keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pääsenkö minäkin mukaan?

Silloin kun minä olin lapsi, oli trendinä tehdä erilaisia kaverien kerhoja: oli lemmikkikerhoa ja jopa Madonna-kerho! Mutta pääsikö kaikki mukaan? No ei varmasti. Siinäpä sitten teit oman kerhosi. Pääsenkö minäkin mukaan? (John Kelly ja Steph Laberis, suomennos Terhi Leskinen, 2017, Kustannus-Mäkelä, esittlykpl) menee just näin.


Ankka haluaa milloin kenenkin eläimen kerhoon ja vaikka kuinka hän yrittää sopeutua vaatimuksiin pääsee lopulta suusta vain hänelle ominainen ...KVAAAK! Minkäs mahdat, kun olet syntynyt KVAAK suussasi? Mutta aika ilkeää on, kun ankka kuulee kerta toisensa jälkeen, ettei ole kerhoon soveltuva. Mutta onneksi ankan pokka pitää ja hän perustaa kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita.



Kirja on kirjoitettu hyvällä temmolla, huumorilla ja siinä on hyvä opettavainen tarina. Suomennos on onnistunut loistavasti ja teksti juoksee kuin itsestään. Ja tokihan kirjasta löytyy sopiva määrä toistuvuutta. Kuvitus on ilmeikkään hauska ja toimii sujuvan tekstin kanssa täyteläisesti.


Oliko sinun lapsuudessasi kerhoja ja missä sinä olit (sait olla)?

Tänne Sinisen keskitien kerhoon kyllä sopii kaikki mukaan ja ilahduttavaa onkin huomata miten täällä käy päivittäin useita satoja lastenkirjojen vilkuilijoita. Harmi vain, että bloggaustahtini on vähän hidastunut, mutta toivottavasti löydätte silti mukavia kirja-aarteita kerhostamme ja sieltä irl-kirjahyllyistä :)!


"Sinä olet juuri sitä, mitä me haemme Meidän kerhoomme."

- Kelly ja Laberis: Pääsenkö minäkin mukaan?

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kuka kykkii pytyllä?

Kuka kykkii pytyllä? kertoo nimensä mukaisesti siitä, että joku jumii pöntöllä ja kirjan ideana on arvailla kuka siellä mahtaakaan olla. Ja koko kirja on kirjoitettu lorutellen. Kuka kykkii pytyllä? on siis suoranainen vessakirja- muista pestä kätesi (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki)!


Pääasiallisestihan kaikki kakkapissijutut ovat lapsille varmaa kikatuskamaa. Kuitenkin tämän kirjan kanssa ei oikein päästy oikeisiin sfääreihin (heh) ja kirja ei lopulta saanut toivottua superhihittelyä, vaikka luin sen useampaan otteeseen. Mutta kokeilkaapas te!


Kirja on pahvisivuinen ja hyvin lyhyt sekä siinä on hauskat sivukuvat, jotka viittaavat kulloiseenkin vessaepäilyyn ja sopii pienenkin käden näppäiltäväksi. Kirja muistuttaa lopulta myös käsien pesusta, joten sinänsä kirja on oikein hauska opus noin taaperoikäiselle luettavaksi (potalla?). Opetuksensa puolesta tätä kirjaa voi lukea näin flunssa-aikoina vaikka pienen ihmiselämän.



"Minä täällä teen vain niin kuin ÄITI aina opettaa."

- Jeanne Willis ja Adrian Reynolds: Kuka kykkii pytyllä?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Karhun kirjasto

Joskus, kun ottaa lastenkirjan käteensä, niin sitä melkein osaa arvata kirjan kannesta millainen tarina sen sisältä löytyy. Karhun kirjasto on juuri sellainen. Oletusarvonani oli söpö eläintentarina, hieman hätäisesti ja köykäisesti tehdyllä tarinalla, jossa pääasia on ylistää lukemisen ihanuutta. Luultavasti pikkuisen liian söpö makuuni, mutta kirja kirjoista on sellainen must mistä kirjafanit tykkää vaikak väkisin. No miten kävi?


