sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Ella ja kaverit konsertissa... vai Hevisaurus?

Timo Parvelan uusin Ella ja kaverit konsertissa (Tammi, 2018, esittelykpl) oli kolmas uusi, pidempi kirja, jota luimme lapseni kanssa. Nyt kun Puhtopeppu -kirja, Ötökkämaat ja Ella ovat loppuneet, olo on tyhjä (onneksi Potterit jatkuu toisen lapsen kanssa...!).
Hiimailin pitkään kirjastossa satujen ja tarinoiden puolella etsien jotain pidempää lukuun. Ronja Ryövirintytär on ollut meillä kesken, kun lapsi kokee sen liian jännänä (samoin netflix -version), joten odotamme sopivampaa aikaa. Kuvakirjahyllymmekin on lähes tyhjä. Uutuuksia ei ole löytynyt kirjastosta tai postiluukusta. Bloggauspino on tyhjänä. Mitä ihmettä!


Ella-kirjat ovat meille jonkun verran tuttuja. Lapset ovat kuunnelleet niitä äänikirjoina ja joitakin olemme lukeneet yhdessä. Lukukokemukseni ovat vaihdelleet hyvistä ihan okeisiin. Pate -kirjat ovat kolahtaneet minulle ehkä paremmin. Ella ja kaverit konsertissa on lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava kirja. Konserttiretken kautta kirjaan on ujutettu vähän tietoa sinfoniaorkesterista ja lisäksi kirjaa siivittää Iiro Rantalan säveltämää yhdeksän kappaletta, jotka Helsingin kaupunginorkesteri esittää Jaakko Kuusiston johdolla.



Mervi Lindmanin iloisesti kuvittama kirja alkoi mukavasti: luokka valmistautui konserttiin mutta sitten alkoi tapahtua ja toheltaen. Juoni oli minusta sekava (tai sitten minä), vuorosanoissa pysyminen tuntui hankalalta ja cd:n kappaleet katkoivat lukukokemusta. Kappaleet olivat merkitty minusta osin outoihin kohtiin kirjassa, joten jouduin itse soveltamaan kohdat milloin kuuntelimme musiikkia. Lisäksi kirjan sanat eivät olleet aina samat kuin kappaleissa, liekkö tämä tarkoituksellista. Lapsenikaan ei oikein innostunut kuuntelemaan kappaleita, vaikka sinfoniaorkesterimusiikki ei ole hänelle vierasta ja hän tykkää kuunnella klassista musiikkia.


Loppua kohti tarina kuitenkin nivotui kivemmaksi, mutta kaiken kaikkiaan kirjan hyvän idean toteutus tuntui ikävän puolivillaiselta. Liekköhän kirjasta tulossa esityksiä jatkossa? Voi olla, että konsepti toimii niin paremmin ja kirjakin lähinnä pohjusti tuota tarkoitusta. Ihan kiva kirja ja varsinkin idea oli loistava. Lainasin kirjan äänikirjanakin lapselleni, mutta hän ei ole halunnut sitä kuunnella. Harmin paikka.

***
Musiikista puheen ollen. Sinisellä keskitiellä on aiemmin esitelty myös lastenmusiikkilevyjä. Olen aiemmin ollut hyvin skeptinen Hevisaurus -musiikkiin ja suorastaan vältellyt kontaktia, koska ennakkoluulo ja runsas altistuminen heville aikoinaan.
Nyt kuitenkin lapseni halusi itsepäisesti lainata kirjastosta uusimman Mikä minusta tulee isona? -levyn ja pääsiäisreissulla pääsin itsekin kuuntelemaan sitä ja toteamaan, että hitsi vie sehän on tosi hyvä! Ei auttanut muuta kuin mennä tsemppirinkiin pomppimaan, hirmuliskot siitä voimaa saa!
On myös suorastaan ratkiriemukasta kuunnella, kun alle kouluikäinen lapsi vetää heviä mukana täysin palkein!

Olisiko teillä lukijoilla vinkata tutustumisen arvoisia, uusia lastenlevyjä?


"- Kuka tietää, mikä on sinfonia? kysyi opettaja.
- Se on pizza, vastasi Pate."

- Timo Parvela: Ella ja kaverit konsertissa

torstai 5. huhtikuuta 2018

Ötökkämaan talvi

Toinen kevään lasten pidempi kirja on Ville Hytösen Ötökkämaan talvi, joka on itsenäinen jatko-osa Ötökkämaan tarinoille, joka ilmestyi 2014. Luimmekin uutuutta odotellessamme Ötökkämaan tarinat uudestaan kuopukseni kanssa ja ihastuimme taas uudelleen Hytösen hauskoihin ötökkäpersooniin, lempparina muun muassa pikku ötökkä nimeltään Ippu Pötökkä!


