja kirjoista on sellainen must mistä kirjafanit tykkää vaikak väkisin. No miten kävi?


Karhun kirjasto on Poppy Bishopin ja Alison Edgsonin tekemä lastenkuvakirja (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl), jossa eläinkaverukset lukevat vuodesta toiseen jo melkoisen rähjääntynyttä kirjaa. Ainoaa, mikä heillä on. Käykin niin, että ulkoa löytyy uusi kirja, jonka tarina on niin ihana, että kaverukset miettivät hetken voisiko kirjaa pitää vielä edes hetken lisää... Mutta rehellisinä eläimiä päätyvätkin palauttamaan kirjan sen osoittamaan palautuspaikkaansa. Joka on karhun kirjasto, toisella puolen metsää.


No niin, tarina kuulostaa heppoiselta mutta uskokaapa pois, että tässä on mukavaa napakkuutta,  kielellistä höpöttelyä (onomatopoeettisia sanoja!) ja jopa yksittäinen viittaus klassikkosatuun, joka kokonaisuudessaan yllätti ainakin minut. Karhukaan ei ole aluksi mitenkään iloinen siitä, että eläimet ovat tulleet tonkimaan hänen kirjastoaan,vaan on oikeastaan aika vihainen (olisin minäkin jos kirjani välistä löytyisi KOKONAINEN hilloleipä). Mutta tajuttuaan yhteisen rakkautensa kirjoihin, eläimet saavat luvan olla karhun kirjastossa kauemmin ja eläimet tutustuvat toisiinsa. Tarinassa on mukava ote tunnetta, joka piti myös minut lukijana paremmin tarinan mukana. Tarina ei myöskään ole lälly, mutta silti siinä on aimo annos mukavaa olotilaa, mikä täyttää minun silmissäni täydellisen iltasadun kriteerit.


Uskonkin, että tämä kirja tulee olemaan yksi kevään luetuimmista iltasaduistamme. Kuvitus on täyttä Alison Edgsonin suloista ja lempeää tyyliä, mikä on ainakin meille hyvin tuttu- ja turvallinen.


Mitä iltasatua teillä luetaan tällä hetkellä kerta toisensa jälkeen?
Huomasitteko muuten tämän uutisen viime viikolla? YLEN sivulle KLIKETIKLIK.


"Kuka on jättänyt kanteen tahmaisia tassunjälkiä?' se mörähti.
'Ja kirjan väliin KOKONAISEN hillovoileivän!' se murahti.
'KUKA ON LUKENUT KIRJOJANI?'"

- Bishop, Edgson: Karhun kirjasto

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Oivan pallo

Oivan pallo on Katri Tapolan kirjoittama ja Karoliinan Pertamon kuvittama uutuus (Sets, 2017, esittelykpl). Kirjailijakaksikko, vai kirjailijaklassikkokaksikko, jonka uutuutta ehdinkin jo odottaa kuin kevään aurinkoa.


Oivan pallossa, tarina pyörii suussa oivallisen pallomaisesti. Oiva kokee kevään hiekkalaatikon reunalta ja äiti toivottaa hyvää kevättä. Kevätleikkeihin kuuluvat puroleikit, kevään merkkien bongailu ja ihanan keltainen ilmapallo. Mutta oi voi, pallo karkaa: "Tuli iso itku. Äiti otti Oivan syliin. Voi Oiva, äiti lohdutti.".


Onneksi paikalle saapuu arjenprinssi, naapurin Niilo, joka pelastaa pallon puusta. Ja sitten kirjassa kuvataan mitä oivallisemmin keltaisen pallon ihanuutta: "Oiva juoksi vesimyllylle. Pallo tuli perässä. Oiva uitti purossa laivaa. Pallo tuli perässä. (...)". Tämä kohta sai meidät kikattamaan mukana!

Tarina on ihanan rauhallinen, arkisen kaunis kuvaus keväästä, perhearjesta, lapsuudesta ja elämän pienistä iloista. Ja se miten tärkeä lapsi on, juuri sinä, Oiva. Se sai minut viivähtämään omissa kotiäitivuosissani, silloin vielä oli aikaa (tai taitoa) pysähtyä hiekkalaatikon reunalle ja katsella luonnon pieniä ihmeitä. Tapolan ytimekkään runolliset sanat ja Pertamon haaveilevan kauniit kuvat antavat ajatuksilleni keltaisen pallon, joka leijailee keväisellä taivaalla.


Voi että miten ihanaa on, että on kevät, on aurinko, on uuden alku.
Ja on kotimaisia lastenkirjoja, kuten Oivan pallo.
Täydellinen, arkisen ihana kirja kaikille vauva- ja taaperoperheille, joka toimii aivan hyvin myös leikki-ikäisen kanssa. Oivan pallo on suloinen muistutus kaikista elämämme keltaisista palloista, eli toivosta ja muista pienistä, iloisista asioista, joilla jaksamme eteenpäin.


"Äiti otti oksan ja piirsi sillä hiekkaan.
- Siinä lukee nyt OIVA, äiti hymyili."

- Tapola, Pertamo: Oivan pallo

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö

Klassikkoja on aina mukava lukea uusiin kuosiin laitettuna. Kaunotar ja hirviö on saanut uudet vaatteet Timothy Knapmanin ja Christopher Flintin käsien kautta (Otava, 2017, suomentaja Satu Karhu). Kirja on itseasiassa pahvipaketissa, josta saa koottua linnan, jolla voi kirjan jälkeen (ja sitä ennen, kuten meillä kävi) leikkiä tarinan juonta tai muuta linnaleikkiä.


Kirjan tarina on hieman erilailla tulkittu ja lyhennelty sadusta, jota olen aiemminkin eri tulkinnoilla lukenut. Tässä kirjassa Kaunottaren isä jää myös kiinni ruusuvarkaudesta ja lupaa antaa tyttärensä hirviölle, jotta Hirviö päästää isän varkaudesta mutta Kaunottaren linnassa oloa kuvataan enemmänkin ihanaksi linnaelämäksi Hirviön kanssa, toisin kuin muissa versioissa, joissa vankeus näyttäytyy enemmän. Hirviö on suloinen ja pääosin hymyilee, kuten Kaunortarkin.



Kirjan kuvitus on lähes ärsyttävän nykyaikaista. Se toimii taatusti kaikille lastenohjelmien fanittajille ja on täten nykypikkusilmille mitä täydellisempää antia. Mikä lie, että minua se alkoi jo vähän puuduttamaankin, vaikka itse asiassa valitsin kirjan kauniin kannen ja kuvituksen takia.



Luetaanko teillä klassikkosatuja ja mikä on lempparinne? Entä mietä mieltä olette kirja-lelu -yhdistelmistä? Meillä ainakin kirjan linna on nyt aktiivisessa leikkikäytössä. Toisaalta linna jotenkin hauskasti muistuttaa itseäni vanhoista paperinukkeleikeistä, joita vielä itse jonkin aikaa lapsena leikin. Myös tässä linnan mukana tulee ns. paperinuket (melko kestävän oloista pahvia) mukana.


"Joka aamu Kaunotar ja Hirviö etsivät
kirjastosta uuden kirjan."

- Knapman, Flint: Kaunotar ja Hirviö