Karhun kirjasto on Poppy Bishopin ja Alison Edgsonin tekemä lastenkuvakirja (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl), jossa eläinkaverukset lukevat vuodesta toiseen jo melkoisen rähjääntynyttä kirjaa. Ainoaa, mikä heillä on. Käykin niin, että ulkoa löytyy uusi kirja, jonka tarina on niin ihana, että kaverukset miettivät hetken voisiko kirjaa pitää vielä edes hetken lisää... Mutta rehellisinä eläimiä päätyvätkin palauttamaan kirjan sen osoittamaan palautuspaikkaansa. Joka on karhun kirjasto, toisella puolen metsää.


No niin, tarina kuulostaa heppoiselta mutta uskokaapa pois, että tässä on mukavaa napakkuutta,  kielellistä höpöttelyä (onomatopoeettisia sanoja!) ja jopa yksittäinen viittaus klassikkosatuun, joka kokonaisuudessaan yllätti ainakin minut. Karhukaan ei ole aluksi mitenkään iloinen siitä, että eläimet ovat tulleet tonkimaan hänen kirjastoaan,vaan on oikeastaan aika vihainen (olisin minäkin jos kirjani välistä löytyisi KOKONAINEN hilloleipä). Mutta tajuttuaan yhteisen rakkautensa kirjoihin, eläimet saavat luvan olla karhun kirjastossa kauemmin ja eläimet tutustuvat toisiinsa. Tarinassa on mukava ote tunnetta, joka piti myös minut lukijana paremmin tarinan mukana. Tarina ei myöskään ole lälly, mutta silti siinä on aimo annos mukavaa olotilaa, mikä täyttää minun silmissäni täydellisen iltasadun kriteerit.


Uskonkin, että tämä kirja tulee olemaan yksi kevään luetuimmista iltasaduistamme. Kuvitus on täyttä Alison Edgsonin suloista ja lempeää tyyliä, mikä on ainakin meille hyvin tuttu- ja turvallinen.


Mitä iltasatua teillä luetaan tällä hetkellä kerta toisensa jälkeen?
Huomasitteko muuten tämän uutisen viime viikolla? YLEN sivulle KLIKETIKLIK.


"Kuka on jättänyt kanteen tahmaisia tassunjälkiä?' se mörähti.
'Ja kirjan väliin KOKONAISEN hillovoileivän!' se murahti.
'KUKA ON LUKENUT KIRJOJANI?'"

- Bishop, Edgson: Karhun kirjasto

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Oivan pallo

Oivan pallo on Katri Tapolan kirjoittama ja Karoliinan Pertamon kuvittama uutuus (Sets, 2017, esittelykpl). Kirjailijakaksikko, vai kirjailijaklassikkokaksikko, jonka uutuutta ehdinkin jo odottaa kuin kevään aurinkoa.


Oivan pallossa, tarina pyörii suussa oivallisen pallomaisesti. Oiva kokee kevään hiekkalaatikon reunalta ja äiti toivottaa hyvää kevättä. Kevätleikkeihin kuuluvat puroleikit, kevään merkkien bongailu ja ihanan keltainen ilmapallo. Mutta oi voi, pallo karkaa: "Tuli iso itku. Äiti otti Oivan syliin. Voi Oiva, äiti lohdutti.".


Onneksi paikalle saapuu arjenprinssi, naapurin Niilo, joka pelastaa pallon puusta. Ja sitten kirjassa kuvataan mitä oivallisemmin keltaisen pallon ihanuutta: "Oiva juoksi vesimyllylle. Pallo tuli perässä. Oiva uitti purossa laivaa. Pallo tuli perässä. (...)". Tämä kohta sai meidät kikattamaan mukana!

Tarina on ihanan rauhallinen, arkisen kaunis kuvaus keväästä, perhearjesta, lapsuudesta ja elämän pienistä iloista. Ja se miten tärkeä lapsi on, juuri sinä, Oiva. Se sai minut viivähtämään omissa kotiäitivuosissani, silloin vielä oli aikaa (tai taitoa) pysähtyä hiekkalaatikon reunalle ja katsella luonnon pieniä ihmeitä. Tapolan ytimekkään runolliset sanat ja Pertamon haaveilevan kauniit kuvat antavat ajatuksilleni keltaisen pallon, joka leijailee keväisellä taivaalla.