Hytösen lastenkirjat ovat vähän kuin Walliamsin brittiversiot. Hytönen uskaltaa olla omanlaisensa kirjoittaja ja kuvakirjoissa aiheet ovat varsin rohkeita ja aina ei tiedä mitä käsiinsä luettavakseen. Ötökkämaa -kirjoissa ollaan kuitenkin vahvasti sadun maailmassa ja käsitellään täysin sadun ja hassuttelun kautta pieniä arkisia asioita, kuten peseytyminen ja vaikka rakastuminen (aihe jota harvoin lastenkirjoissa lopulta näin mahtavasti käsitellään kuin tässä!). Ötökkämaan talvitarinoita kertoo jälleen pienen pieni ihminen eli Herra Pöntinen. Ötökkämaan talvessa seikkailevat myös samat tutut erilaiset ötökät, kuten nimensä huutava JÄÄRÄ (huom tästä kirjasta voit lukea miksi JÄÄRÄ huutaa aina nimensä!), likaiset kaverukset Likakasa ja Läntti, laulava Vanha Tuikka kuin myös jokunen uusi, kuten aina rakastuva Lempiäinen.


Hytösen kieli ei päästä helpolla mutta kutittelee, poksahtelee ja pulppuaa ääneen luettaessa aivan ihastuttavalla tavalla. Välillä tarina jatkuu lorutellen kiemurrellen ja sanastoa ei löydy sanakirjoista lain. Rakastan tätä leikkiä! Hytösen tekstistä huokuu rakkaus kieleen ja kielellä leikittelyyn.

Virpi Penna on aina ollut yksi ihailemistani kotimaisista kuvittajista. Ötökkämaan talvessa kuvitus on täydellisessä balanssissa Hytösen tekstin kanssa: se on huumorintajuinen, kauniin hauras ja samalla niin ihmeellisen runsas, että saattaa vain huokailla.



Ötökkämaan talvi on jäänkuultoinen timantti kotimaisessa sadunkerronnassa. Tyttäreni ja minä pidimme kirjasta, kuten aiemmastakin lukemastamme Hytösestä Pietimetsä PUUH!, siinä määrin, että sitä piti vähän lukea uudestaan jo samalla ja pikkuisen kurkata jo seuraavalle illalle edeltäkin. Ja voi tuota pikku ötökkää nimeltä Ippu Pötökkää, nimessä ja toistuvuudessa korostuu koko sadun ihastuttava ydin ja jatko-osa toimii samalla tavalla turvallisen ihanana tarinakirjana, jonka tunnelmiin ja sinänsä helppoihin tarinoihin on mukava sukeltaa.


"Vain muutamia minuutteja sitten, silloin kun maailmat syntyivät ja kaikki alkoi, raapi Ippu Pötökkä -niminen suloinen pikkuötökkä pallukan muotoista päätään."

- Ville Hytönen ja Virpi Penna: Ötökkämaan talvi (2018, Tammi, esittelykpl)

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Putti on paras!

Putti -kirjat ovat olleet tosi kiva ruotsalainen kirjasarja, josta on nyt ilmestynyt kolmas kirja Putti on paras! Putti-shetlanninponi lähtee ratsastusleirille ja saa lähtösanoiksi Sonja-hevoselta, että muistaa olla paras, kuten hän (reilua).


Leirillä Putti kuitenkin huomaa, ettei tunne ohjeita ja tehtävätkin ovat varsin vaikeita. Putin ratsastajalta Lingiltäkin pääsee ihan itku, kun kaikki meinaa mennä mönkään. Mutta onneksi Putti löytää oman vahvuutensa leirillä- ei se ehkä ole maastoesteratsastus, mutta se on Putin oma ja se on juuri niin paras juttu se.


Ingrid Flygaren kuvittama ja kirjoittamat Putti -kirjat ovat minusta kokonaisuudessaan loistavia kuvakirjoja. Tarinoissa on hyviä aiheita hevosaiheen kautta ja tässäkin käsitellään hienolla tavalla erilaisia tunteita jännityksestä häpeään. Kuvan ja tekstin suhde on loistava ja kirjoja lukee mielellään, koska ne ovat helppolukuisia, hyväntuulisia ja sopivan mittaisia nopeampaankin hetkeen.


Itse en ole koskaan ollut heppaihmisiä mutta Putti-kirjat ovat kyllä monin tavoin kiva, ettei heppahulluttomuus ole mikään este tarttua ja nauttia Putti-kirjoista!


"Putti lähestyy ensimmäistä estettä. Se ottaa kunnolla vauhtia ponnistaakseen ja syöksyy esteen... ALI!"

- Ingrid Glygare: Putti on paras! (Tammi, 2018, suom. Mirkka Hynninen, esittelykpl)