Voi että miten ihanaa on, että on kevät, on aurinko, on uuden alku.
Ja on kotimaisia lastenkirjoja, kuten Oivan pallo.
Täydellinen, arkisen ihana kirja kaikille vauva- ja taaperoperheille, joka toimii aivan hyvin myös leikki-ikäisen kanssa. Oivan pallo on suloinen muistutus kaikista elämämme keltaisista palloista, eli toivosta ja muista pienistä, iloisista asioista, joilla jaksamme eteenpäin.


"Äiti otti oksan ja piirsi sillä hiekkaan.
- Siinä lukee nyt OIVA, äiti hymyili."

- Tapola, Pertamo: Oivan pallo

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö

Klassikkoja on aina mukava lukea uusiin kuosiin laitettuna. Kaunotar ja hirviö on saanut uudet vaatteet Timothy Knapmanin ja Christopher Flintin käsien kautta (Otava, 2017, suomentaja Satu Karhu). Kirja on itseasiassa pahvipaketissa, josta saa koottua linnan, jolla voi kirjan jälkeen (ja sitä ennen, kuten meillä kävi) leikkiä tarinan juonta tai muuta linnaleikkiä.


Kirjan tarina on hieman erilailla tulkittu ja lyhennelty sadusta, jota olen aiemminkin eri tulkinnoilla lukenut. Tässä kirjassa Kaunottaren isä jää myös kiinni ruusuvarkaudesta ja lupaa antaa tyttärensä hirviölle, jotta Hirviö päästää isän varkaudesta mutta Kaunottaren linnassa oloa kuvataan enemmänkin ihanaksi linnaelämäksi Hirviön kanssa, toisin kuin muissa versioissa, joissa vankeus näyttäytyy enemmän. Hirviö on suloinen ja pääosin hymyilee, kuten Kaunortarkin.



Kirjan kuvitus on lähes ärsyttävän nykyaikaista. Se toimii taatusti kaikille lastenohjelmien fanittajille ja on täten nykypikkusilmille mitä täydellisempää antia. Mikä lie, että minua se alkoi jo vähän puuduttamaankin, vaikka itse asiassa valitsin kirjan kauniin kannen ja kuvituksen takia.



Luetaanko teillä klassikkosatuja ja mikä on lempparinne? Entä mietä mieltä olette kirja-lelu -yhdistelmistä? Meillä ainakin kirjan linna on nyt aktiivisessa leikkikäytössä. Toisaalta linna jotenkin hauskasti muistuttaa itseäni vanhoista paperinukkeleikeistä, joita vielä itse jonkin aikaa lapsena leikin. Myös tässä linnan mukana tulee ns. paperinuket (melko kestävän oloista pahvia) mukana.


"Joka aamu Kaunotar ja Hirviö etsivät
kirjastosta uuden kirjan."

- Knapman, Flint: Kaunotar ja Hirviö

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja Azkabaninvanki on J.K. Rowlingsin kolmas Potter -kirja ja tätä aloittaessani mietin, että hui hui, tässä oli niitä kamalia ankeuttajia, että mitähän tästä vielä tuleekaan. Itkua ja painajaisia? Ja pöh. Ei tullut, vaan koululaiseni Potter-into vaan sai sitä hurjempia kierroksia! Nyt Pottereita kuunnellaan äänikirjoina, leffat on katsottu kolmen ensimmäisen osalta ja jos kannan kirjastosta Potter -aiheisia "tieto"kirjoja, ne selataan ja osin luetaan ahnaasti...


Azkabanin vanki -kirjassa Potterin elämään astuu uusi ihminen, Sirius Musta. Pääasiallisesti Sirius Musta näyttäytyy kirjassa hulluna tappajana, joka onnistuu pakenemaan Azkabanin kauheasta vankilasta ja jonka vuoksi Tylypahkaankin otetaan ankeuttajia, noita kamalia kasvottomia huppupäitä, jotka voivat suudella sielusi ikuiseen ilottomaan tyhjyyteen...  Potter koettaa opiskella ja harjoitella huispausta mutta samalla kielletyt retken Tylyahoon salaisen kartan ja näkymättömyysviitan kanssa ovat hyvin houkuttelevia vaihtoehtoja. Entä miten Hermione voi opiskella monta ainetta yhtä aikaa? Voiko osa velhoista ja noidista muuttua myös eläimiksi? Miksi professori Lupin sairastelee täydenkuun aikaan? Miten käy Hagridin rakastamalle Hiinokalle? Ja monta muuta tarinaa ja kysymystä, tässä kirjassa niitä riittää. Ja siksi me luimme kuin hullut tätä joka ilta ja (minun) suu vaahdossa.

Harry Potterit ovat vieläkin loistavia kirjoja. Lapseni päästi suustaan, että elokuvat ovat vielä parempia kuin kirjat. EIIIIIII! Minä en hyväksy kuulemaan tuota korvillani. Kuulemma myös äänikirjoja voisi lainata jo kirjasarjaa eteenpäin. EIIIIIIII! Minä en lainaa, sillä aion lukea jokaisen ääneen. Vaikka olenkin kuulemma melko hidas, eikä ääneni ole veikeä äänisen Vesa Vierikon (ääni kuuluu minusta ikuisesti vain Puluboille!), mutta minä sentään lausun (nykyään) Hermionen nimen oikein, joten pidätän oikeuden lukea nämä kaikki kirjat lapselleni ääneen.

Neljäs on menossa!


"Kukaan ei oikeastaan pitänyt taikaeläinten hoidosta, josta oli ensimmäisen hurjan oppitunnin jälkeen tullut suunnattoman pitkäveteistä. Hagrid näytti menettäneen kaiken itseluottamuksensa. Oppitunti toisensa jälkeen kului nyt opetellessa, miten hoidetaan fletkumatoja, joita tylsempiä otuksia ei taatusti paljon ollut olemassa."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja Azkabaninvanki (19. painos, 2007, suom. Jaana Kapari, Tammi, oma hylly)

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Paijaa vielä pikkuisen

Jörg Mühlen Paijaa vielä pikkuisen on kaunis pahvisivuinen kirja vauva- ja taaperoperheille. Nykyään kaikki on niin toi-min-nal-lis-ta, osaammeko enää paikallaan ollakaan, niin myös lastenkirjoihin on rantautunut tämä toiminnallisuus, tai kirjan kanssa "keskustelu". Tämä on selvästikin lapsista tosi kiva asia lastenkirjoissa. Yksi lapseni lemppari vastaavista kirjoista on Jack Ticklen Höpsö Hönttösaurus, jota ollaan luettu tuhat kertaa. Varmasti.


Paijaa vielä pikkuisen (loistava suomennos nimelle!!) tarina on siis mahdottoman arkinen ja yksinkertainen. Pikku pupu on menossa nukkumaan ja tarvitsee apua tyynyn pöyhinnässä, silityksessä, iltapusussa ja peiton laitossa (mutta iltasatua ei lueta, hmph!). Kirja kehottaa kuulijaa tekemään nämä asiat "leikisti" kirjan pupulle. Kirjassa ei ole kosketeltavia pintoja tai luukkumaisia peittoja, kuten voisi kuvitella. Ne kyllä sopisivat kirjaan oikein hyvin pienenä lisänä. Mutta menee tämä oikein hyvin näinkin.



Vauva- ja taaperokirjoissa yleensä suurimmat hitit ovat ne joissa ollaan vauvan arjen ja tutun ja turvallisen äärellä ja mahdollisemman simppelisti. Tässä kirjassa se toteutuu oikein hyvin. Kuvitus on ihanan rauhallista, tekstiä vähän ja tarina yksinkertainen. Kun on vauva, ja vielä taaperokin, hyvin moni asia on uutta ja opittavaa tulee päivittäin arkiasioista niin että päässä paukkuu. Silloinpa siis, kun joka päivä tupsahtaa uusi hammas suuhun tai opit kymmenen uutta sanaa (muun muassa vauvakirjojen perinteisen: ksylofoni) on aivot niin kuormittuneessa tilassa, että mahdollisemman junnaava ja helppo kirja on kuin kissan hyrräystä vauvan ololle ja aivoille. Kirjan tarina ei paljon aikuisen päätä huimaa, mutta sen kokeminen, kun lapsi nauttii, kikattaa ja rentoutuu kirjan äärellä, antaa toivottavasti aikuiselle sellaisen endorfiinipöllyn, että hommaa jaksaa vielä sen 999 kertaa uudestaan.


"Sano simsalabim -
ja pupu vilahtaa vuoteeseen!"

- Jörg Mühle: Paijaa vielä pikkuisen (suom. Maisa Tonteri, Lasten Keskus, 2017, esittelykpl)